Kuule, mä en oo koskaan kertonu tätä kellekään, mutta mun paras ystävä meni naimisiin mun pikkusiskon kanssa, jolla on Downin oireyhtymä. Ja kun mun sisko makasi sairaalassa taistelemassa hengestään, Eino ojensi mulle paperit ja kuiskasi: ”Nyt sä ymmärrät, miksi mä oikeasti valitsin hänet.”
Melkein koko elämäni mä luulin, että Eino ja mä päädyttäisiin yhteen. Eikä se ollut mikään pyhä ajatus – se oli vaan itsestäänselvyys. Kotona naurettiin sille, että Eino oli kuin osa perhettä. Mutta Eino kosi mun pikkusisko Saimia, ei mua.
Saimi oli aina ollut meidän perheen sydän. Sillä oli paksut ruskeat kiharat ja nauru, joka tarttui. Se nauroi omille jutuilleen jo ennen kuin ehti kertoa niistä loppua. Kotona Saimi oli vaan Saimi. Koulussa se oli erilainen. Osa lapsista matki sen puhetta, osa ei halunnut istua sen vieressä, koska luuli, että erilaisuus tarttuu. Aina kun Saimi itki, mä seisoin sen edessä nyrkit valmiina ja sanoin: ”Sä et oo koskaan yksin. Mä oon sun kanssasi.” Sitten Eino tuli mun viereen ja sanoi: ”Ja mä myös.”
Eino ei koskaan kohdellut Saimia avuttomana. Se huusi sille, kun Saimi huijasi lautapelissä, ja valitti, kun Saimi vei sen ranskalaiset lautaselta. Mutta se myös kuunteli Saimia tosissaan, kun Saimi puhui siitä, että haluaa isona valokuvaajaksi. Polttopallossa Eino valitsi Saimin joukkueeseen ennen kuin valitsi meidän nopeimmat ja vahvimmat.
Neljännellä luokalla Eino kyykistyi koulun pihalla Saimin eteen. ”Kun me kasvetaan isoksi, mä vien sut vanhojentansseihin”, se lupasi. Saimin silmät suurenivat ja se kirkui: ”Kuulitko sä, Aino! Se lupasi!” Mä nauroin. Silloin se tuntui kiltin pojan suloiselta lupaukselta. En ikimaailmassa olis uskonut, että Eino oikeasti pitäisi sen.
Vuodet vierivät ja Eino oli koko ajan meillä. Se tuli koulun jälkeen, korjasi Saimin pyörän ja auttoi Saimia kuvaamaan vanhalla kameralla. Mä täytin seitsemäntoista, ja siinä vaiheessa mä olin ihan hiljaa rakastunut Einoon. En koskaan sanonut sitä ääneen. Ajattelin vaan, että joskus me vielä päädytään yhteen. Kaikki muutkin tuntuivat ajattelevan samoin.
Sitten mä täytin kaksikymmentäkaksi. Eino tuli meidän kotiin ja sillä oli kädessä pieni samettirasia. Mun sydän hakkasi ihan hulluna. ”Voinko mä puhua Saimin kanssa?” se kysyi. Se toivo, joka mulla oli just ollut, sammu siihen paikkaan. ”Saimin kanssa?” ”Onks se puutarhassa?” Mä katsoin ikkunasta, miten Eino käveli tomaatin taimien luo ja polvistui yhdelle polvelle. Saimi peitti suunsa käsillään ja kiljaisi niin kovaa, että mä kuulin sen suljetun ikkunan läpi: ”KYLLÄ!”
Mä itkin sinä yönä tyynyyn ja vihasin itseäni. Ehkä Eino vaan sääli Saimia. Ehkä se halusi jotain meidän rikkaista vanhemmista. Tai ehkä se oli valinnut Saimin, koska se tiesi, että sillä tavalla se pysyisi mun lähellä.
Seuraavana aamuna Saimi pyysi mua huoneeseensa. ”Sä oot mun kaaso”, se sanoi. ”Sun on pakko, koska sä oot mun sisko.” Mä nielin kivun ja halasin sitä. ”Se on kunnia.”
