Nimeni on Tellervo Aho. Olin naimisissa kahdeksantoista vuotta. Puolet niistä – tilassa, jossa sanoin itselleni: jaksa, kohta se mies lyö itsensä läpi. Toisen puolen – tilassa, jossa ajattelin: minä tulen hulluksi, jos en lopeta kaiken kantamista. Ja sitten lähdin. Rakastaen yhä. Vasta neljä vuotta myöhemmin ymmärsin, että elämänrakkaus ei ole jotain, minkä toinen sinulle antaa. Se on sitä, minkä kasvatat sisälläsi, kun lopetat kastelemasta toisen autiomaata.
Muistan sen kaiken kuin surrealistisen unen, jossa huoneet vaihtoivat paikkaa ja oven takana odotti aina sama keittiönpöytä. Tapasimme, kun olin kaksikymmentäkaksi. Mikko Virtanen oli minua vanhempi, karismaattinen, puhui kauniisti ja osasi kääntää jokaisen takaiskunsa väliaikaiseksi vaikeudeksi. Hän kutsui itseään valmentajaksi. Silloin se sana ei ollut vielä muodikas, ja hän todella uskoi, että hänestä tulisi ihmisten elämänmuuttaja. Voi, miten minä uskoin häneen.
Ensimmäinen vuosi oli kuin pitkä kesäyö: liian kevyt ollakseen totta, mutta me makasimme sen varassa. Asuimme Helsingin Kalliossa vuokrayksiössä, jossa seinät tuntuivat hengittävän. Mikko piti valmennuksia viidelle–kuudelle ihmiselle vuokratussa salissa, ja rahat riittivät juuri ja juuri ruokaan. Olimme rakastuneita, ja kaikki tuntui väliaikaiselta. ”Kun pääsen vauhtiin, kaikki on toisin”, hän sanoi. Nyökkäsin. Tein silloin vähän töitä: ensin kassana, sitten puolipäiväisesti toimistossa. Kun Kyllikki syntyi, jäin kokonaan kotiin.
Ja sitten alkoi se, mikä kesti melkein kymmenen vuotta.
Mikko valmensi. Joskus hänellä oli yksi, kaksi, kolme asiakasta, joskus ei kuukausiin ketään. Hän opiskeli, matkusti seminaareihin, osti kursseja. Raha virtasi hänen kehitykseensä; me söimme Kyllikin kanssa tattaripuuroa. Opin laittamaan keittoa tyhjästä, parsimaan sukkahousuja, etsimään vaatteita alennuksista. En valittanut. Ajattelin, että olimme joukkue.
Mikko sanoi usein: ”Sinä et inspiroi minua, kun valitat. Usko minuun, niin minä teen ihmeen.” Minä uskoin. Olin valmis juoksemaan hänen asiakkaidensa perässä. Mutta hän ei pyytänyt apua. Hän pyysi uskoa.
Minä kasvatin lasta. Yksin. Mikko istui päivät läppärin ääressä, kirjoitti artikkeleita, teki webinaareja, rakensi nettisivua. Joskus vilkaisin keittiöön ja näin hänen väsyneet, valaistuneet kasvonsa. Ajattelin: kohta, vielä vähän, ja hän lyö itsensä läpi. Ei lyönyt.
Kyllikki meni kouluun. Tarvittiin rahaa – koulutarvikkeisiin, tukiopetukseen, harrastuksiin. Silloin Mikko alkoi potkia minua. Eräänä iltana hän sanoi: ”Voit mennä kokopäivätyöhön. Kyllikki on jo iso. Lopeta kotona istuminen.”
Olin sanaton. Kahdeksan vuotta olin istunut kotona, koska meillä ei ollut varaa lastenhoitajaan eikä kokopäiväiseen päiväkotiin – hän ei tienannut sellaista. Ja nyt hän sanoi ”riittää”? ”Entä sinä?” kysyin. ”Sinun valmennuksesi?” ”Minun valmennukseni on elämäntehtävä. Sinun työsi on vain työtä. Mene ja tee.”
Menin. Löysin kunnon työpaikan, ensin assistenttina, sitten etenin. Vähitellen aloin tuoda rahaa – ei enää hiluja, vaan tuntuvaa sellaista. Muutimme isompaan vuokra-asuntoon. Kyllikki sai hyvän puhelimen. Huokaisin: nyt helpottaa.
Mutta ei helpottanut. Kun tein kokopäivätyötä, en ehtinyt pitää huolta kodista. Tulin väsyneenä, laitoin nopeasti ruokaa, kaaduin. Asunto ei enää hohtanut. Ja sitten hän alkoi vaatia.
”Mikä kaaos? Sinä olet nainen.”
”Teen töitä, niin kuin pyysit.”
”Pyysin töihin, en siihen, että laiminlyöt kodin. Katso itseäsi: aina väsynyt, sinusta ei ole seuraa. Sinulle on kasvanut…” – hän epäröi, mutta sanoi sitten – ”rautamunat. Sinä et inspiroi minua.”
