— Elina… — Mikko katsoi vaimoaan ja huokaisi raskaasti. — Anteeksi, mutta tänä vuonna meidän täytyy perua lomamatka mökille.
— Miten niin perua? Miksi? Meillähän oli kaikki suunniteltuna. Varattiin jopa mökki järven rannalta.
— Töissä on ihan hirveä kiire. Kukaan ei päästä minua nyt lomalle.
Kun mies kolme päivää ennen suunniteltua lähtöä ilmoitti, ettei pääse mökille kiireellisen projektin takia, Elina oli ensin harmissaan.
He olivat valmistelleet tätä niin kauan.
Oli jopa soviteltu lomat niin, että vähintään kaksi viikkoa he voisivat viettää yhdessä.
— Mikko, voisitko kuitenkin puhua pomosi kanssa ja selittää tilanteen? — kysyi Elina toiveikkaasti.
— En. Ketään ei nyt päästetä lomalle, eivätkä he tee poikkeusta minun takiani. Voin tietysti erota, mutta ymmärrät varmaan, ettei se ole ratkaisu? Mistä minä saisin toista yhtä hyvää työtä?
Elina huokaisi. Mikon työ oli todella hyvä.
Sen ansiosta he olivat päässeet muuttamaan yksiöstä omaan taloon. Ei kovin isoon, mutta kuitenkin omaan kotiin.
Niinpä eroaminen olisi typerää. Mutta Elina ei aikonut luopua mökkireissustakaan. Siitä hän oli haaveillut jo neljä vuotta.
Hän istui, mietti ja päätti, että jos Mikko ei pääse lomalle, hän lähtisi Eetun kanssa yksin.
Alun perin heidän piti mennä autolla, mutta bussillakin pääsisi perille.
Totta kai se kestäisi kauemmin, ja mukavuudesta pitäisi tinkiä, mutta sitten häntä ja Eetua odottaisi kaksi viikkoa aurinkoa, lämmintä vettä ja pitkiä kävelyjä järven rannalla. Ja tietenkin limonadia, jäätelöä ja muita elämän pieniä iloja.
— Elina, rehellisesti sanottuna tämä idea ei oikein miellytä minua, — Mikko rypisti otsaansa, kun vaimo kertoi ajatuksistaan. — Miten sinä yksin pienen lapsen kanssa menet?
— Eetu on melkein neljävuotias. Hän ei ole enää pieni, — Elina väitti vastaan. — Ja minä vain todella haluan mökille.
— Voimmehan me mennä kaikki yhdessä myöhemmin, vaikka elokuun lopussa? Vesi on varmasti vielä lämmintä.
— Mikko, kultaseni… elokuun lopussa minulla ei ole enää lomaa. Ja toiseksi, silloin järvessä on paljon meduusoja, eikä uimisesta tule mitään. Meidän on lähdettävä juuri nyt.
— Minä tulen hermostumaan ja huolehtimaan teistä. Ajatukset häiritsevät työtäni.
— Minä soitan sinulle joka päivä, jotta voit olla huoletta, — hän hymyili.
— Mutta…
— Mikko, älähän nyt riidellä tuollaisesta turhuudesta. En ole enää pieni tyttö, ja pystyn ratkaisemaan ongelmani, jos niitä ilmaantuu. En tule soittamaan ja anelemaan sinua tulemaan perääni, joten voit rauhassa tehdä projektiasi. Minä ja Eetu lomaillaan ihan rauhassa.
Mikkoa vastaus ei tyydyttänyt. Mutta Elina oli jo päättänyt. Ja kun nainen on päättänyt, niin se on sitten niin.
*****
Ensimmäiset päivät kauan odotettua lomaa sujuivat melkein niin kuin Elina oli kuvitellut.
Joka aamu Eetu juoksi riemusta kiljuen pitkin hiekkarantaa, rakensi hiekkalinnoja, yritti saada lokit kiinni ja pyysi koko ajan lupaa mennä veteen “vain ihan pikku hetkeksi”. Illalla he kävelivät pitkin järven rantaa, joivat limonadia ja söivät jäätelöä. Kaiken kaikkiaan heillä oli hauskaa.
Kolmantena päivänä Eetu kuitenkin hiljeni hieman.
Elina ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota — hän laittoi sen väsymyksen piikkiin.
Hän itsekin oli hieman väsynyt sinä päivänä. Niinpä he menivät nukkumaan melkein kaksi tuntia tavallista aikaisemmin. Keskellä yötä Eetu alkoi kutsua äitiä ja nyyhkiä äänekkäästi.
Elina hyppäsi nopeasti sängystä ja katsoi poikaansa, ymmärtämättä mitä tapahtui.
— Mikä hätänä, Eetu?
— Äiti, minulla on paha olo, — hän käheästi sanoi ja osoitti kurkkuaan.
Elina painoi kätensä hänen otsalleen — se oli polttavan kuuma.
Lämpömittari näytti lähes neljääkymmentä astetta.
Puolen tunnin päästä hotellin edessä seisoi ambulanssi.
— Tämä näyttää angiinalta, — sanoi nuori lääkäri tutkittuaan lapsen. — Parempi olla ottamatta riskiä. Lähdemme lastensairaalaan.
Elina nyökkäsi hiljaa.
Hän ymmärsi loman olevan ohi jo matkalla, kun lääkäri sanoi, että sairaalassa joutuisi olemaan ehkä viikon tai kauemmin, jos tulisi komplikaatioita.
