Aino nuolaisi valkoisen kerman teelusikasta.
— Kyllikki, sä oot nyt eläkeläinen. Ei sun tartte mihinkään rahaa laittaa. Antti ja minä päätettiin, et me vähennetään sitä tukea.
Pöydällä oli kakku, joka maksoi kahdeksantoista euroa. Se oli ostettu Kyllikin eläkkeellä.
Kyllikki katsoi tyhjää kuppia. Tee oli kylmennyt kauan sitten. Jokin sisällä naksahti kuivasti.
— Mitä tarkotat, että vähennetään? Kyllikki kysyi.
Aino laski lusikan. Pyyhki huulensa servettiin. Liikkeet olivat hitaita, emännän.
— Ihan mitä sanoin. Sulle tuli eilen eka eläke. Kaksituhatta euroa. Vastike on viisisataa. Ruokaan jää reilusti yli. Mihin sä enemmän tarvit?
Antti istui vieressä. Katsoi lautaselleen. Kaiveli haarukalla kakkupohjan jämiä.
— Antti, onko sääkin samaa mieltä? Kyllikki kysyi.
Poika kohautti olkapäitään.
— Äiti, meillä on asuntolaina ja autolaina. Aino tarvii hammaslääkäriä. Sä oot kotona. Et tarvitse bussikorttia etkä uusia vaatteita.
Kyllikki siirsi paperilautasliinan eteensä. Oti kynän.
— Mä oon kotona. Teidän lasten kanssa.
— No, sä oot mummo! Aino hermostui. — Se on sun ilosi.
— Sataviisikymmentä euroa, jota te mulle annoitte, Kyllikki kirjoitti luvun lautasliinalle. — Se ei ollut apua. Se oli palkkaa mun työstä.
Aino naurahti lyhyesti. Ei ilosta. Raivosta.
— Pyh. Nyt se laskuttaa kuin taksamittari. Mitä työtä? Sä oot omien laste lasten kanssa!
— Neljäkymmentä tuntia viikossa. Aina haen heidät päiväkodista. Teen heille ruuan mun omista ostoksista.
— Me synnytettiin sulle lapsenlapset! Miniän ääni kohosi.
— Te synnytitte ne itsellenne, Aino kulta.
Antti paiskasi haarukan pöytään.
— Äiti, älä aloita. Aino on oikeassa. Maksaa omalle äidille lastenlasten kanssa olemisesta on hulluutta. Me ei enää siirretä rahaa. Piste.
Kyllikki nousi hiljaa. Meni lipastolle. Avasi ylimmän laatikon. Oti avainnipun.
Tuli pöydän luo. Heitti avaimet poikansa eteen. Metalli kilahti lautasen reunaan.
— Mikä tää on? Antti rypisti otsaansa.
— Teidän asunnon avaimet. Kun mä oon nyt vaan rakastava mummo enkä ilmainen hoitaja, mun aikataulu muuttuu.
Aino meni punaisiksi laikuiksi.
— Miten tää pitää ymmärtää, Kyllikki?
— Hyvin yksinkertaisesti. Huomisesta lähtien te veätte Eeron ja Kertun itse päiväkotiin. Sairaslomat pidätte itse. Viikonloput lapset viettävät kanssanne.
— Mä käyn töissä! Miniä karjui.
— Mäkään käynyt. Neljäkymmentä vuotta tehtaalla. Nyt mä lepään.
Kyllikki meni etuovelle. Avasi sen.
— Teet juotiin? Kakku syötiin? Uloskäynti on tuolla.
Antti nousi ensin. Naama punaisena. Nappasi takin naulakosta.
— Sä kyllä vielä kauhea, äiti. Soitat, kun on yksinäinen olo.
Kyllikki ei vastannut. Hän paiskasi oven kiinni ja käänsi lukon.
Maanantaina Kyllikki heräsi kahdeksalta. Keittiössä oli hiljaista. Kukaan ei pyytänyt laittamaan piirrettyjä. Kukaan ei kaatanut mehua siistille pöytäliinalle.
Hän keitti itselleen oikean kahvin. Oti esiin kauniin kupin.
Ovikello soi vartin yli kahdeksan.
Pitkästi. Hävyttömästi. Jatkuvasti.
Kyllikki meni ovelle. Katsoi ovisilmästä.
Porrastasanteella seisoi Aino. Puhelin puristuksissa hampaiden välissä. Toisessa kädessä keltainen kassi marketista. Toisella kädellä hän piti nelivuotiasta Kerttua hupun kauluksesta. Vieressä kävi kuusivuotias Eero jalalta toiselle.
