Junan lähtö kuulutettiin, ja Veikko Koskinen astui laiturille. Viikon työmatkan jälkeen hän oli palaamassa kotiin. Asemalaituri tuntui hämärältä kuin unesta, jossa junat lähtevät omia aikojaan. Veikko nousi makuuvaunuun ja löysi alapaikkansa. Kun hän asettui, hän kuuli jonkun tulevan käytävää pitkin raskaasti hengittäen. Hän kääntyi: vastapäätä seisoi vanha nainen pyörällisen kassin kanssa, joka muistutti enemmän reppua. Naisella oli syystakki ja kirjava huivi.
”No niin”, Veikko ajatteli, ”mummo alkaa kohta anella alapaikkaa.”
Nainen sai vihdoin henkeään ja sanoi:
– Katsos tänne, poika. Minulla taitaa olla alapaikka.
Ja hänellä todella oli. Nainen alkoi touhuta ja asetella tavaroitaan. Veikko huomasi, että nainen oli yli seitsemänkymmentä. ”Miksei hän pysy kotona”, Veikko mietti, ”tässä iässä sitä vielä matkustetaan.”
Lopulta nainen istuutui paikalleen ja pani kädet syliinsä kiltisti kuin koululainen. Vaunuun tuli matkustajia, mutta yläpaikat jäivät tyhjiksi. Veikko oli jo valmis siihen, että joutuisi matkustamaan vanhan naisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään puhumista.
Juna lähti liikkeelle. Pian konduktööri toi petivaatteet. Nainen ryhtyi heti sijottelemaan niitä huolellisesti, silitteli lakanoita ja pedasi vuoteensa. Sitten hän istuutui ja sanoi ensimmäisenä:
– En ole tottunut tällaiseen vuoteeseen. Kotona on pehmeä sänky, mutta täällä saa kylkensä kipeiksi. En ole matkustanut nuoruudestani asti, enkä ole uskonut enää matkustavani.
Veikko nyökkäsi ja oli hiljaa.
– Minä olen Lempi Nieminen. Entä sinä?
– Veikko.
– Entä sukunimi?
– Koskinen. Veikko käy.
– No niin, sinähän olet nuori, kutsutaan sinua vaikka Veikoksi. Oletko menossa kylään?
– Miksi kylään? Veikko hämmästyi. – Tulen työmatkalta kotiin.
– Vai niin. Kotiin on hyvä tulla. Minä olen lähdössä kotoa vanhoillani.
Nainen hiljeni ja katsoi ikkunasta. Veikosta näytti, että hänen silmissään oli kyyneleitä, vaikkei hän itkenyt. Veikkoa rupesi hävettämään, kun oli ollut naiselle niin tyly.
– Oletteko te menossa kotiin vai kotoa? Veikko kysyi pehmentääkseen mieltään.
– Kotoa, poika, kotoa. Siksi matka tuntuu niin vieraalta. Matkaa on vain vähän yli vuorokausi, mutta tie tekee mielen levottomaksi.
– Kenen luo matkustatte?
– Tytär on minulla. Kyllikki.
Lempi otti taskusta nenäliinan ja pyyhki kyyneleen.
– Pitäisi iloita, mutta te itkette.
– Iloitsen minä. En ole nähnyt Kyllikkiä viiteen vuoteen, ja jo luulin, etten näkisi häntä enää.
– Hukkasitteko toisenne?
– Hukkasimme, poika, vapaaehtoisesti. Luonteemme eivät nuoruudessa antaneet meille rauhaa, ja ylpeys esti elämästä sovussa. Kun tyttäreni kasvoi, meistä ei enää tullut toimeen. Kasvatin hänet yksin, kaikenlaista mahtui matkaan, riitelimme usein. Kyllikki meni ensimmäisen kerran naimisiin minua uhmaksi, mutta eipä hänellä siinä hyvin käynyt. Enkä minä osannut tukea häntä, minä vain moitin. Niin me riitelimme koko elämämme. Hän käänsi tyttärentyttäreni minua vastaan, teki kaiken minulle vastoin. Viisi vuotta sitten hän myi asuntonsa ja lähti sanomatta minne. Minä kävin poliisiasemallakin kysymässä, kun olin huolissani, sillä hän lähti tyttärentyttäreni kanssa.
Sitten hänestä kuului. Hän kirjoitti, että hänellä on kaikki hyvin, että hän on mennyt naimisiin, mutta etten etsisi häntä enkä tulisi koskaan. Sen taakan kanssa minä olen elänyt. Sillä välin minä tajusin, että minäkin olin ollut väärässä. Vaikka hän ei minua kuunnellut ja oli minulle vihainen, hän on kuitenkin oma tyttäreni.
Vuosi sitten tuli kirje Kyllikiltä. Hän kirjoitti, missä asuu, että on eronnut miehestään jo aikoja sitten ja että hänestä on tullut mummo. Hän kysyi minun vointiani. Minä itkin koko yön. Sitten kirjoitin, etten voi elää ilman heitä. Sitten soitimme, puhuimme, ja molemmat ymmärsimme, että vikaa oli meissä kummassakin.
Tyttärentyttärelleni syntyi hiljattain lapsi, joten minusta tuli isoisoäiti. Kyllikki auttaa häntä kaikessa, ja kun hänellä on työ, ei hän pääse liikkeelle. Hän kutsui minut. No, mitäpä minä mökissä yksinäni. Laitoin mökin lukkoon, pyysin naapuria katsomaan perään ja lämmittämään, jos pakkanen sattuu. Pakkasin kassin ja päätin lähteä tyttären luo, sillä kuka tietää, kuinka paljon aikaa minulle on annettu. Haluan nähdä hänet.
Veikko oli vaiti. Hän ajatteli äitiään, jota kävi harvoin. Äiti asui maalla, ja siellä asui myös Veikon isosisko. Aina oli ollut selvää, että sisko pitää äidistä huolen. Mutta nyt matkakumppanin tarinan jälkeen rintaan sattui ja ikävä nousi. Hän on poika. Äiti kaipaa häntä ja haluaisi nähdä useammin.
Koko loppumatkan Veikko jutteli Lemmin kanssa, ja aika kului kuin unessa. Hän auttoi Lemmin ulos vaunusta ja huomasi, että heitä kohti tuli kaunis nainen, joka katseli levottomasti heidän suuntaansa. Veikko astui syrjään. Kaksi toisilleen rakasta ihmistä kohtasivat katseensa, halasivat toisiaan eivätkä malttaneet irrottaa. Molemmat itkivät.
Veikko tiesi, että heistä tulisi kaikki hyvin. Nyt varmasti hyvin.
Hän siirtyi sivummalle. Hän halusi päästä eroon jostakin, mikä oli noussut pintaan. Paljon oli tullut selväksi tämän matkan aikana. Hän otti kännykän esiin ja soitti äidilleen. Jostain syystä hän halusi vain sanoa:
– Äiti, minä tulin, olen perillä. Odota minua viikonloppuna.