Kun Elina nukkuvan Eetun kanssa astui ulos ambulanssista, hän käveli lääkärin perässä päivystykseen ja yhtäkkiä…
…pysähtyi.
Aivan sisäänkäynnin edessä makasi valtava takkuinen koira. Se ei edes noussut, kun nuori lääkäri käveli varmoin askelin ohi.
Se vain avasi toisen silmänsä ja katsahti rauhallisesti häneen.
Ei varmaan ensimmäistä kertaa nähnyt tätä.
— Mikä tämä on?… — Elina mutisi tahtomattaan.
Koira, joka makasi lastensairaalan edessä, tuntui täysin sopimattomalta.
“Entä jos se hyökkää jonkun kimppuun? Täällähän on lapsia…” — välähti huolestuttava ajatus hänen päässään.
— Nainen, mitä te siinä seisotte? — lääkäri huikkasi avatessaan oven. — Tulkaa, laitetaan teidät kirjoille.
— Entä tämä… — Elina osoitti pelokkaasti koiraa. — Onko tämä normaalia, että se makaa täällä?
— Älkää huolehtiko, — lääkäri hymyili. — Se on erittäin kiltti. Ja rakastaa lapsia. Tulkaa nyt.
Elina puristi poikaa tiukemmin itseään vasten ja kiersi koiran kaukaa.
Se ei liikahtanutkaan. Vain katsahti häntä laiskasti ja laski päänsä takaisin tassuilleen.
— Ihan uskomatonta… — Elina sanoi hiljaa vilkaistuaan taakseen. — Onko tämä sairaala vai eläinkoti? Mihin henkilökunta katsoo…
Itse asiassa kukaan henkilökunnasta ei näyttänyt kiinnittävän koiraan mitään huomiota.
Sen Elina tajusi jo seuraavana päivänä. Hoitajat kävelivät koiran ohi kuin se olisi ollut ihan normaalia, ja siivooja ämpärinsä kanssa jopa hymyili sille. Ja tervehti.
— Huomenta, Remu. Miten yövuorosi meni?
Koira heilautti laiskasti häntäänsä. Aivan kuin se olisi ymmärtänyt joka sanan.
Elina katsoi naista ihmeissään, mutta ei sanonut mitään. Sillä sillä hetkellä häntä askarrutti aivan muu.
Edessä oli kokeita, keskustelu hoitavan lääkärin kanssa, lääkkeiden anto ja mahdollisesti unettomia öitä pojan vierellä.
Yön aikana Eetun vointi ei ollut parantunut lainkaan.
Niinpä outo takkuinen koira unohtui Elinalta melkein heti. Mutta vain hetkeksi.
Ensimmäiset kaksi päivää olivat todella raskaita. Lämmön mittaus. Eetun suostuttelu lääkkeenottoon. Lääkärin odottelu. Pojan ruokinta, jos ruokahalua oli. Sitten taas lämpömittari, taas lääkkeet.
Vasta illalla poika virkistyi hetkeksi, mutta yöllä kuume palasi.
Kolmantena päivänä lämpö vihdoin laski. Eetu pyysi ensimmäistä kertaa, ei tabletin piirrettyjä, vaan autoaan, jonka he olivat tuoneet mukanaan, ja osoitti ikkunaan.
Elina huokaisi helpotuksesta. Nyt hän voisi edes mennä pojan kanssa ulos sairaalan pihalle hengittämään raitista ilmaa, sillä…
…sairaalan hajut eivät houkutelleet häntä lainkaan.
Sairaalan pihalla kasvoi vaahteroita ja lehmuksia, joiden alla oli mukavia penkkejä.
Äidit kävelivät lastensa kanssa, ja hoitajat kiirehtivät rakennuksesta toiseen.
Ja siellä Elina näki taas takkuisen koiran.
Hän yritti muistaa sen nimeä.
“Remu. Niin, Remu se oli.”
Koira kömpi hitaasti polkua pitkin, ontuen selvästi toista jalkaa. Ensin Elina ei edes huomannut, että sillä oli vain kolme jalkaa.
Neljäs oli paljon lyhyempi eikä koskenut maahan.
“Voi hyvänen aika…” — Elina ajatteli katsellessaan koiraa.
Hänelle tuli jopa hieman häpeä siitä, miten penseästi hän oli suhtautunut tähän ressukkaan yöllä.
— Äiti, katso! Koira! — Eetu ilahtui.
Elina tarttui automaattisesti pojan käteen.
— Älä mene liian lähelle. Älä.
Elina pelkäsi rehellisesti, että koira kuulisi Eetun ja juoksisi tämän luo, kuten koirat yleensä tekevät, mutta se ei edes katsonut heidän suuntaansa.
Sen sijaan Remu käveli vähän matkaa, pysähtyi portin luona ja alkoi innokkaana heiluttaa häntäänsä.
Sairaalan pihalle tuli kaksi naista raskaiden kassien kanssa.
— Päivää, Remppa! — toinen heistä sanoi hellästi ja silitti koiraa päähän.
Koira haukahti hiljaa ja lähti hyppien kolmella jalalla heidän rinnalleen.
Se saattoi naiset keittiön ovelle, odotti kunnes he menivät sisään, ja istui sitten portaille.
Hetken päästä toinen heistä toi sille ison metallikupin.