— Avatkaa! Aino huusi suljetulle ovelle. Repäisi kahvaa.
Kyllikki painoi ovipuhelimen nappia.
— Mä nukun, Aino.
— Kyllikki, älä viisastele! Mun on oltava töissä yhdeksältä! Päiväkodissa on karanteeni, en vie niitä sinne.
Lapset alkoivat uikuttaa. Kerttu hieroi silmiä likaisella lapasella.
— Mä oon eläkkeellä. Mulla on rytmi.
Aino potkaisi ovea saappaalla.
— Mä jätän ne tähän! Tuolle matolle! Sitten selitätte itse lastensuojelulle!
Kyllikki nojasi otsansa kylmään metalli oveen.
— Jätä. Naapurin Maija on kotona. Se soittaa heti poliisille. Sano, että äiti hylkäsi lapsensa rappukäytävään ja juoksi karkuun.
Oven takana oli hiljaista. Vain miniän hengitys kuului.
— Sä oot hullu. Vanha ämmä, Aino sihisi.
Askeleet vaimenivat. Hissi kolisi. He lähtivät.
Kyllikki meni keittiöön. Kahvi oli jo kylmää. Hän kaatoi sen pois ja keitti uuden. Kädet hieman tärisivät. Mutta sisällä oli tyyntä.
Antti soitti lounasaikaan.
Kyllikki ei vastannut heti. Odotti, kunnes poika soitti kolmannen kerran.
— No.
— Äiti, ootko sä ihan sekaisin? Antti huusi puhelimeen. Taustalla humisi liikenne. — Aino sai varoituksen! Se myöhästyi kaksi tuntia, kun se vei lapset mun anopin luo toiselle puolelle kaupunkia!
— Entä miten Leena tykkäsi? Kyllikki kysyi rauhallisesti. — Tuliko lapsenlapset ilahduttamaan?
— Älä hermostuta mua. Miksi sä teit tän sirkukseen?
— Antti, mä varoitin. Mun palvelut maksaa. Te ette halunneet maksaa.
— Mitä rahaa?! Ne on sun veri!
Kyllikki oti pöydältä lautasliinan, jossa oli eiliset laskelmat.
— Oma veri? Hyvä. Kolme kuukautta sitten sä lainasit multa tuhat kolmesataa euroa. Vaihdelaatikon korjaukseen. Maksoitko takaisin?
Antti meni hiljaiseksi.
— Maksan. Kun palkka tulee, maksan.
— Et maksa. Ja mä otin sen summan lainaksi. Ja maksan korkoa mun eläkkeestä. Kaksituhatta, Antti. Miinus viisisataa vastiketta. Miinus neljäkymmentä sun auton lainaa. Paljonko jää?
— Mä tuon sulle ruokia!
— Kerran kuussa. Kaksi kassia jauhelihaa ja kanaa. Kaksikymppiä. Lapset söi luonani viikossa kolmellakympillä.
— Äiti, sä lasket aina kaiken! Antti valitti.
— Oon oppinut. Kun poika laskee mun eläkkeen.
Kyllikki lopetti puhelun. Painoi äänettömäksi.
Illalla pankkisovellus kilahti.
Siirto Antilta. Viisikymmentä euroa. Viesti: “Ota. Tukehdu.”
Kyllikki siirsi rahat takaisin. Ei kirjoittanut viestiä.
Kului kaksi viikkoa.
Elivät kuin vieraat. Kukaan ei soittanut. Kyllikki kävi kävelyllä puistossa. Luki kirjoja. Vei vanhan takkinsa pesulaan.
Perjantai-iltana hän leipoi omenapiirakan. Pelkästään itselleen. Kanelin tuoksu täytti pienen keittiön.
Ovikello soi.
Kyllikki avasi. Kynnyksellä seisoi Antti Miettinen. Harmistuneen näköinen. Silmät harhailivat. Vieressä seisoi Eero likaisessa sinisessä takissa.
— Äiti, pelasta.
Antti työnsi pojan eteiseen.
— Mitä on tapahtunut?
— Aino on sairaalassa. Epäillään umpilisäkkeen tulehdusta. Mää nyt ajan sinne, jahdan kirurgeja. Leena haki Kertun, mut Eerolle ei oo paikkaa. Pidä hänet huomiseen. Kiltti.
Kyllikki katsoi lastenpoikaansa. Poika seisoi pää painuksissa. Piti kädessä tablettia.
— No tule sitten Eero. Riisu vaatteet.
Antti huokaisi helpotuksesta kuin olisi pudottanut säkin painoa.
— Kiitos äiti. Mä soitan aamulla.