Häät pidettiin meidän tädin puutarhassa. Saimilla oli yksinkertainen pitsimekko ja se piti keltaisia ruusuja kädessä. Eino alkoi itkeä jo ennen kuin Saimi ehti alttarille. Hääjuhlassa isä taputti Einoa olalle ja sanoi: ”Teit oikean ratkaisun.” Jokin siinä äänessä jäi mua vaivaamaan. Mutta sitten Eino vei Saimin tanssilattialle, ja kaikki katosi musiikkiin ja aplodeihin.
Heidän avioliittonsa oli onnellisempi kuin mä olin osannut kuvitella. He ostivat pienen keltaisen talon. Saimi oli leipomossa töissä kolme päivää viikossa ja myi valokuviaan kädentaitomarkkinoilla. Eino korjasi lämmitysjärjestelmiä ja tuli joka ilta pölyisenä kotiin. Joka tiistai se toi Saimille kukkia. Kerran mä kysyin siltä, miksi tiistai. Se vastasi: ”Tiistai ei oo mikään erityinen päivä. Siksi sillon pitää saada kukkia.”
Vähitellen mun mustasukkaisuus katosi. Eino ei ollut enää se mies, jonka kanssa mä joskus olin kuvitellut elämäni. Se oli mun veli.
Sitten eräänä aamuna Saimi soitti mulle aikaisin. ”Aino”, se kuiskasi, ”niitä on kaksi.” ”Kaksi mitä?” ”Vauvoja!” Mä meinasin lyyhistyä keittiön lattialle, nauroin ja itkin yhtä aikaa.
Mutta raskaus alkoi mennä vaaralliseksi. Saimilla oli korkea verenpaine, ja jouduttiin tarkkailuun. Raskausviikolla 34 Eino soitti ambulanssista. ”Sitä viedään leikkaukseen. Tule heti.”
Kun mä pääsin sairaalalle, Saimi oli jo viety leikkaussaliin. Eino istui odotushuoneessa ja tuijotti hihaansa, jossa oli veritahra, josta Saimi oli pitänyt kiinni koko matkan. Tunteja kului. Heti puolenyön jälkeen lääkäri tuli. ”Vauvat ovat syntyneet. Ne ovat ennenaikaisia, mutta ne hengittävät.” Einolta pääsi rikkinäinen nyyhkäys. ”Entä Saimi?” mä kysyin. Lääkäri epäröi. ”Se on menettänyt paljon verta. Yritämme vakauttaa häntä, mutta tila on kriittinen. Teidän pitää varautua pahimpaan.”
Eino lysähti eteenpäin ja peitti kasvot käsillään. Sitten se kuiskasi: ”Mä lupasin sille.” ”Lupasit mitä?” Se nousi ja otti mua käsistä. ”Mun pitää puhua sun kanssa kahden kesken.” Se vei mut hiljaiseen käytävään, lähelle hätäuloskäyntiä. ”Ennen leikkausta Saimi pyysi mua kertomaan sulle kaiken, jos se ei herää.” ”Minkä kaiken?” Eino veti takkinsa sisältä taitetut paperit. ”Nyt sä ymmärrät, miksi mä oikeasti menin sen kanssa naimisiin.”
Mun vatsaa väänsi. ”Eino, älä sano tuota. Ei nyt.” Se antoi mulle ensimmäisen asiakirjan. Siinä oli isän asianajotoimiston logo. Mä luin ensimmäisen kappaleen. Mun vanhemmat olivat sopineet maksavansa Einolle viisisataatuhatta euroa, jos se menisi Saimin kanssa naimisiin ja pysyisi hänen miehenään vähintään viisi vuotta. Lopussa oli mun vanhempien allekirjoitukset. Ja Einon.
Mä kiljuin: ”Sä myit itsesi naimaan mun siskon!” Sairaanhoitaja vilkaisi kulman takaa, mutta mua ei kiinnostanut. ”Seisoitko sä alttarilla ja lupasit rakastaa Saimia, kun mun vanhemmat maksoi sulle?” Eino pudisti päätään. ”Mä en ikinä ottanut niiden rahaa.” ”Mutta sä allekirjoitit!” ”Koska mun piti saada ne uskomaan, että mä suostuin.”