Remu ei heti käynyt ruoan kimppuun.
Ensin se katseli tarkasti ympärilleen, ikään kuin tarkistaakseen, että kaikki oli rauhallista.
Ja vasta sitten se käveli hitaasti kupille ja alkoi syödä.
— Onpa se hyvätapainen, — Elina sanoi tahtomattaan.
Ohi kävelevä siivooja hymyili ja sanoi:
— Vielä miten. Meidän oma vahtimestarimme. Pitää huolta järjestyksestä.
— Onko se täällä asunut? — Elina kysyi ihmeissään.
— Jo monta vuotta, — nainen nyökkäsi. — Älkää pelätkö sitä. Se on todella fiksu ja kiltti. Jos voisin, olisin ottanut Remun jo aikoja sitten luokseni.
Sillä välin Eetu oli kaivanut taskustaan aamiaiselta jääneen keksin.
— Äiti, saanko? Katso, se ei tullut kylläiseksi.
Remu oli tosiaan syönyt puuronsa ja nuollut kupin pilalleen kiiltäväksi.
Sitten se oli siirtynyt muutaman metrin päähän ja asettunut makaamaan puun varjoon.
Elina halusi aluksi kieltää poikaa menemästä koiran luo, mutta Eetu katsoi häntä niin…
Kuinka sitä olisi voinut kieltää lasta, joka oli kärsinyt niin paljon viime päivinä?
— Ole varovainen, ole hyvä, — hän sanoi.
Ja käveli itse perässä, pitäen pojan kädestä kiinni, jotta voisi tarvittaessa vetää hänet pois.
Hän ymmärsi kyllä, että jos koira olisi ollut aggressiivinen, sitä tuskin olisi päästetty sairaalan alueelle. Mutta parempi varoa.
Eetu meni maassa makaavan koiran luo ja ojensi sille keksin.
— Tässä… Tämä on sinulle…
Remu nosti päätään. Se katsoi pientä ihmistä hetken, sitten otti varovasti herkun hampaiden kärjillä. Niin varovasti, ettei se edes koskenut lapsen sormiin.
Elina, joka oli koko ajan seurannut tilannetta, huokaisi helpotuksesta.
Luojan kiitos, mitään pahaa ei tapahtunut. Koira oli todella hyvätapainen.
— Äiti, näitkö? Se otti minulta keksin.
— Näin, näin… — Elina hymyili.
— Onko se kiva?
— On, poikani. Mutta kädet sinun täytyy pestä. Kun palaamme, peset ne heti saippualla, selvä?
— Selvä! — Eetu vastasi iloisesti.
Ja aivan rakennuksen ovella hän pysähtyi ja katsoi mietteliäänä äitiään.
— Äiti, voimmeko ottaa sen mukaan kotiin? Haluaisin, että se asuu meillä, ei kadulla. Sinä itse sanoit, että se on kiva.
Elina ei ollut odottanut tällaista kysymystä ja meni hieman ymmälleen. Hän katsoi poikaansa ja oli hetken hiljaa.
Miten neljävuotiaalle selittää, ettei kaikkia katukoiria voi ottaa kotiin?
Se olisi toki oikein, mutta…
— Kulta, se on tottunut asumaan täällä, eikä se varmaan halua lähteä muualle, — Elina vastasi Eetulle.
Siitä päivästä lähtien he tapasivat päivittäin. Joskus Eetu toi Remulle korpun. Joskus pullapalan. Ja lounaan jälkeen jäi luita, ja Elinakin alkoi viedä niitä koiralle.
Se otti aina herkut vastaan samalla tyynellä arvokkuudella.
Remu ei koskaan anellut, ei katsonut imartelevasti silmiin, ei haukkunut iloisesti kuten muut koirat.
Se vain heilautti hieman häntäänsä, ikään kuin se olisi ajatellut, ettei kiitollisuutta tarvitse osoittaa äänekkäästi.
Mutta että se oli kiitollinen ihmisten huomiosta ja huolenpidosta, Elina ei epäillyt.
Ja hän alkoi huomata asioita, joita ei ollut aiemmin huomannut.
Sitä, miksi kaikki pitivät Remusta. Se ei todellakaan syönyt “leipäänsä” ilmaiseksi.
Eräänä iltana Elina näki kohtauksen.
Sairaalan portille tuli humalainen mies. Hän huusi äänekkäästi iäkkäälle vartijalle ja vaati päästä sisään.
Kun vartija kieltäytyi, mies yritti mennä itse.
Remu nousi heti. Se meni nopeasti, niin nopeasti kuin kolmijalkainen koira voi, vartijan luo ja pysähtyi tämän viereen.
Kun humalainen jatkoi portin ravistelua, Remu ensin murisi ja sitten haukahti lyhyesti ja matalasti.
Se riitti. Mies mutisi jotain tyytymättömänä, kääntyi ja lähti.
Hetken päästä Remu makasi taas totutulla paikallaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Elina katsoi sitä pitkään.
— Kummallinen koira… — hän sanoi hiljaa. — Mutta todella kiltti.
Seuraavana päivänä hän ensimmäistä kertaa huomasi, ettei aamulla ulos mennessään etsinytkään silmillään mitä tahansa, vaan juuri tätä takkuista koiraa.
Sairaalasta pääsyyn oli enää kolme päivää.