Ovi paiskautui kiinni nopeammin kuin Kyllikki ehti kysyä sairaalan nimeä.
Eero riisui takkinsa. Heitti lattialle.
— Nosta ja laita naulaan, Kyllikki sanoi rauhallisesti.
Poika katsoi häntä kulmiensa alta. Nostitakin.
— Oletko nälkäinen?
— En. Me syötiin Hesessä.
He istuivat keittiössä. Kyllikki leikkasi piirakkaa.
— Miten äidillä menee? Kyllikki kysyi. — Sattuiko vatsaan kovasti?
Eero hotki piirakkaa.
— Äidillä ei oo kipeä vatsa.
Kyllikki pysähtyi. Veitsi pysähtyy millimetrin päähän lautasesta.
— Miksei iskä sanoi ettei se oo sairaalassa?
— En mä tiedä. Äiti sovitti uimapukua kotona. Ne lähti isin ja äidin kylpylähotelliin. Täti Riikan syntymäpäiville.
Sisällä jokin sulkeutui raskaalla lukolla.
Hän laski veitsen. Pyyhki kätensä. Oti puhelimen.
Men Riikan, Ainon pikkusiskon, sivulle. Ensimmäinen tarina aukesi iloisella musiikilla.
Puinen laituri. Kuuma vesi altaassa. Aino uudessa vihreässä uimapuvussa kilistää samppanjalasia. Teksti: “Tyttöjen ilta! Miehet maksoi viikonlopun!” Julkaisu oli tehty neljäkymmentä minuuttia sitten.
Maaseutukerho “Mäntyranta”. Se on kaksikymmentä kilometriä kaupungista.
Puhelimeen pirahti viesti. Antilta.
“Äiti, väärä hälytys. Umpilisäkettä ei ollutkaan. Mutta lääkärit sano, että pitää levätä. Me ollaan Ainon äidin luona sunnuntaihin asti. Eero saa asua luonasi kaksi päivää. Halit.”
Kyllikki katsoi näyttöä pitkään.
Sitten katsoi Eeroa. Se siveli omenatäytettä pöytään.
— Eero, pue päällesi.
Poika nosti katseensa.
— Minne? Me just tultiin.
— Me mennään äidin luo. Onnittelemaan täti Riikkaa.
Taksi maksoi kaksitoista euroa.
Autossa haisi halvalta hajusteelta ja märältä lumelta. Eero nukahti takapenkille. Kyllikki katsoi ikkunasta. Ohi vilisi mustia paljaita puita.
Ei ollut minkäänlaista raivoa. Oli kylmä laskelma.
Auto pysähtyi “Mäntyrannan” taotun portin eteen.
Kyllikki maksoi. Nousi pakkaseen. Vetäisi unisen Eeron ulos.
Poika haukotteli ja hieroi silmiä. Takki napitettu väärin. Pipo vinossa.
Vastaanotossa seisoi pitkä nainen virkapuvussa.
— Hyvää iltaa. Missä Riikka Savolaisen juhla pidetään?
Nainen hymyili kohteliaasti.
— Helmisali, käytävää pitkin oikealle. Saatetaanko?
— Me löydetään.
Kyllikki piti Eeroa lujasti kädestä. He kävelivät pehmeää mattoa pitkin. Taustalla soi vaimea taustamusiikki. Tuoksui kalliilta hajuvedeltä ja paistetulta lihalta.
Hän työnsi raskaan tammioven Helmisaliin.
Sisällä oli parikymmentä ihmistä. Pitkä pöytä notkui alkupaloista. Himmennetyt valot. Pöydässä piti maljapuhetta paksu mies.
Aino istui syntymäpäiväsankarin vieressä. Iltapuvussa paljain olkapäin. Hiukset huolitellusti.
Antti istui vastapäätä. Nauru suupielet kurtussa. Kädessä viskilasi.
Kyllikki astui saliin.
Askeleet parketilla olivat kovalla. Eero kompastui tuolin jalkaan ja ynähti.
Muutama kääntyi. Maljapuhe taukosi.
Antti käänsi päänsä. Hänen hymynsä pyyhkiytyi kasvoilta kuin rätillä. Naama valkoinen.
— Äiti? hän henkäisi. Lasi kilahti lautasen reunaan.
Aino nojasi eteenpäin. Silmät olivat pyöreät kuin lautanen.
Kyllikki käveli suoraan heidän pöytäänsä.
Hän ei huutanut. Ei haukkunut. Hän puhui rauhallisesti, mutta niin että koko sali kuuli.
— Antti. Te unohditte matkatavaranne.
