Mikon kortissa oli kolme palautusta puolentoista vuoden aikana. Vapaaehtoiset eivät enää väitelleet, kenelle häntä seuraavaksi tarjottaisiin.
Aino laski kantokopan laattalattialle ja avasi vetoketjun. Punertava kissa astui hitaasti ulos, haisteli kulman, kiersi vesikupin ja istahti selkä ovea kohti. Viisi ja puoli kiloa tyyntä itsepäisyyttä. Näin se teki joka kerta, ja Aino tiesi jo: se ei kääntyisi.
Ilta vuoro loppui, kaikki olivat lähteneet, ja jäljelle jäivät vain ne, joita ei oltu haettu.
Aino siveli kylmää häkkitankoa sormellaan.
– No niin, Mikko. Tervetuloa takaisin.
Kissa ei liikahtanut.
Seuraavana päivänä hän levitti kolme palautuslomaketta pöydälle.
Ensimmäinen perhe, nuori pari. Kaksio lähiössä, parveke parkkipaikalle. Palautuksen syy: “aggressiivinen, piilottelee, ei ota kontaktia”. Kestivät kaksi viikkoa.
Toinen perhe. Nainen nelikymppinen, yksiö vastaremontoitu. “Ei sopeutunut, sihisee, menee kylpyammeen alle.” Kymmenen päivää.
Kolmas. Mies ja seitsemänvuotias tytär. “Lapsi pettyy, kissa ei leiki, istuu nurkassa.” Yksi viikko.
Aino luki kaikki kolme paperia ja hieroi nenänselkäänsä. Paperi tuoksui tulostimen väriaineelta ja vieraiden keittiöiltä. Sanamuodot olivat samankaltaisia, ja siinä samankaltaisuudessa jokin viilsi kuin tikku kynnen alla, mutta hän ei saanut kiinni, mikä. Kaikki perheet olivat käyneet haastattelun. Kaikki allekirjoittaneet sopimuksen. Kaikki luvanneet kärsivällisyyttä.
Jukka kurkisti huoneeseen, nojaten olkapäänsä ovenkarmiin. Pitkä, hoikka, venyneessä harmaassa villapaidassa. Ohutsankaiset silmälasit valahtaneet nenänpäähän.
– Noh… taas se Mikko?
– Joo.
– Ehkä se on vaan sellainen, Aino. Joskus on.
– Millainen “sellainen”?
Hän kohautti olkapäitään ja venytti vokaalia tuttuun tapaansa.
– Noh… epäonninen.
Sana jäi ilmaan heidän välilleen. Aino puristi kahvikuppia, muovi rutisi ja painui sisään. Hän avasi sormensa ja siirsi kupin sivuun. Kahvilammikko levisi pöydälle lomakkeen reunaa kohti.
Toisen perheen luo hän soitti lounasaikaan. Puhelimeen vastattiin kuudennen soiton jälkeen.
– Haloo? Kyllä, muistan. Se punainen. Mikko. Ei, meillä on ihan hyvä ilman sitä, kiitos.
Naisen ääni oli tasainen, melkein kohteliaan tylsistynyt. Seinän takana joku laittoi television päälle, ja Aino kuuli vaimeaa studionauhua, kuin vieraassa asunnossa kaikki olisi sujunut suunnitelman mukaan.
– Kertokaa, miten se käyttäytyi ensimmäisenä päivänä?
– Ensimmäisenä? Meni kylpyammeen alle ja istui. Me kutsuimme. Otimme ulos. Veimme ruuan suoraan kuonon eteen. Se sihisi. Toisena päivänä yritin silittää. Raapaisi käden verille.
– Entä sitten?
– Sitten ajattelin: jos kissa ei halua elää ihmisten kanssa, ei sitä kannata kiduttaa.
Aino painoi puhelimen olkapäällään ja kirjoitti muistivihkoon: “otettiin ulos kylpyammeen alta”. alleviivasi.
– Annoitteko sille aikaa olla yksin? Ilman yritystä kontaktiin?
Tauko. Kuulokkeen kahina vieraassa kämmenessä.
– Miksi sitten ottaa kissa, jos ei koske?
Aino ei vastannut mitään. Hyvästeli, laski puhelimen pöydälle ja istui pitkään leuka kämmenellä. Ikkunan takana sade löi peltikattoon tasaisesti kuin metronomi.
Seuraavalla sivulla muistivihossa oli merkintä ensimmäiseltä perheeltä kuukausia aiemmin: “yritettiin nostaa syliin ensimmäisestä päivästä lähtien”. Aino piirsi viereen kysymysmerkin ja sulki vihon. Mutta kysymys ei sulkeutunut.
Lauantaina Jukka jäi myöhään.
Aino astui hiljaa sisään. Valo paloi vain kauimmaisessa käytävässä, missä olivat pitkäaikaishäkit.
Jukka istui kyykyssä Mikon häkin edessä. Ei sanonut mitään. Vain istui ja katsoi lattiaa, ja kissa säleikön takana teki totuttua: selkä ovea kohti, häntä kierteellä tassujen ympäri, korvat hieman taakse.
Aino aikoi huikata. Mutta pysähtyi. Koska kuuli.
Mikko kehräsi.