Eetu oli toipumassa varmasti. Hän juoksi jo sairaalan pihalla, tutustui muihin lapsiin ja katsoi joka aamu ensitöikseen ikkunasta.
— Äiti! Remu on jo paikalla! Mennään nopeasti ulos!
Elina katsoi ikkunasta ja nähdessään Remun hymyili.
Koira makasi aina päivystyksen portailla. Joskus se nukkui, joskus tarkkaili ihmisiä. Näytti siltä, että se tunsi jokaisen, joka meni sairaalaan sisään ja sieltä ulos.
Sinä päivänä Elina tapasi käytävällä hoitajan, jota oli nähnyt useimmin toimenpidehuoneen lähellä.
Tämä oli erittäin kiltti, hymyilevä nainen viisikymppinen.
Hänen nimikyltissään luki: Leena.
— Anteeksi, saanko kysyä? — Elina pysäytti hänet.
— Totta kai.
— Entä Remu… se koira, joka juoksee sairaalan pihalla… Se on asunut täällä kauan, eikö?
Leena tajusi heti kenestä oli kyse ja hymyili.
— Näen, että Remu on hurmannut teidätkin. Kyllä, kauan.
Elina nauroi.
— Rehellisesti sanoen, aluksi pelkäsin sitä kovasti. Ja jopa suutuin, että lastensairaalan edessä makaa koditon koira. Nyt en osaa kuvitella pihaa ilman sitä.
Hoitaja katsoi ikkunasta.
Remu kulki juuri hitaasti “omaisuuttaan” katsellen tarkistaakseen, että kaikki oli kunnossa.
— Se syntyi täällä, — Leena sanoi hiljaa. — Viitisen vuotta sitten. Sen emo asui myös sairaalassa. Yhtä fiksu sekarotuinen. Kun se vanheni, Remu tuntui itse ymmärtävän, että nyt oli sen vuoro vartioida aluetta.
— Eikä kukaan ajanut sitä pois?
— Miksi olisi ajettu? Se ei ole koskaan ketään satuttanut. Päinvastoin. Monta kertaa se on auttanut meitä…
Leena vaikeni hetkeksi.
— Vain kerran se meinasi menettää henkensä.
Elina aisti, että nyt oli tulossa tärkeä tarina.
— Tassun takia?
Hoitaja nyökkäsi hitaasti. Ja lisäsi:
— Rakkauden takia.
Elina kohotti kulmiaan.
— Miten niin?
— Niin. Älkää ihmetelkö. Koirilla on asiat melkein kuin ihmisillä. Haittaako, jos menemme ulos?
— Ei.
He menivät ulos. Hoitaja istuutui penkille. Elina istui viereen.
— Muutama vuosi sitten tänne eksyi pieni musta koira, — Leena jatkoi kertomustaan. — Laiha, isosilmäinen. Kutsuimme sitä Mustiksi.
Leena hymyili, ikään kuin olisi nähnyt sen edessään.
— Se oli niin vikkeli… Sitä oli mahdotonta pitää silmällä. Remu kulki heti sen perässä kuin kärpänen. Joka aamu ne juoksivat yhdessä sairaalan pihalla. Ja lapset katselivat niitä ja nauroivat. Talvella, kun lunta tuli, Remu makasi aina sen vieressä. Jos tuli kylmä, se painautui Mustia vasten ja ikään kuin halasi sitä tassuillaan. Se oli rakkautta. Oikeaa rakkautta…
— Mitä sitten tapahtui? — Elina kysyi, kun hoitaja yhtäkkiä vaikeni.
— Sitten tuli kevät… — Leena huokaisi, — ja Musti “meni lomille”.
— Miten niin meni lomille? Entä Remu? — Elina katsoi hoitajaa ihmeissään.
— Niin vain… Sanoinhan, että koirilla on melkein samoin kuin ihmisillä. Sinä keväänä sairaalan lähelle alkoi kerääntyä vieraita koiria. Ensin kaksi. Sitten niitä oli neljä. Muutaman päivän päästä oli jo lauma, jossa oli kuusi tai seitsemän koiraa — ja ne kaikki olivat todella isoja.
— Ne tappelivat keskenään, haukkuivat äänekkäästi, pelottivat lapsia. Remu kesti jonkin aikaa, mutta sitten se ei enää kestänyt. Eräänä päivänä se asettui Mustin ja vieraiden koirien väliin.
— Yksin? — Elina kauhistui.
— Yksin, — hoitaja nyökkäsi. — Yksin kaikkia vastaan.
Leena huokaisi raskaasti.
— Kuulimme haukkumista ja juoksimme pihalle. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa…
Hän vaikeni. Elina ei keskeyttänyt.
— Ne hyökkäsivät sen kimppuun kaikki yhtä aikaa. Remu puolustautui niin kauan kuin pystyi. Me huusimme, yritimme ajaa niitä pois kepeillä, mutta se ei onnistunut heti. Kun lauma vihdoin lähti…
Leena sulki silmänsä.
— Remu ei pystynyt edes nousemaan. Se tuskin jaksoi hengittää. Luulimme, ettei se selviäisi.
Elina tunsi kylmän väreilyn selässään.
— Entä Musti?
— Musti lähti niiden koirien mukaan. Eikä sitä nähty enää koskaan.
Hetken he istuivat hiljaa.
— Me kaikki itkimme silloin, — Leena sanoi hiljaa. — Se makasi veressä. Tassu oli niin pahoin ruhjottu, että eläinlääkäri sanoi heti: vain Remu itse voidaan pelastaa.