Se näytti puhelimesta tilin, jolle jokainen mun vanhempien maksama euro oli laitettu. Tili oli Saimin nimissä. ”Jokainen sentti kuuluu Saimille”, Eino sanoi. ”Mä en koskenut niihin.” ”Miks ne sitten maksoi sulle?” Eino otti esiin toisen paperin. Se oli hakemus yksityiseen asumisyksikköön nimeltä Koivulehto. Mun vanhemmat olivat siinä vakuuttaneet, että Saimi oli kykenemätön tekemään itsenäisiä päätöksiä. Suunniteltu sijoituspäivä oli ollut vasta kuusi viikkoa sen jälkeen, kun Eino oli kosinut Saimia.
Mä pudistin päätäni. ”Ei. Saimilla oli työ. Se suunnitteli oman elämänsä. Se oli oppimassa itsenäiseksi.” ”Sillä ei ollut väliä”, Eino sanoi. ”Sun isä pelkäsi, että kun Saimi saisi täyden oikeuden siihen rahastoon, jonka isoäiti oli sille jättänyt, se voisi tehdä päätöksiä, joita isä ei pystyisi kontrolloimaan.” Mä tuijotin paperia. Se rahasto oli miljoonien arvoinen. Isä oli hallinnoinut sitä vuosia. ”Se halus vaan kontrolloida sen rahoja?” ”Se halus kontrolloida kaikkea. Sun vanhemmat sanoi mulle, että Saimista tulis taakka. Ne sanoi, että lähettämällä sen Koivulehtoon sä voisit elää omaa elämääsi.” ”Kukaan ei kysynyt multa.” ”Eikä niillä ollut ikinä tarkoituskaan kysyä.”
Mä katsoin Einon allekirjoitusta. ”Sä suostuit menemään Saimin kanssa naimisiin, että sä estäisit ne?” ”Mä suostuin esittämään, että raha oli mun syy. Kun Saimi oli naimisissa ja muuttanut pois, sun vanhemmat perui sen laitoshaun. Ne kuvitteli, että aikanaan mä suostuttelisin Saimin antamaan mulle päätäntävallan sen rahoista.” ”Tiesikö Saimi?” ”Ei aluksi.” Einon ääni särkyi. ”Mä kerroin sille ekan hääpäivän jälkeen. En pystynyt enää pitämään sitä salassa.” ”Mitä se teki?” ”Heki mukin seinään.”
Mä hymyilin vähän. ”Kuulostaa Saimilta.” ”Se oli vihainen, koska kaikki oli päättänyt sen elämästä kysymättä, minä mukaan lukien. Se sanoi, että rakkaus ei anna lupaa valehdella.” ”Sillä oli oikeus.” ”Tiedän.” Eino pyyhkäisi kasvojaan. ”Lopulta se antoi mulle anteeksi. Mutta vasta sen jälkeen, kun mä lupasin, etten koskaan enää kohtele sitä niin kuin jotain pelastettavaa. Sen jälkeen me tehtiin töitä yhdessä. Saimi keräsi todisteita, tallensi sun vanhempien viestejä ja kävi riippumattoman lakimiehen luona.”
Sitten Eino ojensi mulle kolmannen asiakirjan. Se oli Saimin kirjoittama ja allekirjoittama. Siinä luki, että jos hänelle tapahtuu jotain, hän haluaa minun suojelevan kaksosia mun vanhemmilta ja varmistavan, että ne eivät koskaan pääse käsiksi kaksosten perintöön. ”Se tiesi, että leikkaus vois mennä pieleen”, Eino kuiskasi. ”Se sai mut lupaamaan, että sä saat tämän paperin käteesi.”
