Kirjoitan tämän päiväkirjaani, koska minäkin tarvitsin tämän muistutuksen. Tämä on tarina, jonka kerroin itselleni uudelleen. Sitruunavettä hän ei ole juonut yli kymmeneen vuoteen. Hän välttää sitä. Niin kuin vältetään vanhoja arpia. Niin kuin ei mennä kahvilaan, jossa annettiin sormus ja otettiin takaisin. Niin kuin ei katsota elokuvia, jotka katsottiin yhdessä.
Sitruunavedestä oli tullut menetyksen symboli. Sen, joka ei palaa. Sen, jota ei edes halua takaisin.
Tellervo muisti kaiken kuin eilisen. Pienintä piirtoa myöten.
Kreikka.
He lensivät Rodokselle toukokuun lopussa. Eero sanoi:
– Tämä tulee olemaan elämäsi paras loma.
Tellervo oli kaksikymmentäkahdeksan, Eero kolmekymmentäkaksi. He olivat seurustelleet kahdeksan kuukautta. Tellervolla oli jo hammasharja Eeron asunnossa. Eero tunsi hänen ystävänsä.
Kaikki ympärillä olivat varmoja, että häitä oli tulossa.
Hotelli Galini ei ollut kallein, mutta se oli viihtyisä. Valkoiset seinät, sininen allasvesi, palmut, joita hoiti surullisen näköinen puutarhuri.
Huone kolmannessa kerroksessa, merinäköalalla. Tosin hanasta tuli ruosteista vettä, ilmastointi toimi miten sattui ja yläkerran naapurit pitivät öisin melua.
Silti he olivat onnellisia. Niin Tellervo ainakin luuli.
Ensimmäisenä päivänä Eero tilasi sitruunalimsaa.
– Oletko maistanut? hän kysyi siristäen silmiään.
– En.
– Tämä on rakkauden maku.
Tellervo nauroi. Mutta Eero ei vitsaillut. Hän uskoi vilpittömästi enteisiin, merkkeihin ja siihen, että jos juo tällaista vettä auringonlaskun aikaan, rakkaus kestää ikuisesti.
Ja he joivat. Suoraan pullon suusta, puolittivat yhden pullon keskenään. Hapan, makea, kuplat kutittelivat kieltä. Eero katsoi Tellervoa rakastunein silmin. Tellervo hukkui niihin täysin.
– Juodaan aina sitruunavettä, Eero sanoi haaveillen.
– Juodaan, Tellervo vastasi tietämättä, että siitä mausta tulisi hänen kirouksensa.
Kotona kaikki meni jotenkin heti pieleen. Eero viileni. Peruutti yhden tapaamisen, sitten toisen, sitten lakkasi soittamasta, vastaili vain silloin tällöin.
Tellervo kesti. Ajatteli: työ, kriisi, masennus.
Kuukauden kuluttua Eero sanoi:
– Minun täytyy olla yksin ja ajatella.
Kahden kuukauden kuluttua:
– Älä soita minulle enää.
Kolmen kuukauden kuluttua hän katosi sanomatta sanaakaan.
Puhelin oli hiljaa. Ystävät sanoivat, etteivät tiedä missä hän on. Eeron äiti sanoi hampaiden välistä:
– Poikani ei halua puhua kanssasi. Älä soita enää. Älä vaivaa häntä etkä itseäsi.
Tellervo ei soittanut. Odotti. Vuoden.
Sitten hän meni naimisiin toisen miehen kanssa. Hyvän, luotettavan, mutta aivan tavallisen. Timo ei juonut sitruunavettä, ei katsonut Tellervoa rakastunein silmin, ei sanonut: sinä olet minun elämäni.
Hän oli vain läsnä. Toi palkan, teki jotain kotona, kun Tellervo pyysi. Ja Tellervo päätti, että se on rakkautta. Rauhallista, arkista. Aikuista. Ei tätä eikä tuota.
Tellervo synnytti tyttären, Aavan. Timo iloitsi, mutta jotenkin etäisesti, kuin lapsi olisi uusi huonekalu, jonka he olivat ostaneet Sotkasta.
Viiden vuoden kuluttua he erosivat.
Tellervo ei voinut elää enää suossa. Niin hän itse sanoi. Ei sitruunaveden, ei Kreikan, ei muistojen takia. Hän vain tajusi: tylsä avioliitto on häkki. Hän ei ollut lintu. Hän oli vain nainen. Ja hän halusi elää, ei olla olemassa.
Hän jäi yksin. Tytön, kissan ja tunteen kanssa, että elämä oli epäonnistunut.
Työ kirjanpitäjänä pienessä yrityksessä, asunto asuntolainalla, auto joka hajosi jatkuvasti. Ystävät olivat muuttaneet eri paikkakunnille, äiti oli kuollut, isää Tellervo ei ollut koskaan tuntenut. Tytär. Ja kissa.
Sitruunavettä hän ei juonut. Ei mitään muutakaan, mikä olisi edes yhtään muistuttanut sitä kirottua makua. Ravintoloissa hän tilasi kolaa, mehua, hiilihapotonta vettä. Kaikille hän oli kertonut olevansa allerginen sitruunalle, jopa sen tuoksulle.
– Mistä lähtien?
– Kauan.