— Siksi…
— Kyllä. Tassu piti amputoida.
Leena hymyili surullisesti.
— Keräsimme koko osastolla rahaa leikkaukseen. Sitten teimme sidoksia itse, annoimme antibiootteja. Se kesti hiljaa. Ei koskaan purrut ketään. Vaikka oli kipeää.
Elina vilkaisi koiraa. Remu oli pysähtynyt pienen tytön luo, joka oli pudottanut lelunsa.
Se työnsi varovasti nenällään pehmojänistä lasta kohti ja jatkoi matkaa. Kuin mitään sankarillista ei olisi koskaan tapahtunut. Mutta olipa.
— Kaiken kokemansa jälkeen Remu ei enää lähestynyt sairaalan aluetta yhdenkään naaraskoiran kanssa, — Leena jatkoi. — Tarkoitan koiria. Se lakkasi luottamasta kehenkään.
Hän hymyili, mutta eri tavalla.
— Mutta kuukausi sitten tapahtui oikea ihme…
— Oikea ihme? — Elina toisti.
Leena nyökkäsi.
— Emme mekään uskoneet.
Hän käänsi päätään ja hymyili.
— Ja tuossa se ihme tulee, — Leena osoitti kädellään.
Elina katsoi sinne, mihin hoitaja osoitti, ja näki pienen koiran, joka juoksi hassusti pomppien polkua pitkin.
Remu näki sen ja kiiruhti heti vastaan.
— Kuka se on? Miksi en ole nähnyt sitä aiemmin? — Elina ihmetteli katsoessaan, miten Remu yritti osoittaa huomiota pienelle koiralle.
— Se on Hilma, — Leena hymyili. — Sinä päivänä, kun te tulitte, Hilma vietiin eläinlääkäriin steriloitavaksi. Tänään se tuotiin takaisin. Voi miten vauhdikas se on…
Pieni koira oli todella energinen.
Se pysähtyi hetkeksi, lähti heti uudelleen liikkeelle, kiersi Remun ympärillä ja juoksi taas eteenpäin.
— Mistä se tuli?
— En tiedä. Eräänä päivänä se vain ilmestyi portille. Nälkäinen, likainen, mutta ihmeen hellä. Ruokimme sitä, ajattelimme, että se syö ja jatkaa matkaa. Mutta se jäi.
Elina katsoi taas koiria.
Hilma juoksi Remun luo ja tökkäsi varovasti nenällään sen kaulaa. Remu teeskenteli, ettei huomannut. Mutta häntä heilahti petollisesti.
— Ensimmäisinä päivinä se ei kiinnittänyt Hilmaan mitään huomiota, — Leena jatkoi. — Jos Hilma tuli liian lähelle, Remu siirtyi pois. Pelkäsimme, että se ajaa Hilman pois.
— Sitten?
— Sitten Hilma voitti sen.
— Miten?
— Kärsivällisyydellä. Ja kansanviisaudella. Eihän turhaan sanota, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.
Hoitaja nauroi.
— Joka päivä Hilma toi sille luun. Remu käänsi päänsä pois. Hilma toi taas uuden. Remu lähti — Hilma seurasi. Remu meni lepäämään — Hilma asettui lähelle. Se ei koskaan tunkenut liikaa, mutta ei jättänyt sitä yksin.
Elina hymyili tahtomattaan.
— Ja eräänä aamuna näimme ne makaamassa yhdessä. Ja vähän ajan päästä ne juoksivat toistensa perässä ja jopa leikkivät yhdessä. Uskotteko?
Pihalla tapahtui juuri jotain samankaltaista.
Hilma nappasi kuivan oksan ja juoksi kukkapenkin luo.
Remu huokaisi raskaasti — niin ainakin Elinalle näytti — ja lähti sitten yllättäen liikkeelle. Se ei tietenkään pystynyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin ennen. Mutta se yritti.
Hilma hidasti tahallaan vauhtia, antaen Remun saavuttaa itsensä, ja sitten juoksi taas karkuun. Molemmat näyttivät onnellisilta.
— Hilman myötä kaikki meni kuitenkin suunnitelmien mukaan. Me toivoimme, että Remu otettaisiin kotiin, — Leena sanoi.
— Löysittekö sille omistajan?
— Löysimme.
— Ja mitä tapahtui?
Hoitaja levitti käsiään.
— Hyvä ihminen. Kävi monta kertaa, toi herkkuja. Remu piti hänestä.
— Miksi sitten…
— Hän halusi ottaa vain Remun. — Elina odotti hiljaa. — Mutta Remu ei lähde ilman Hilmaa.
Leena hymyili, vaikka silmiin ilmestyi surua.
— Kun Remu vietiin autolle, Hilma alkoi juosta edestakaisin ja vinkua. Remu juoksi heti rauhoittamaan sitä. Yritimme monta kertaa laittaa sitä autoon, mutta se ei onnistunut. Mies heilautti kättään ja lähti.
Remu pysähtyi vesikupin luo.
Se halusi juoda, mutta siirtyi pois. Hilma joi ensin. Vasta sitten Remu meni kupille.
Elina huomasi seuraavansa niitä yhtä tarkasti kuin ihmisiä.
— Kummallista… — hän sanoi hiljaa.
— Mitä?
