Aino seisoi eteisessä ja katseli kahta poikaa, joilla oli samanlaiset reput. Heidän takanaan seisoi Mikko, jolla oli molemmissa käsissään valtavat laukut. Keskiviikko. Aivan tavallinen keskiviikko, ei lauantai.
— Kenet toit minun kotiini? — hän kysyi tasaisella äänellä. — Meillähän oli sovittu, että lapsesi ensimmäisestä avioliitostasi eivät asu meillä.
Mikko tunki hänen ohitseen eteiseen ja laski laukut lattialle.
— Älä aloita, Aino. Tilanne on muuttunut. Kuukausi, korkeintaan kaksi.
— Vai kolme? — Aino kyykistyi kaksosten eteen, hymyili heille ja sipaisi heidän päitään. — Pojat, menkää huoneeseen, siellä on hyllyllä legoja. Leikkikää sillä aikaa, kun me isän kanssa puhumme.
Lapset lähtivät. Aino sulki oven ja kääntyi miehensä puoleen.
— Mikko, ymmärränkö oikein? Toit lapset keskiviikkona tavaroiden kanssa ja asetat mut tosiasian eteen?
— Mitä minun olisi pitänyt tehdä? He ovat minun poikiani! Vai haluatko, että he nukkuvat kadulla?
— Mielenkiintoinen logiikka. Kun menimme naimisiin, vannoit, että pojat asuvat Eilan luona. Muistatko? Vai onko muistisi kuin huonon päivän ruokalista — vain se, mikä itselle sopii.
— Tämä on väliaikaista!
— Väliaikaista on lauantai ja sunnuntai. Kaksi laukkua ja kolme kuukautta muutto. Ymmärrätkö eron?
Mikko alkoi kävellä edestakaisin eteisessä.
— En aio selitellä sinulle lasteni asioita. Tämä on minun kotini myös.
— Ei, Mikko. Tämä on minun asuntoni. Oli ennen sinua ja on jälkeenkin. Ja ennen kuin sanot sanan “minun”, katso papereita. Niissä on yksi nimi, eikä se ole sinun.
Aino otti puhelimen ja soitti anopilleen. Mikko sävähti.
— Laita puhelin pois. Älä uskalla soittaa äidilleni!
— Miksi? Sinähän teet päätöksiä kahden puolesta — ehkei hänkään tiedä, että hänestä on tullut täyspäiväinen mummo?
— Aino, minä varoitan!
— Varoitat? Mistä? Siitä, että viiden minuutin päästä Sylvi saa tietää, miten hänen poikansa määräilee toisen asunnossa?
Puhelin pirahti. Anoppi vastasi kolmannella.
— Sylvi, hyvää iltaa. Kerro, tiedätkö, että Mikko on tuonut Jaakon ja Matin meille? Pysyvästi. Tavaroiden kanssa.
Hiljaisuus. Sitten anopin ääni — hämmästynyt ja hämmentynyt.
— Aino, en tiennyt tästä mitään. Hän ei sanonut minulle sanaakaan. Miten niin tavaroiden kanssa?
— Kaksi isoa laukkua. Ja lause “kuukausi, ehkä kaksi, ehkä kolme”. Kysynkin, onko tämä perheen yhteinen suunnitelma vai hänen oma improvisaationsa?
— Herranen aika. Aino, olen niin kiitollinen kärsivällisyydestäsi. Sinähän hoidat poikia joka viikonloppu, kun hän juoksee kavereillaan. Puhun hänen kanssaan.
— Kiitos. Mutta taidan hoitaa asian itse. Haluaisin Eilan osoitteen. Haluan ymmärtää, miksi hän sysäsi lapset pois.
Anoppi saneli osoitteen. Mikko seisoi kalpeana, selkä seinää vasten.
— Miksi tarvitset hänen osoitteensa? Mitä aiot tehdä?