Kukaan ei tiennyt totuutta. Totuus oli liian typerä nelikymppiselle naiselle.
Oikeasti hän pelkäsi vettä. Sitruunaa. Kuplia. Ja muistoja.
Eräänä päivänä hän huomasi, ettei muistanut Eeron kasvoja. Istui keittiössä, joi teetä, katsoi ulos ikkunasta. Aava teki läksyjä, kissa nukkui ikkunalaudalla. Ja Tellervo ajatteli: minkälainen hänen nenänsä oli? Suora vai hieman kaareva? Entä silmät? Ruskeat vai vihreät? Entä hiukset? Tummat vai vaaleat?
Hän ei muistanut.
Hän muisti vain sitruunaveden.
Eräänä iltana Tellervo meni K-Marketiin. Hänellä oli ostoslistalla leipä, maito, kananmunat ja kissanruokaa. Ja yhtäkkiä – juomahyllyllä – hän näki sen. Sitruunaveden. Samanlaisen kuin Kreikassa. Sama keltainen etiketti, jossa oli halkaistu sitruuna. Samat kuplat, jotka tanssivat sisällä.
Hän otti pullon käteensä. Piti sitä. Laski takaisin. Astui pois. Palasi. Otti uudelleen.
– Nainen, otatteko te sen? nuori mies kysyi, kun purki laatikoita.
– En, Tellervo vastasi ja lähti.
Koko matkan kotiin hän ajatteli vettä. Eeroa. Kreikkaa. Sitä, kuinka typerää pelätä jotain, joka oli kadonnut jo kauan sitten.
Yöllä hän ei nukkunut. Makasi sohvalla, katsoi kattoon, kuunteli, kun Aava käänteli kylkeään huoneessaan. Kissa tuli, asettui hänen rinnalleen ja kehräsi. Hiljaisuus.
Yhtäkkiä Tellervo hyppäsi ylös, heitti takin päälleen, työnsi jalat tohveleihin, nappasi avaimet ja ryntäsi ovesta ulos.
K-Marketista hän osti juuri sen sitruunaveden. Yhden pullon. Ei muuta.
Palasi kotiin, meni keittiöön ja otti lasin. Aivan tavallisen, paksun, kuviottoman. Hengitti syvään. Avasi pullon. Sihahti – kuplat pääsivät vapaaksi.
Hän kaatoi lasiin puolilleen. Haistoi.
Se tuoksui Kreikalle. Merelle. Nuoruudelle. Tuskalle. Sille auringonlaskulle, jolloin Eero sanoi: tämä on rakkauden maku.
Tellervo joi.
Eikä… mitään tapahtunut. Muistot eivät palanneet, kyyneleet eivät nousseet, sydäntä ei vihlonut. Se oli vain sitruunalimsaa. Aivan tavallista.
Hän joi pullon loppuun, heitti sen roskiin, pesi lasin ja asetti sen kuivumaan. Meni nukkumaan ja nukahti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ilman unilääkettä.
Aamulla hän heräsi hymy huulilla.
– Äiti, mikä sinun on? Aava huomasi muutoksen.
– Ei mikään.
– Sinä olet outo.
– Olen ihan normaali. Nukuin vain hyvin.
Koko päivä oli hyvä. Ei niin kuin yleensä: aamulla raskas olo, lounaan jälkeen väsymys, illalla inho ihmisiä kohtaan. Tänään Tellervo tunsi olonsa kevyeksi. Vapaaksi. Kuin hän olisi heittänyt pois repun, jota oli kantanut olkapäillään yli kymmenen vuotta.
Illalla hän osti taas yhden tutun pullon. Joi. Hymyili.
– Voi mitä sinä pelkäsit? hän sanoi itselleen.
Hän ymmärsi: sitruunavesi ei ollut hänen vihollisensa. Vihollinen istui hänen päässään. Se kuiskutteli koko ajan: älä juo, muuten muistat kaiken, etkä pääse siitä koskaan eroon.
Ja kas kummaa: hän joi ja selvisi ehjin nahoin. Päinvastoin – hän oli täysin rauhallinen ja onnellinen. Unohti.
Viikon kuluttua Tellervo tapasi ystävänsä Kielon. He olivat olleet ystäviä opiskeluajoista asti.
– Kielo, minä juon taas sitruunavettä, Tellervo sanoi.
Kielo hörppäsi juomaansa ja meni väärään kurkkuun.
– Mitä?
– Melkein joka päivä.
– Entä se allergia?
– Allergiaa ei ollut koskaan ollut.
– No mitä nyt?
– Nyt olen vapaa.
– Etkö halua kirjoittaa hänelle?
– Miksi?
– Ehkä hän muistaa sinut ja rakastaa sinua yhä.
– Antaa muistaa. Minä unohdin.
Tellervo valitsi unohtamisen. Nyt sitruunavesi ei merkitse hänelle menneisyyttä. Se merkitsee elämää, joka jatkuu. Kaikesta huolimatta. Tai ehkä juuri sen takia.
Tämä on minun oppini tästä tarinasta. Ei ole olemassa sellaista makua, paikkaa tai muistoa, joka voisi rikkoa sinut. Vain oma pelkosi voi. Ja se loppuu, kun sinulla on rohkeus juoda se lasista. Silloin kuplatkin asettuvat. Aivan kuin ne asettuivat Tellervon.