— Ennen minusta tuntui, että ne ovat vain tavallisia katukoiria. Mutta nyt…
Hän ei saanut lausetta loppuun. Sanat loppuivat.
Leena nyökkäsi ymmärtäväisesti.
— Niistä on tullut osa sairaalaamme. Lapset rakastavat niitä. Vanhemmatkin suhtautuvat niihin hyvin. Vain sydän on levoton.
— Koska ne asuvat ulkona?
— Totta kai. Tänään on hyvä päivä. Huomenna… kuka tietää. Uusi ylilääkäri tulee, ja kaikki voi muuttua…
Elina käänsi päätään. Remu makasi rauhallisesti puun varjossa. Hilma oli kiertynyt sen viereen, pää Remun selällä. Remu ei liikahtanut.
Ja juuri sillä hetkellä Elinan mieleen välähti ajatus, joka tuntui täysin hullulta.
“Mitä jos ne todella ottaisi kotiin?…”
Mutta hän torjui sen heti.
Kaksi koiraa. Lähes 500 kilometriä matkaa. Bussi. Ei, ei onnistuisi…
Mutta outo ajatus oli jo jäänyt mieleen.
Eikä se näyttänyt lähtevän.
Sitten Elina muisti miehensä, jota oli luvannut olla vaivaamatta, ja jolle oli väittänyt selviytyvänsä ongelmistaan yksin. Nähtävästi hän ei kuitenkaan selviäisi…
Sairaalasta pääsyyn oli enää yksi päivä.
Eetu oli aamusta asti pakannut lelujaan reppuun ja kysynyt koko ajan, milloin he lähtevät kotiin.
Elina hymyili, auttoi pakkaamisessa, mutta hänen ajatuksensa olivat aivan muualla. Hän katsoi yhä useammin ikkunaan.
Pihalla olivat Remu ja Hilma, kuten aina.
Ne elivät tässä hetkessä. Ne eivät tienneet, että vuorokauden päästä Elina lähtisi, ja todennäköisesti he eivät koskaan enää näkisi toisiaan.
Ajatus teki yllättävän surulliseksi.
Hiljaisen hetken jälkeen Elina meni ulos.
Remu makasi portaiden edessä. Hilma nukkui kylki kyljessä sen kanssa.
Elina istuutui penkille lähelle.
— Teihin minä kiinnyin… — hän sanoi hiljaa. — Mitä nyt teen?
Koirat nostivat samanaikaisesti päätään.
Hilma juoksi heti luo, kosketti varovasti kylmällä nenällään Elinan kämmentä ja palasi Remun luo.
Se jäi makaamaan paikoilleen. Katsoi vain Elinaa tyynellä, mietteliäällä katseella.
Elina huokaisi ja otti esiin puhelimen.
Hän katsoi näyttöä hetken. Sitten painoi soittonappia. Mikko vastasi melkein heti.
— No, mitä kuuluu? Huomenna pääsette pois?
— Kyllä.
— Loistavaa. Mihin aikaan olette kotona? Tulen asemalle vastaan.
— Mikko… täällä on sellainen asia.
— Mitä nyt on tapahtunut?
Hän tiesi heti äänestä, että keskustelu tulisi olemaan vaikea.
— Minulla on sinulle yksi pyyntö.
— Mikä?
— Älä naura.
— Nyt alkaa jännittää.
— Sairaalan pihalla asuu kaksi koiraa…
Toisessa päässä oli hiljaista. Ja kun Mikko oli vaiti, Elina kertoi hänelle aivan kaiken.
Remusta. Mustista. Siitä, miten se menetti tassunsa ja löysi uuden rakkauden. Miten se rakastaa lapsia ja ajaa pois humalaisia.
Elina kertoi myös, että Eetu oli pyytänyt kovasti ottamaan Remun kotiin.
Hän puhui pitkään. Välillä takerteli. Vaikeni useasti. Mutta Mikko ei keskeyttänyt. Vain kuunteli. Välillä huokaisi raskaasti.
Kun hän lopetti, oli taas hiljaista.
— Elina…
— Niin?
— Minä ymmärrän kyllä kaiken… Mutta oletko tosissasi?
— Täysin.
— Ehdotteko, että ajaisin yhteensä tuhat kilometriä vain noutaakseni kaksi katukoiraa?
Elina sulki silmänsä. Juuri tätä kysymystä hän oli odottanut.
— Et vain noutaaksesi kahta koiraa, vaan minut ja Eetun…
Ääni värähti.
— Ja me haluamme, että näillä koirilla olisi vihdoin oma koti. Mitä pahaa siinä on?
Mikko huokaisi raskaasti.
— Ei mitään, mutta… Minulla on työ, tiedäthän…
— Tiedän.
— Ja se on ylimääräinen menoerä.
— Ymmärrän.
— Ja koirat ovat vastuu.
Mikko vaikeni. Elina luuli jo kuulevansa kohteliaan mutta jyrkän kieltäytymisen. Mutta mies kysyi yllättäen:
— Ovatko ne edes ihmisystävällisiä? Eikö niistä ole mitään ongelmia?
— Ne ovat mahtavia, rehellisesti. Remu vartioi sairaalaa ja rakastaa lapsia. Ja Hilma on pelkkää hyvyyttä. No, otetaanko ne mukaan?
Hiljaisuus jatkui vielä hetken. Sitten Mikko sanoi hiljaa:
— Selvä.
Elina ei uskonut korviaan.