— Miksi kalpenit? Jos kaikki on kunnossa, mitä pelättävää?
— Älä mene sinne, Aino. Se ei kuulu sinulle.
— Ei kuulu minulle? Pojat ovat minun asunnossani, nukkuvat minun sohvallani, syövät minun pöydässäni. Joka lauantai ja sunnuntai piirrän heidän kanssaan, käyn ulkona, ruokin — ja sinä sillä aikaa “kaverilla” tai “äidillä”. Joka, kuten kävi ilmi, ei myöskään näe sinua. Joten minne sinä oikein menet viikonloppuisin, Mikko?
— Minun ei tarvitse selitellä!
— Aivan oikein. Et tarvitse. Mutta minun ei tarvitse olla lastenhoitaja vieraille lapsille, kun heidän isänsä viihdyttää itseään jossakin.
Aino astui lähemmäs ja katsoi häntä silmiin.
— Anna Eilan puhelinnumero.
— En.
— Miksi?
— Siksi, etten anna! Lopeta kuulustelut!
— Tiedätkö, Mikko, kun ihmisellä ei ole salattavaa, hän ei huuda. Hän vain antaa numeron ja juo rauhassa mehua. Sinä näytät aivan kissalta, joka on jäänyt kiinni kalan kanssa. Ja kala on jo mennyt kitaan, eikä viattoman naaman teko onnistu.
Mikko vaikeni. Aino nyökkäsi.
— Hyvä on. On jo myöhä. Pojat ovat väsyneitä. Laitan heille peti olohuoneeseen. Huomenna palaamme tähän keskusteluun.
Yö oli raskas. Aino makasi silmät auki ja muisti Riitan, ystävänsä, sanat vuoden takaa.
“Valmistaudu yllätykseen, etkä pidä siitä. Siskoni Vienolla on sama tarina — ero, lapsi on hänellä, mutta heti kun tilaisuus tulee, sysää lapsen exälle. Ei päiväksi — viikoiksi, kuukausiksi. Ja elatusmaksuja perii tunnollisesti. Hänen exänsä muutti lopulta toiseen kaupunkiin, ettei menisi järjiltään.”
Silloin Aino oli heilauttanut kättään. Riitta aina draamasi. Mutta nyt jokainen sana tuntui profetialta.
Aamulla Mikko alkoi touhuta.
— Minun täytyy lähteä. Hommia.
— Totta kai. Sinulla on aina hommia. Lauantaisin — erityisesti.
— Aiotko taas aloittaa?
— En ole vielä aloittanut. Mene. Minä hoidan pojat. Kuten aina.
Hän lähti. Aino odotti kaksikymmentä minuuttia, puki kaksoset ja vei heidät Sylville.
Anoppi avasi oven, näki lapsenlapset ja ymmärsi heti kaiken.
— Tulkaa sisään, hyvät lapseni. Mummi tekee lettuja.
Pojat juoksivat sisään. Sylvi pidätti Ainoa kädestä.
— Aino, anna hänelle anteeksi. En tiedä, mitä hänelle on tapahtunut. Hän valehtelee minullekin.
— Sylvi, tarvitsen Eilan tarkan osoitteen. Annoit kadun, mutta talon ja asunnon?
— Jokikatu neljätoista, asukas neljäkymmentäyksi. Aino, älä toimi harkitsemattomasti.
— En toimi harkitsemattomasti. Leikkaan varovasti. Kuin kirurgi.
Aino ajoi osoitteeseen. Rappu, neljäs kerros, ovi numerolla neljäkymmentäyksi. Soitti. Askeleita. Lukko naksahti.
Oven avasi Mikko.
Sekunti. Kaksi. Kolme. Hänen kasvonsa venyivät, suu aukeni, ja silmät alkoivat harhailla kuin ihmisellä, joka on jäänyt kiinni ilmiselvästä valheesta.