Siis minä, joka olin vuosia sietänyt hänen rahattomuuttaan, hänen ikuista ”kohta kaikki muuttuu”, minä joka olin raahannut perheemme köyhyydestä – minä olin yhtäkkiä ei-inspiroiva. Koska olin väsynyt. Koska en ehtinyt olla täydellinen kotiäiti kokopäivätyön ohella.
”Entä sinä?” kysyin hiljaa. ”Missä sinä olet valmennuksinesi?”
Mikko loukkaantui. Ei puhunut kahteen päivään. Sitten hän sanoi, etten tue häntä, että mitätöin hänet, että oikea vaimo uskoo mieheensä loppuun asti.
Kysyin itseltäni: kuinka kauan minun pitää vielä uskoa? Viisitoista vuotta oli jo takana.
Seuraavat kaksi vuotta olin kuin unissakävelijä: työ, koti, väsymys, hänen moitteensa, minun vihani, hänen loukkaantumisensa, työ. Aloin hermostua. Joka kerta, kun hän sanoi ”kohta tienaan isoja rahoja”, minua värisytti. Räjähtelin: ”Milloin? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua? En enää jaksa!” Hän sanoi minua hysteerikoksi.
Menin psykologille. Maksoin sen omistani. Itkin – ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en tyynyyn. Psykologi kysyi: ”Mitä sinä haluat?” Vastasin: ”Haluan, että hän muuttuu.” Hän oli hiljaa ja sanoi: ”Hän ei muutu. Kysymys on siitä, mitä sinä teet tällä tiedolla.” En uskonut. Pidin vielä puoli vuotta kiinni. Menimme jopa perheterapeutille. Mikko puhui siellä kauniisti: ”Ymmärrän, minun täytyy tienata enemmän.” Mutta mikään ei muuttunut. Odotin. Toivoin. Ja sisälläni jokin kuoli.
Käännekohta oli ilta, jolloin tulin töistä: Mikko istui olohuoneessa, joi olutta ja tuijotti televisiota. Kyllikki oli tehnyt läksynsä ja lämmittänyt ruokaa. Tiskialtaassa oli vuori astioita. ”Mikset tiskannut?” kysyin. ”Oli raskas päivä”, hän vastasi. ”Pidin ilmaisen webinaarin viidelle ihmiselle. Olen väsynyt.” ”Enkö minä ole väsynyt?” ”Sinä sanot aina, että olet väsynyt. Sitä on sietämätöntä kuunnella.”
En sanonut silloin mitään. Tiskasin hiljaa, ruokin kissan, menin makuulle. Puoli kolmelta yöllä istuin keittiönpöydän ääressä vihkon kanssa. Laskin kaiken euroina: minun palkkani, hänen satunnaiset tulonsa, menot, luotot. Sitten avasin asuntoilmoitukset. Aamuun mennessä tiesin: jos lähden, voin aikanaan ostaa yksiön lainalla. Pystyn siihen. Yksin. Lapsen kanssa. Ilman häntä.
En halunnut sitä. Rakastin häntä. Rakastin vieläkin. Mutta ymmärsin: jos jään, kuolen. En fyysisesti, vaan siltä osin kuin olin ennen osannut iloita auringosta.
Kuukauden kuluttua kerroin hänelle. Istuimme saman pöydän ääressä. ”Minä lähden”, sanoin. ”Kyllikki tulee mukaan. Saat tavata häntä, kun haluat.” Hän katsoi minua kuin olisin pistänyt veitsen häneen. ”Vitsailetko? Kahdeksantoista vuoden jälkeen?” ”En vitsaile. En enää kestä.” ”Olet vain väsynyt. Puhutaan.” ”Me olemme puhuneet kahdeksantoista vuotta. En ole väsynyt työhön. Olen väsynyt odottamaan.”
Mikko itki. Minäkin itkin. Me itkimme molemmat. Hän sanoi, että muuttuu, että nyt on oikeasti asiakas, että kaikki kääntyy. Kuuntelin ja tiesin: ei käänny. Olin kuullut sen liian monta kertaa. Hän kysyi: ”Rakastatko minua vielä?” Vastasin rehellisesti: ”Rakastan. Mutta rakkaus ei pelastanut meitä kahdeksaantoista vuoteen. Eikä se muuta sinua toiseksi.”
Lähdin. Kyllikin, kissan ja lainan kanssa. Aluksi itkin öisin. Minun oli ikävä. Ajattelin: entä jos palaan? Mutta sitten muistin tiskialtaan, oluen, sanan rautamunat – ja ohi.
Kävin psykologilla. Opettelin olemaan yksin. Opettelin olemaan odottamatta, että joku pelastaa minut. Hitaasti aloin huomata: minun ei tarvitse todistaa kenellekään, että olen väsynyt. Ei tarvitse pyytää anteeksi sotkua. Voin tulla töistä, heittää kengät pois, tilata pizzan ja kaatua sohvalle kirjan kanssa. Eikä kukaan sano: ”Sinä et inspiroi minua.”
Vuoden kuluttua lopetin itkemisen öisin. Kahden kuluttua tunsin hengittäväni täysin rinnoin. Kolmen kuluttua ostin auton. Se ei ollut uusi, mutta se oli minun. Sitä oli velkaa, mutta minä maksoin sen.