— Mitä?
— Tulen huomenna aamulla.
Illalla Elina meni taas pihalle. Remu makasi sisäänkäynnin luona. Nähdessään Elinan se nousi. Tuli hitaasti lähelle. Pysähtyi.
Elina silitti varovasti sen paksua turkkia.
— Huomenna lähdemme kotiin… Minä ja poikani Eetu…
Remu katsoi häntä rauhallisesti silmiin.
— Ja haluaisin kovasti, että… että te Hilman kanssa tulette mukaan.
Koira kumarsi hieman päätään, ikään kuin kuunnellen joka sanaa.
Elina hymyili. Hänestä tuntui, että Remu ymmärsi paljon enemmän kuin koirien uskottiin ymmärtävän.
— No, mieti asiaa. Huomenna minun täytyy tietää päätöksesi. Sovittu?
Seuraavana aamuna sairaalan portille pysähtyi tummansininen auto. Siitä nousi pitkä mies. Hän halasi ensin vaimoaan. Sitten nosti Eetun syliinsä. Ja vasta sitten huomasi kaksi koiraa, jotka istuivat rauhallisina lähellä.
Remu katsoi tarkkaavaisesti vierasta. Mikko katsoi Remua.
Pitkän hetken he vain tutkivat toisiaan.
Sitten mies yllättäen hymyili.
— No, terve vanha taistelija… Olen kuullut urotöistäsi. Annapas tassua.
Ja Remu astui hitaasti, arvokkaasti ensi askeleen häntä kohti.
Mikko oli odottanut näkevänsä tavallisia pihakoiria. Ehkä hieman epäluuloisia tai peloissaan. Tai toisaalta liian innokkaita. Mutta Remu oli aivan toista.
Se ei pelännyt Mikkoa, jota se näki ensi kertaa, eikä alkanut riemusta pomppia vieraan ympärillä.
Koira vain tuli rauhallisesti hänen luokseen, pysähtyi parin askeleen päähän ja katsoi tarkasti silmiin.
Mikko kyykistyi.
— No, tutustutaanko? — hän kysyi ojentaen kätensä.
Remu otti varovasti kädestä.
Hetken päästä paikalle juoksi Hilma — eihän se tietenkään voinut puuttua.
Se heilutti häntäänsä iloisesti ja tönäisi nenällä miehen kättä. Mikko jopa nauroi.
— Sinäpä et hukkaa aikaa.
Hilma oli tyytyväinen. Elina katseli miestään ja hymyili. Hän tunsi tuon katseen.
Vielä eilen Mikko puhui vaikeuksista, kuluista ja vastuusta. Nyt hän jo puhui koirille kuin olisi tuntenut ne koko ikänsä.
— No? — Elina kysyi.
Mikko nousi.
— En tiedä, miten sinä minut suostuttelit… Mutta ne ovat kyllä mahtavia.
Elina huokaisi helpotuksesta ja halasi miestään.
Ennen lähtöä he kävivät vielä sairaalan pihalla hyvästelemässä.
Kun hoitajat näkivät Remun hihnassa, monet eivät pystyneet pidättelemään tunteitaan. Leena halasi Elinaa.
— Kiitos teille.
— Mistä?
— Siitä, että se saa nyt kodin. Minusta Remu on ansainnut sen.
Kun Leena meni silittämään Remua, se painoi hiljaa päänsä hänen kämmeneensä.
Ja siinä yksinkertaisessa eleessä oli niin paljon luottamusta ja aitoa kiitollisuutta, että nainen kääntyi pois, ettei kukaan näkisi hänen kyyneleitään.
— Pitäkää siitä huolta, — hän sanoi hiljaa.
— Totta kai.
Remu käveli auton luo, haisteli varovasti avointa ovea. Sitten se katsoi Hilmaa, joka heilutti häntäänsä iloisesti, ja nousi ensin sisään.
Hilma hyppäsi perässä. Ilman minkäänlaista pelkoa tai epäröintiä.
Remun kanssa se oli valmis lähtemään vaikka maailman ääriin.
Auto lähti liikkeelle. Eetu vilkutti ikkunasta.
Hilma asettui viereen takapenkillä ja nukahti hetkessä.
Remu katsoi pitkään taaksepäin. Sairaalan sisäänkäyntiä. Portaita, joilla se oli maannut niin monta vuotta. Ihmisiä, joista oli tullut sen perhe.
Elina huomasi sen.
— Etkö halua lähteä? — hän kysyi hiljaa.
Vastausta ei tietenkään tullut. Remu katsoi vielä hetken taakseen.
Sitten se käänsi hitaasti päänsä eteenpäin.
Siellä — edessä — odotti täysin toisenlainen elämä.
Matkalla kotiin Mikko katsoi usein taustapeiliin. Joka kerta hän näki saman kuvan.
Eetu nukkui, pää Hilman pehmeällä turkilla. Hilma nukkui myös. Ja Remu…
…Remu makasi vieressä, seuraten tarkkaavaisesti tietä.
— Tiedätkö, en ole ennen ymmärtänyt ihmisiä, jotka kiintyvät eläimiin niin paljon, — Mikko sanoi yhtäkkiä.
Elina katsoi häntä.
— Entä nyt?
Hän kohautti olkapäitään.
— Nyt ajattelen, että jotkut eläimet ansaitsevat enemmän luottamusta kuin monet ihmiset.