Hiljaa, aivan rajalla. Tasainen, matala ääni, muistutti lamppujen hurinaa, mutta pehmeämpi. Kuin kissan sisällä olisi pieni moottori, joka käynnistyi vain hiljaisuudessa. Kun kukaan ei ojentanut käsiään tai tuonut ruokaa kuonon eteen.
Jukka nousi, kääntyi ovelle ja melkein törmäsi Ainoon.
– Noh… mä vaan… tarkistin kuppeja.
– Se kehräsi.
– Joo. Usein se tekee niin. Kun luulee olevansa yksin.
– Kauan olet tiennyt?
Jukka oikoi lasejaan.
– Lokakuusta varmaan. Unohdin silloin avaimet ja palasin hakemaan niitä. Ja se istui ja kehräsi. Sitten ovi narahti, ja se vaikeni heti. Kuin olisi sammuttanut.
Aino nojasi seinään. Rappaus oli karhea ja kylmä lapaluiden alla. Häkistä ei kuulunut mitään. Mikko oli vaiennut, aistittuaan toisen ihmisen.
Ja siinä hiljaisuudessa hän tajusi, miltä ne kolme lomaketta näyttivät.
Ei kuvaukselta vaikeasta kissasta.
Vaan kuvaukselta ihmisiltä, jotka halusivat rakkautta heti. Hellyyttä napsauksesta. Kiitollisuutta ensimmäisenä iltana, kontaktia vaatimuksesta, kuin seinäkytkintä: painoi, sai.
Kolme perhettä olivat ottaneet Mikon ja heti ojentaneet käsiään. Vetäneet ulos piilosta. Nostaneet kasvojen eteen. Istuttaneet syliin. Ja kun elävä olento vastasi ainoalla tavallaan – piiloutui, sihisi, kyyristyi – he täyttivät huolellisesti lomakkeen: “aggressiivinen”, “ei sopeutunut”, “ei leiki”.
Aino avasi muistivihon. Ja löysi kolmannen merkinnän, jonka oli kirjoittanut viimeisen perheen palautuksen yhteydessä, mutta johon ei ollut kiinnittänyt huomiota: “Tyttö itki, koska kissa ei halunnut istua hänen sylissään.”
Sanamuodot vaihtuivat joka kerta. Mutta teko pysyi samana.
Maanantaina hän kirjoitti ohjeistuksen uusiksi. Vanha versio, jonka kaikki saivat, alkoi sanoilla: “Kissa tarvitsee hellyyttä ja kärsivällisyyttä.” Uusi alkoi toisin.
Aino luki Jukalle ääneen, pidellen paperia ojennetulla kädellä, kuin ei uskoisi omaa käsialaansa:
– Ensimmäisen viikon aikana ei kosketa. Ei kutsuta. Ei oteta piilosta. Laita kuppi, vesi, hiekkalaatikko ja sulje oven sen huoneeseen. Mene sisään vain ruokkiaksesi. Älä katso silmiin. Älä yritä silittää.
Jukka vihelsi.
– Noh… se on kuin ohje, miten jättää kissa huomiotta.
– Se on ohje, miten olla estämättä kissaa rakastamasta sinua.
Hän vaikeni ja lisäsi hiljempaa:
– Me olemme puolitoista vuotta selittäneet ihmisille, että kissa on vaikea. Se ei ole vaikea. Se on varovainen. Ja me lähetimme sen niille, jotka sekoittavat kärsivällisyyden odotukseen.
– Mikä ero on?
– Odotus vaatii tulosta. Kärsivällisyys ei vaadi mitään.
Jukka venytti vokaalia, ikään kuin sovitteli vastausta. Vaikeni. Lamppu heidän yläpuolellaan välähti, ja Mikko käytävän päässä nykäisi korvaansa äänen suuntaan. Riittoisaa, vasenta.
Neljäs perhe tuli kolmen viikon päästä. Nainen viisikymppinen, hiljainen ääni ja ruskettuneet kädet. Hän kuunteli uuden ohjeistuksen, nyökytteli. Vain yksi tarkennus:
– Entä jos kuukauden päästä se vielä istuu selin?
Aino katsoi häntä silmiin.
– Sitten se tarvitsee enemmän kuin kuukauden.
Nainen nyökkäsi. Ja otti kantokopan.
Mikko sisällä oli hiljaa. Selkä säleikköä kohti, häntä tassujen ympäri, korvat hieman taakse. Kuten aina.
Kuva tuli kuukauden päästä. Ei allekirjoitusta, ei kommenttia. Vain valokuva. Ikkunalauta, lasin takana talvinen piha, kukkaruukku jossain kasvilla.
Ja kissa. Punertava, valkoinen rinta ja riittoisaa vasen korva.
Se istui turpa kohti huonetta.
Aino näytti kuvaa Jukalle. Hän oikoi lasejaan, katsoi, sitten uudestaan.
Ja sanoi hiljaa, ilman tuttua venytettyä vokaalia:
– No, eihän se ollutkaan hänen vikansa.
Aino työnsi puhelimen taskuun. Mikon kortin hän otti kansiosta “pitkäaikaissäilytys” ja siirsi pöydän alalaatikkoon. Sinne, missä ne harvat tarinat lepäsivät, joita ei tarvinnut kertoa uudelleen. Riitti, että ne muisti.