Kyllikki työnsi Eeroa eteenpäin. Poika juoksi äitinsä luo ja painoi nokkansa iltapukuun, jättäen silkkiin märän jäljen likaisesta takinhihasta.
— Äiti, mä haluun syödä! Eero kitisi.
Aino puristi leukansa niin että hampaat narskuivat.
— Kyllikki, mitä sä teet? Miniä sihisi. — Häpäiset meidät ystävien edessä! Mene heti pois ja ota hänet mukaan!
Riikka, syntymäpäiväsankari, kavahti.
— Antti, mikä sirkus tää on? Sähän sanoit, että lapset on hoidossa.
Antti hyppäsi pystyyn. Tarttui Kyllikkiä kyynärvarresta. Sormet puristuivat kipeästi.
— Miksi sä tullit tänne? Mä pyysin!
Kyllikki katsoi hitaasti hänen käteensä. Sitten silmiin. Katsoi kuin estettä. Kuin tyhjää paikkaa.
— Ota käsi pois, Antti.
Hän irrotti sormet.
— Sinä valehtelit minulle, Kyllikki sanoi selvästi, että vieraatkin kuulivat. — Umpilisäkkeestä. Sairaalasta. Heitit lapsen kuin matkatavaran säilytyslokerikkoon ja lähdit juomaan.
— Me ollaan väsyneitä! Meillä on oikeus levätä! Aino huusi.
— On. Mutta omalla kustannuksella. Lasten kanssa te lepäätte yhdessä. Mä oon eläkkeellä. Mun työpäivä on ohi.
Kyllikki kääntyi.
— Mummo! Eero huusi.
Hän ei kääntynyt. Hän käveli ovelle, katse suoraan eteenpäin.
Selkään osui pojan huuto:
— Sä olet mulle kuollut! Unohda meidän numero!
Ovi sulkeutui, katkaisten salin melun.
Käytävässä oli hiljaista. Kyllikki oikaisi takinkaulusta. Tilasi taksin takaisin. Sisällä oli outoa tyhjyyttä, josta jostain syystä hengitti hyvin kevyesti.
Sunnuntaina iltapäivällä avain kääntyi hitaasti Kyllikin asunnon lukossa.
Ovi tärähti iskusta.
Sitten ovikello. Pitkä. Vihainen.
Kyllikki haudutti teetä suosikkikupissaan, jossa oli kissoja. Hän ei kiirehtinyt. Oti kattilan pois levyltä. Pyyhi pöydän sienellä.
Meni ovelle. Ei avannut.
— Kuka siellä? Kyllikki kysyi kovaa.
— Avaa! Antin ääni murtui. — Vaihdoitko lukot?!
— Vaihdoin. Aamulla lukkoseppä kävi. Oti kaksikymmentäviisi euroa. Mun eläkkeestä.
Antti löi nyrkillä oveen.
— Äiti, oletko järjissäsi?! Aino ei puhu mulle kahteen päivään! Riikka heitti meidät ulos juhlista! Siellä oli mun pomo, se näki kaiken!
— Sun ongelmasi, Antti.
— Vie mun kamat ulos! Antti huusi raput. — Työkalut, onget, luistimet! Kaikki, mitä on parvekkeella!
— Vien. Perjantaina. Pakkaan pahvilaatikoihin ja jätän roskiksen luo.
— Sä oot sairas! Kuvankanssasi oman lapsen naurunalaiseksi! Särjit lapsen mielenterveyden!
— Sen psyykkeen rikkoo vanhemmat, joille lapsi on esteenä juoda samppanjaa kylpylähotellissa.
Oven takana oli raskas hiljaisuus.
Sitten Antti sihisi hampaiden välistä:
— Sä kuolet yksinäisyyteen. Kukaan ei tuo sulle lasillista vettä.
Kyllikki hymyili heijastukselleen ovisilmässä. Hymy oli kova.
— Hankin vesiautomaatin. Kotiinkuljetuksella. Näkemiin, Antti Miettinen.
Hän vetäytyi ovelta. Askeleet rappujen rauhoittuivat.
Keittiössä tuoksui tuoreelta teeltä ja rauhalta. Asunnossa ei ollut muiden likaisia saappaita, rikkinäisiä leluja eikä huutavia sukulaisia. Se kuului ensimmäistä kertaa moneen vuoteen vain hänelle.
Kyllikki istui pöydän ääreen. Oti kulauksen kuumaa teetä.
Mitä sinä olisit tehnyt Kyllikin asemassa: olisitko pitänyt lapsen luonasi ja niellyt valheen, vai olisitko vienyt hänet suoraan juhliin vanhempien eteen?