Elina ei vastannut mitään. Koska oli samaa mieltä.
Vihdoin he saapuivat kotiin. Heitä odotti pieni tontti, korkea metalliaita ja puutarha, jota Mikko yritti joka kesä kunnostaa, mutta aika ei koskaan riittänyt.
Elina avasi portin.
— No… Olemme kotona.
Hän katsoi koiria.
— Tämä on nyt teidän koti.
Hilma ei miettinyt kauan. Se juoksi heti sisään. Kiersi pihan, haisteli jokaisen pensaan ja tarkisti kaikki kulmat.
Sitten se palasi takaisin, ikään kuin ilmoittaen Remulle: täällä on hyvä.
Remu seisoi yhä portilla. Se katseli pihaa, taloa, ihmisiä ja Hilmaa, joka oli onnensa kukkuloilla. Remu ei kiirehtinyt.
Elina tuli lähemmäs.
— Tiedätkö, Remu…
Hän istuutui viereen.
— Täällä kukaan ei enää satuta sinua eikä jätä sinua. Lupaan sen.
Koira huokaisi hiljaa. Ja astui askeleen eteenpäin. Sitten toisen. Vihdoin se käveli hitaasti pihaan. Vain muutama metri…
Mutta sille se oli varmaan elämän pisin matka.
Illalla Mikko laittoi kaksi kuppia portaiden eteen.
Eetu valitsi juhlallisesti paikan Hilman leluille (tarkemmin sanottuna ne olivat hänen lelujaan, mutta hän lahjoitti ne koiralle).
Elina istui rappusilla ja katseli, miten Remu makasi vanhan omenapuun alla. Hilma makasi sen vieressä.
Ja ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Remu — se oli selvää sen silmistä — tunsi olevansa kotona.
Kului vuosi.
Sinä aikana paljon muuttui. Eetu kertoi ylpeänä kaikille naapureille, että hänellä oli “maailman rohkein koira”.
Hilma tiesi, missä sen lelut olivat, mihin aikaan Mikko palasi töistä ja…
…missä maassa oli oikeat aarteet — herkulliset sokeriluu.
Mutta siitä se ei kertonut kenellekään. Paitsi Remulle.
Remusta oli tullut oikea kotikoira.
Se ei enää herännyt jokaiseen outoon ääneen eikä katsonut epäluuloisesti ohikulkijoita.
Joskus Elina ajatteli, että se oli viimein saanut olla vain koira, ei vahti tai taistelija.
Yhtä kaikki, Remua ei enää tarvittu vartioimaan tai suojelemaan muita. Päinvastoin, nyt siitä pidettiin huolta. Pidettiin huolta ja rakastettiin.
Niin, juuri niin.
Monta vuotta Remu oli suojellut muita, ja nyt oli löytynyt ihmisiä, jotka huolehtivat siitä.
Kesällä he menivät taas mökille. Ja kun he palasivat kotiin, he poikkesivat sairaalaan. Samaan…
Elina mietti pitkään, kannattiko sinne edes mennä. Mutta sitten hän päätti, että kannatti.
Kun auto pysähtyi tutun rakennuksen eteen, Remu nosti heti päänsä. Se tunnisti paikan.
Remu tuli rauhallisesti ulos autosta. Käveli hitaasti portaille. Ovi aukeni ja sieltä tuli Leena.
Ensin hän ei uskonut silmiään.
— Remu?
Koira nosti päänsä ja heilautti häntäänsä. Ei kovin voimakkaasti. Mutta niin kuin vain se osasi. Hetken päästä sen ympärille kokoontui tuttuja hoitajia.
Joku silitti sen selkää. Joku nauroi. Joku pyyhki silmiään, jotka olivat yhtäkkiä kosteat.
— Aivan kotikoiraksi tullut, — Leena hymyili. — Entä Hilmasi?
Kuin nimensä kuullut, pieni koira loikkasi autosta ja oli heti huomion keskipisteenä.
Pihalla soi taas nauru. Melkein samanlainen kuin ennen.
Mutta nyt tarinassa oli yksi tärkeä ero.
Remu ei enää kuulunut tähän paikkaan. Se oli tullut vain kylään.
Elina seisoi hieman syrjässä ja katseli sitä.
Olipa kerran hän nähnyt sen ensi kertaa täällä ja ajatellut: “Mitä tämä koira tekee lastensairaalan edessä?”
Nyt hän häpesi hieman sitä ajatusta.
Silloin hän ei tiennyt sen tarinaa. Ei tiennyt, kuinka paljon kipua tuon tyynen katseen takana oli.
Eikä hän tiennyt, että uskollisimmat sydämet löytää sieltä, mistä niitä vähiten odottaa.
Mikko tuli hänen luokseen.
— Muistatko, kun soitit minulle vuosi sitten?
Elina hymyili.
— Totta kai muistan.
Hän katsoi Remua.
— On hyvä, että silloin vaadit minua tulemaan hakemaan teidät. Teidät kaikki…
Elina ei sanonut mitään.
Hän vain katseli, miten Remu istui portaiden vieressä, ja miten Hilma pyöri sen ympärillä. Ja ihmisiä, jotka olivat joskus pelastaneet sen.
Oikea onni on varmasti juuri tällaista.
Ei äänekästä. Ei kaunista, kuten elokuvissa. Onni on sitä, että on paikka, minne mennä. On koti, ja joku, joka rakastaa.