Silloin hissi kilahti. Mun vanhemmat astuivat käytävään. Äiti juoksi luokseni. ”Onko mitään tietoa?” Mä nostin sopimuksen. Äiti pysähtyi. Väri katosi sen kasvoilta. ”Aino”, isä sanoi varovasti, ”sä et ymmärrä tilannetta.” ”Te yrititte lähettää Saimin laitokseen.” ”Me suunniteltiin sen tulevaisuutta”, isä vastasi. ”Jonkun piti olla realistinen.” ”Sillä oli jo tulevaisuus.” Äiti osoitti Einoa. ”Se otti meidän rahat. Miksi sä teeskentelet, että se olis syytön?” ”Koska se laittoi jokaisen euron Saimin tilille.” ”Se manipuloi Saimia!” ”Ei”, mä sanoin. ”Te manipuloitte. Ja te maksoitte, jotta ongelma katoaisi.” ”Me suojeltiin meidän molempia tyttäriä”, äiti intti. ”Sä olisit uhrannut koko elämäsi Saimin hoitamiseen.” ”Kumpaakaan meistä ei koskaan annettu valita.”
Ennen kuin äiti ehti vastata, lääkäri tuli. Me kaikki käännyttiin sen puoleen. ”Saimi on nyt vakaa”, lääkäri sanoi. ”Vuoto on saatu hallintaan. Hän on hereillä ja kysyy miestään ja siskoaan.” Einon polvet melkein pettivät. ”Se selvisi”, se kuiskasi. Äiti astui kohti heräämöä. Mä estin sen tien. ”Saimi päättää, kuka sinne menee.” ”Et sä voi estää meitä näkemästä meidän tytärtä.” ”En”, mä vastasin. ”Mutta Saimi voi.”
Eino ja mä mentiin yhdessä huoneeseen. Saimi näytti kalpealta ja väsyneeltä. Kaksi pientä vauvaa nukkui läpinäkyvissä sängyissä sen vieressä. Se näki paperit mun kädessä. ”Eli”, se kuiskasi, ”nyt sä tiedät.” Mä menin sängyn viereen. ”Sä olisit voinut kertoa mulle.” ”Sä olisit aloittanut sodan.” Saimi hymyili heikosti. ”Etkö sä olis?” ”Olisin.” ”Siksi mä odotin.” Mä pidin sen kädestä. ”Äiti ja isä on ulkona.” Sen hymy katosi. ”Sano niille, että ne näkee vauvat sitten kun mä oon valmis. Ei aikaisemmin.”
Sillä hetkellä mä ymmärsin ensimmäistä kertaa, että Saimin suojeleminen ei tarkoittanut puhumista hänen puolestaan. Se tarkoitti sitä, että kaikki kuulevat, kun hän puhuu itse.
Kolme viikkoa myöhemmin Saimi erotti meidän vanhemmat rahaston hoitajista. Lakimiehensä kanssa se sai täyden määräysvallan omista talousasioistaan ja perusti kaksosille omat suojajärjestelyt. Se myös piti ne rahat, jotka vanhemmat olivat maksaneet Einolle. ”Mä oon ansainnut ne”, Saimi sanoi. ”Ilmeisesti naimisissa kanssani oleminen on todella kallista.”
Kuukausia myöhemmin koko perhe kokoontui kaksosten nimijuhlaan. Meidän vanhempia ei kutsuttu. Setä nosti maljan. ”Einon kunniaksi”, se aloitti, ”että se suojeli Saimia.” Saimi nosti saman tien kulmakarvaansa. Eino nauroi. ”Sun kannattaa varmaan aloittaa alusta.” Setä nousi ylös. ”Saimin ja Einon kunniaksi: että he valitsivat toisensa, suojelivat toisiaan eivätkä antaneet kenenkään muun päättää, millainen heidän perheensä sai olla.”
Kaikki taputti. Saimi nojasi mieheensä ja piti toista kaksosista sylissään. Sitten se katsoi mua ja hymyili.
Koko elämäni mä olin luullut, että Eino oli se, joka pelasti mun siskon. Mutta mä olin väärässä. Eino auttoi Saimia pakenemaan sen tulevaisuuden, jonka mun vanhemmat olivat sille valinneet. Saimi oli se, joka rakensi itselleen uuden tulevaisuuden. Ja kun aika tuli, se pelasti meidät kaikki.