Aino katsoi häntä hiljaa. Sitten eteiseen hänen takanaan — naisen takki naulakossa, tohvelit. Sitten taas miestään.
Hän ei sanonut mitään. Kääntyi ja lähti portaita alas.
— Aino! Odota! Tämä ei ole… Minä vain autoin! Hana vuoti, hän soitti, minä tulin!
Ääni seurasi häntä, kaikuen rappukäytävän seinistä. Aino ei kääntynyt. Meni pihalle, hengitti syvään ja otti puhelimen.
Ensimmäinen puhelu — lukkoseppä.
— Hyvää päivää. Minun täytyy vaihtaa etuoven lukko. Sanon osoitteen. Pystyttekö tunnin päästä? Loistavaa.
Toinen puhelu — muuttopalvelu.
— Hei. Tarvitsen kaksi muuttajaa tavaroiden keräämiseen ja kuljettamiseen. Vähän tavaraa — pari kassia vaatteita, työpöytä, tuoli. Toimitusosoite on toinen. Kyllä, kaikki yhdellä kertaa.
Aino käveli nopeasti katua pitkin. Kaikki oli hänelle selvää. Eila oli sysännyt lapset Mikolle, tai tarkemmin Ainolle, vapauttaakseen asunnon tapaamisia varten ex-miehen kanssa. Klassinen kuvio: lapset sinne, rakastaja tänne.
Mutta Eilalla oli laillinen aviomies — Olli. Sylvi oli maininnut hänen nimensä. Ja Aino tiesi jo, mitä tehdä.
Kun hän saapui kotiin, lukkoseppä seisoi jo rappukäytävässä työkalulaukun kanssa. Muuttajat tulivat viidentoista minuutin päästä. Aino avasi asunnon ja keräsi rauhallisesti, järjestelmällisesti ja ilman kiirettä Mikon tavarat.
Hänen talvitakkinsa. Hänen kenkänsä. Kolme hyllyllistä kirjoja. Työpöytä työhuoneesta, kokoontaitettava nojatuoli, kaksi kassia vaatteita. Lapsille kuuluvat tavarat — siististi pusseihin. Lelut. Reput.
— Minne viedään? — kysyi vanhempi muuttajista.
— Jokikatu neljätoista, asukas neljäkymmentäyksi. Jätä ovelle. Jos eivät avaa — jätä rappuun.
Lukkoseppä vaihtoi lukon neljässäkymmenessä minuutissa. Antoi kolme uutta avainta. Aino maksoi, sulki oven ja istui lattialle hiljaiseen eteiseen.
Puhelin soi puolentoista tunnin päästä. Mikon numero.
— Aino! Mitä olet tehnyt?! Eila soittaa ja huutaa, että joku toi tänne kasseja!
— Aivan oikein. Ne ovat sinun tavaroitasi. Ja lastesi tavaroita. Lähetin ne ainoaan osoitteeseen, jossa sinä, kuten kävi ilmi, vietät lauantait.
— Oletko hullu! Hänellä on aviomies! Olli tulee illalla — mitä hän ajattelee?!
— Olli? Älä huolehdi hänestä. Kirjoitin hänelle jo. Liitteeksi osoitteesi, käyntiaikasi ja lyhyt kuvaus “hanasta, joka vuoti”. Hän osoittautui erittäin ymmärtäväiseksi. Vastasi yhdellä sanalla: “Kiitos”.
— Sinä… Et ole tehnyt sitä.
— Tein, Mikko. Ja olisin tehnyt aiemmin, jos olisin uskonut jokaista sanaasi kokonaisen vuoden. Tiedätkö, se on jopa hauskaa — olit niin varma tyhmyydestäni, että lakkasit piilottelemasta. Toit lapset keskiviikkona ja ajoit itse Eilan luo etuovesta. Et edes kääntänyt päätäsi — entä jos vaimo on nurkan takana?
