Rehellisesti sanottuna olen katkera äidilleni. Kun isä löysi toisen, äiti vain lähti ylpeänä kuin haamu kadoten sumuun. Hän ei taistellut meidän puolestamme ollenkaan. Olisi hänen pitänyt vaatia rahaa, talo, jotain, koska isä oli se joka petti. Mutta ei, me päädyimme asumaan asuntolaan, jossa seinät itki kosteutta ja ilma haisi hikoillulle unelmille. Joskus meillä ei ollut edes perunoita, ja naapurit antoivat omistaan, jotta me emme kuolisi nälkään.
Äidillä on aina ollut liian pehmeä luonto, kuin sammal joka antaa astua päälle. Hän väisti aina, ei koskaan puolustanut itseään. En ymmärtänyt sitä. Kun olin kaksitoista, mummo kuoli, ja Liisa-täti otti hänen talonsa itselleen. Äiti ei sanonut mitään, vaikka meillä ei ollut omaa kattoa pään päällä. Se oli kuin joku olisi repinyt meiltä viimeisen palan lämpöä.
Viisitoistavuotiaana lähdin mielelläni kotoa, matkustin toiseen kaupunkiin teknilliseen oppilaitokseen. Myöhemmin pääsin yliopistoon, ja toisena vuonna perustin Jukka-kaverini kanssa tietokonekorjauspalvelun. Me olimme ensimmäisiä, ja onni suosi meitä. Kymmenen vuotta on kulunut, ja meillä on nyt kaksi korjaamoa ja kolme myymälää. Vaikka asun Aino-vaimoni kanssa vuokralla, ostin ensin asunnon äidilleni. Rakas Aino oli aivan suunniltaan.
– Miten voit tehdä noin? Äidilläsi oli koko elämä aikaa tienata oma asuntonsa.
– Hän ei ole sellainen, hän ei saanut edes kenkiä koottua.
– Onko se meidän ongelmamme?
– Ei ehkä ole, mutta hän on äitini.
Kuvituskuva. Kuva ei ole dokumentaarinen todiste kuvatusta tilanteesta.
Ajan myötä ostin pienen talon meille. Saimme kaksi lasta. Elämä alkoi sujua. Mutta autin äitiäni aina silti. Tein hänelle pankkikortin, johon laitoin joka kuukausi 500 euroa.
Mutta huomasin, että rahat katosivat kortilta kuin lumet keväällä. Ajoin äidin luo ja näin, että hänellä ei ollut mitään syötävää jääkaapissa.
– Missä rahat ovat? Mihin ne menivät?
– Tiedäthän sinä, mitä ruoka nyt maksaa. Ja lääkkeet, ja laskut.
Jos tämä tarina kiinnosti sinua, löydät lisää liikuttavia ja arkisia kertomuksia täältä – https://t.me/+Wi4_EbzXw7Q5M2Zi
En uskonut häntä. Päätin seurata. Seuraavan kerran kun laitoin rahat, äiti nosti ne heti. Menin katsomaan, mitä hän oli ostanut. Mutta jääkaappi oli taas tyhjä.
– Äiti, mitä ostit?
– Voi poikani, on tässä sellainen tilanne. Liisa-siskon pojalla on ongelmia, ja Liisa valittaa kovasti. En voi kieltäytyä auttamasta.
– Äiti, he käyttävät sinua hyväkseen! Esa itse kertoi minulle rakentavansa taloa. En aio olla hänen sponsori, kun sinulla ei ole edes ruokaa.
Vihaisena ajoin kotiin ja kerroin kaiken Ainolle. Silloin hän neuvoi.
– Olet tehnyt tarpeeksi äidillesi. Älä anna enää senttiäkään. Jos tarvitaan, osta ruokaa ja vie, tai lääkkeitä, joita hän oikeasti tarvitsee.
Seuraavana päivänä otin äidin kortin pois. Hän loukkaantui ja sanoi, että minulla on paljon rahaa eikä omille saa kieltää. Mutta minä en ole samaa mieltä.
Mitä mieltä olette, teinkö oikein vai en?
Lisää kiinnostavia elämäntarinoita täällä – https://t.me/+xOpeSMR55r5hZTIy.