Kuulin hänestä yhteisten tuttavien kautta. Pari vuotta eron jälkeen Mikolle ilmestyi nainen – kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi. Ja hän löysi naisasiakkaan, joka oli valmis uskomaan. Oikeastaan hän houkutteli hänet vuoden mittaiseen valmennukseen. Mikko kerskui kaikille: ”Näittekö? Olen mahtava! Tienaan nyt isoja rahoja!” Selailin hänen somepäivityksiään: kuvia webinaareista, voimalauseita, kiitoksia ”rakkaalle, joka uskoi.” Jokin sisälläni vääntyi mustasukkaisuudeksi. En ollut kateellinen hänestä – vaan siitä helppoudesta, jolla uusi nainen uskoi. Minäkin olin kerran uskonut. Ja maksanut. En rahalla, vaan vuosilla.
Sitten näin jatkon. Vuoden kuluttua Mikolla ei ollut taas töitä. Hän elää naisensa kanssa selviytymistilassa. Nainen raataa, Mikko valmentaa ilmaa. Nainen uskoo: ”Kaikki järjestyy, täytyy vain odottaa.” Nainen on nyt kaksikymmentäseitsemän. Mikko on viisikymmentäkaksi.
Kuinka kauan hän jaksaa odottaa? Tiedän vastauksen. Hän odottaa, kunnes vanhenee. Tai kunnes murtuu, niin kuin minä. Tai ehkä hänellä on voimaa lähteä aikaisemmin. En tiedä. En ole hänelle vihainen. Hän on nuori, ja hän uskoo. Mikko ei ole pahis. Hän on vain ihminen, joka ei osaa ottaa vastuuta. Hän tarvitsee jonkun, joka uskoo hänen puolestaan. Niin kauan kuin sellaisia naisia on, hän elää kuin pulla voissa.
Antaa olla. Hän ansaitsee onnen, vaikka onni olisi kuviteltua.
Vuosia on kulunut. Minulla on oma asunto. Auto on tavallinen, ei enää velkaa. Teen paljon töitä, se on totta. Mutta en raahaa aikuista miestä, joka voisi mutta ei halua. Enkä kuuntele iltaisin, että minulla on rautamunat.
Kävelin hiljattain kadulla, aurinko paistoi, ja huomasin hymyileväni. Ihan vain. Ilman syytä. Ajattelin: luoja, minä rakastan elämääni. Rakastan aamukahvia. Rakastan sitä, kun Kyllikki – jo melkein aikuinen – tulee keittiöön ja sanoo: ”Äiti, sinä olet tänään kaunis.” Rakastan työtäni, vaikka se väsyttää. Rakastan iltakävelyjä, sadetta, leipomon tuoksua. En muistanut enää, miltä sellainen tuntuu. Se oli kadonnut avioliitossa. Nyt se oli palannut.
Ja sitten siihen ilmestyi mies. Tavallinen, töitä tekevä. Hän ei lausu kauniita lauseita inspiraatiosta. Hän tulee töistä, auttaa tiskaamaan, ja kun sanon ”olen väsynyt”, hän sanoo ”lepää.” Hän ei vaadi, että uskoisin hänen suureen tulevaisuuteensa. Hän elää tätä päivää.
En hätäile. En tarvitse avioliittoa. Minulla on hyvä olla. Mutta hänen kanssaan on lämpimämpää.
Ehkä sinäkin odotat. Toivot, että hän muuttuu. Ei hän muutu. Koska hänelle on edullista, että sinä uskot, kannat ja suljet silmäsi. Hän ei muutu, koska sinä muutut hänen puolestaan. Otat hänen osansa. Mitä enemmän otat, sitä vähemmän hän tekee.
Itsesääli on makeaa kuin huume. ”Minä olen niin onneton, niin vahva, olen kestänyt niin paljon, miksi hän ei arvosta minua?” Siksi, että annoit hänen olla arvostamatta. Sinä asetit itsesi hänen selustakseen, joka ei vaadi kiitosta.
Lähdin rakastaen. Se on tärkeää. En odottanut vihaa. Lähdin kipu rinnassani, usko siitä, että hänestä olisi voinut tulla toinen. Mutta valitsin itseni. En siksi, että olisin itsekäs. Vaan siksi, että ymmärsin: rakkaus häneen tappoi rakkauteni elämään.
Jos tunnistat itsesi tässä – älä odota kahdeksaatoista vuotta. Älä odota, että joku sanoo sinulle rautamunat. Älä odota, että unohdat hymyillä auringolle. Laske rahasi, etsi yksiö, kerää paperisi, lähde. Rakkaudella tai ilman – sillä ei ole väliä. Tärkeää on, että toisella puolen odotat sinä. Se, joka rakastaa elämää.
Minulla on nyt asunto, auto, toimeentulo, mies, kissa ja aamuinen aurinko. Mikolla on nuori nainen, joka yhä uskoo. Ja minun on häntä sääliksi. Mutta en voi pelastaa kaikkia. Voin vain kertoa, miten pelastin itseni. Joskus koko elämä tuntuu oudolta unelta, mutta se on totta.