— Aino, kuuntele…
— Ei, kuuntele sinä. Pojat ovat Sylvin luona. Terveitä, kylläisiä, leikkivät legoilla. Vaihdoin lukon. Avioerohakemuksen jätän maanantaina.
— Et voi tehdä niin! Mehän…
— Mitä “mehän”? Sovimme? Kyllä, Mikko, sovimme. Lapset — Eilan luona. Viikonloput — yhteisiä. Uskollisuus — molemminpuolista. Rikkoit kaikki kolme kohtaa yhdessä vuodessa. Jos tämä olisi ollut sopimus, olisit joutunut maksamaan sopimussakkoa.
— En ole pettänyt sinua!
— Avasit oven ex-vaimosi asuntoon lauantaiaamuna kotitohveleissasi. Sitä voi tietysti kutsua “avustamiseksi hanan kanssa”, mutta sitten olet kaupungin huonoin putkimies — koska hana ei ole vieläkään korjattu.
Mikko vaikeni. Aino kuuli hänen hengittävän raskaasti.
— Mistä tiedät hanasta?
— Kuulin eilen, kun harjoittelit tekosyytä. Mutisit itseksesi kylpyhuoneessa, luulit minun nukkuvan. “Hana vuoti, hän soitti, minä vain poikkesin.” Mikko, et edes valehtele lahjakkaasti. Olisit edes sanonut “vesiputki repesi” — kuulostaisi vakuuttavammalta.
— Aino, tulen kotiin. Puhumme kunnolla.
— Älä tule. Avaimet ovat uudet. Keskustelu on ohitse. Haluan, että muistat tämän: suostuin naimisiin kanssasi, vaikka tiesin lapsista. Rakastuin heihin. Joka viikonloppu — puisto, piirtäminen, kirjat, ja sinä sillä välin “kaverilla” tai “äidillä”. Sylvi, muuten, vahvisti — et ole käynyt hänen luonaan kertaakaan viimeiseen neljään kuukauteen.
— Hän sanoi niin?!
— Hän ei sanonut vain sitä. Hän sanoi: “Aino, olen kiitollinen, että siedät poikaani. Hän ei ansaitse sinua.” Ja tiedätkö mitä? Hän on oikeassa.
— Minulla ei ole minne mennä.
— Sinulla on Eilan osoite, jossa tunnet olosi kotoisaksi. Sinulla on Sylvin osoite, joka odottaa selityksiä. Sinulla on lopulta koko maapallo — tilaa riittää. Minun asuntoni ei ole enää listalla.
Aino painoi lopetusnappia ja esti numeron. Sitten esti kaikki mahdolliset yhteydenpitotavat. Sitten istui jakkaralle eteiseen ja istui minuutin hiljaisuudessa.
Puhelin soi tuntemattomasta numerosta. Hän vastasi.
— Aino? Täällä Olli. Eilan aviomies. Ex-aviomies, ilmeisesti tästä päivästä lähtien.
— Olli. Olen pahoillani, että näin kävi.
— Älä ole pahoillasi. Olen epäillyt tätä jo pitkään, mutta minulta puuttui todiste. Sinä annoit minulle todisteen. Kasseja hänen tavaroineen ovellani — se on, tiedätkö, vakuuttavampi kuin mikään valokuva.
— Hän seisoi tohveleissasi.
— Vihreissä? Joissa on dinosauruksia?
— Ei. Harmaat, ruudulliset.
— Ne ovat minun juhlatohvelini. Uskomatonta. Jopa tohveleita hän käyttää.
He olivat molemmat hiljaa. Sitten Olli nauroi hiljaa.
— Tiedätkö, Aino, seison parvekkeella, katson kahta kassia kamaa rappukäytävässä — ja minulla on jotenkin kevyt olo. Kuin minulta olisi amputoitu hammas, joka on särkenyt kolme vuotta.
— Hammasta ei amputoida. Hammas poistetaan.
