Rehellisesti sanottuna olen pettynyt äitiini. Asia on nimittäin niin, että kun isä löysi toisen naisen, äiti lähti ylpeänä tiehensä. Hän ei puolustanut meidän etujamme ollenkaan. Vaikka minusta, jos hän petti, äidin olisi pitänyt vaatia häneltä asuntoa ja rahaa. Sen sijaan me jouduimme asumaan asuntolassa, hirvittävissä oloissa. Joskus kävi niin, että meidän piti pyytää perunoita naapureilta, koska meillä ei yksinkertaisesti ollut mitään syötävää.
Äidillä on ollut koko elämänsä aivan liian pehmeä luonne. Hän on aina antanut periksi kaikille, eikä koskaan puolustanut omia etujaan. En voinut ymmärtää tätä. Kun olin 12-vuotias, mummo kuoli ja täti otti itselleen hänen talonsa, eikä äiti edes väittänyt vastaan, vaikka meillä ei ollut missä asua.
Niinpä 15-vuotiaana lähdin mielelläni kotoa ja menin opiskelemaan ammattikouluun toiseen kaupunkiin. Myöhemmin pääsin yliopistoon, ja jo toisena opiskeluvuotena perustin luokkakaverini kanssa tietokonelaitteiden korjauspalvelun. Meillä kävi tuuri, sillä olimme ensimmäisiä alalla. Siitä on kulunut kymmenen vuotta, ja meillä on nyt kaksi korjaamoa ja kolme myymälää. Vaikka asuimme vaimoni kanssa vuokra-asunnossa, ostin ensin asunnon äidilleni. Rakas vaimoni Aino loukkaantui aivan kamalasti.
– Miten voit tehdä noin? Äidilläsi on ollut koko elämä aikaa ansaita rahaa asuntoon.
– Hän ei ole sellainen, hän ei saanut edes kenkiä ostettua.
– Onko se sitten meidän ongelmamme?
– Ei sen pitäisi olla, mutta hän on minun äitini.
Ajan myötä ostin kuitenkin pienen omakotitalon. Meille syntyi kaksi lasta. Elämä alkoi sujua. Mutta autin äitiäni silti aina. Tein hänelle jopa pankkikortin, jolle laitoin joka kuukausi viisituhatta euroa.
Mutta eräänä päivänä huomasin, että rahat katoavat kortilta todella nopeasti. Sitten ajoin äidin luo ja näin, ettei hänellä ollut mitään syötävää.
– Mihin rahat menivät? Mihin sinä ne käytit?
– Tiedäthän sinä, mitkä hinnat nyt ovat. Ja sitten lääkkeet, sähkölaskut.
En uskonut häntä. Päätin tarkkailla häntä. Kun seuraavan kerran laitoin rahaa, äiti nosti ne heti. Ajoin hänen luokseen katsomaan, mitä hän oli ostanut. Mutta jääkaappi oli taas tyhjä.
– Äiti, mitä sinä ostit?
– Poikani, ymmärräthän, tässä on sellainen tilanne. Siskonpojalla on ongelmia, sisko valittaa kovasti ja pyytää apua, enkä minä voi kieltäytyä.
– Äiti, he käyttävät sinua hyväkseen! Antti itse kertoi minulle rakentavansa taloa. En aio olla hänen rahoittajansa, kun sinulla ei ole mitään syötävää.
Vihaisena ajoin kotiin ja kerroin kaiken vaimolle. Silloin hän neuvoi.
– Olet tehnyt äidillesi tarpeeksi. Älä anna hänelle enää senttiäkään. Jos on tarve, osta ruokaa ja vie hänelle, tai sitten ne lääkkeet, joita hän tarvitsee.
Seuraavana päivänä otin äidiltä kortin pois. Hän loukkaantui ja sanoi, että minulla on paljon rahaa eikä omaisille voi kieltäytyä avusta. Mutta minä en ole samaa mieltä.
Mitä luulet, toinko oikein vai en?