— Minulla oli sellainen hammas, että vain amputointi auttoi.
— Onnea matkaan, Olli.
— Sinulle myös. Me olemme, kuten kävi ilmi, samassa veneessä. Sinä vain soudat nopeammin — minä olisin epäröinyt vielä kuukauden.
Riitta soitti.
— Aino, mitä kuuluu? Näin, että olit verkossa, mutta et kirjoittanut mitään.
— Riitta, olit oikeassa.
— Yllätyksestä?
— Yllätyksestä. Se ei ollut miellyttävä.
— Kerro.
— Hän toi lapset tavaroiden kanssa, ja itse ajoi exän luo. Menin osoitteeseen — hän avasi oven. Kotitohveleissa. Yllätys.
— Ja mitä teit?
— Vaihdoin lukot, lähetin hänen tavaransa muuttajilla exälle, kirjoitin tämän miehelle, haen avioeroa.
— Kuinka monessa tunnissa teit tämän?
— Neljässä. Ehkä kolmessa ja puolessa.
— Aino, olet robotti. Minä olisin itkenyt tyynyyn viikon.
— Itken myöhemmin. Nyt ei ole aikaa. Nyt minun täytyy soittaa Sylville ja varmistaa, että pojat ovat syöneet.
Ja sillä välin Mikko seisoi keskellä katua puhelin kädessä, joka värisi taukoamatta. Eila soitti kuudetta kertaa. Olli oli lähettänyt viestin, jossa luki kolme sanaa: “Haetko tavarasi. Ääliö.” Äiti oli kirjoittanut: “Tule. Puhumme.”
Hän ei vastannut kenellekään. Seisoi ja katsoi näyttöä, jossa jokainen soitto oli tuomio.
Vuosi sitten kaikki oli täydellistä. Vaimo rakastaa, lapset hoidossa, exä saatavilla, tämän mies ei tiedä mitään. Täydellinen rakennelma. Kuin korttitalo.
Korttitalo romahti neljässä tunnissa. Yksi Ainon matka osoitteeseen — ja kaikki hajosi. Vaimo vaihtoi lukot. Olli sai tietää totuuden. Äiti odottaa selityksiä. Eila paniikissa.
Puhelin soi uudelleen. Eila.
Hän ohitti. Laski puhelimen taskuun. Ja lähti kävelemään katua pitkin, tietämättä minne, tietämättä miksi, tietämättä — mitä nyt.
Ja Aino soitti sillä välin anopilleen.
— Sylvi, ovatko pojat syöneet?
— Söivät, Aino. Söivät neljä lettua kumpikin. Nukkuvat jo.
— Kiitos.
— Aino… haitko avioeroa?
— Haen maanantaina.
— En yritä estää sinua. Hän ansaitsi tämän. Mutta pojat… Sinähän kiinnyit heihin?
— Kiinnyin. Jaakko piirtää minulle kortteja joka sunnuntai. Matti oppi lukemaan — luki minulle ensimmäisenä sanan “aurinko”.
— Olet tehnyt heille enemmän kuin heidän isänsä viimeisen vuoden aikana.
— Pojat eivät ole syyllisiä mihinkään. Jos tarvitsette apua — olen lähellä. Mutta Mikon kanssa — se on siinä.
— Tiedän, Aino. Tiedän.
Aino laski puhelimen pöydälle. Asunto oli hiljainen, tyhjä ja — hänen. Ei vieraita laukkuja eteisessä, ei vieraita valheita ilmassa, ei vieraita tohveleita ovella.
Hän meni peilin eteen ja katsoi itseään. Silmät kuivat. Leuka ylhäällä. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta — ja yhdessä päivässä hän oli vanhentunut ja nuortunut samanaikaisesti.
Ystävä Riitta lähetti viestin: “Olen ylpeä sinusta.”
Aino hymyili ja vastasi: “Kiitos. Nyt jatkan elämää.”
