Aino istuutui vapaalle penkille todettuaan, että se oli puhdas eikä hänen vaalea kesämekkonsa saisi pienintäkään pölyhiukkasta. Kädessä oli uusi valkoinen käsilaukku. Täällä kylpylässä oli jo muodostunut tavaksi pukeutua illallisen jälkeen juhlavampiin vaatteisiin ja lähteä kävelylle. Useimmat lomailijat esittelivät myös omia asujaan. Eräs nainen oli tunnustanut: ”Missä sitä muuten voisi ’ulkoiluttaa’ mekkojaan kuin lomalla? Kotona ei ole mihinkään mennä.”
Sivunäöllään Aino näki Juhanin lähestyvän, hän istahti hitaasti viereen: ”Istutaanpa yhdessä hiljaa”, hän sanoi matalalla ja jotenkin sydämellisellä äänellä; äänellä, joka sulautui koko tähän hiljaisuuden ja kauniin maiseman harmoniaan. Ruskean pikkutakin alta erottui valkoinen paita, housut olivat täydellisesti prässätty, tummat hiukset leikattu kuin juuri kampaamosta. Harmaa ohimoilla, kuin hopealanka, ei suinkaan haitannut ulkonäköä, vaan antoi päinvastoin tietynlaista varmuutta ja arvokkuutta.
Aino oli jo kaksi päivää sitten huomannut, että mies katsoi häntä tavattaessa erityisesti, erottaen hänet muiden naisten joukosta.
”Kuinka kauniisti sanoitte: istutaan yhdessä hiljaa”, Aino totesi pitäen lauseesta.
”Teidän kanssanne, Aino, on hyvä olla hiljaa, vaikka puhuminenkin aina onnistuu.” Juhani kääntyi Ainoon puolittain, omistaakseen koko huomionsa viehättävälle tummaverikölle. Aino oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä.
Nainen kääntyi Juhanin puoleen ja lähetti lämpimän katseensa.
”Odottelin teitä muuten eilen tansseissa, mutta ette tullut… Ettekö pidä tanssista?”
”Kyllä minä pidän, mutta eilen minä kävelin. Illalla ilma on vielä raikkaampi, sitä vain haluaa hengittää.” Aino hymyili.
”En tienyt, että pidätte iltakävelyistä”, Juhani hipaisi melkein huomaamattomasti Ainoa kädestä. Nainen tunsi kevyitä väreitä kosketuksesta. Juhanin ruskeat silmät katsoivat häntä ikään kuin odottaen enemmältä.
”Kutsun teidät tänä iltana kävelylle omalle reitilleni”, hän sanoi. ”Löysin sen itse, sieltä avautuu upea näkymä – järvelle ja kaukaisille metsille. Mutta minulla ei ole ollut ketään kanssa jakamassa kauneuden tunnetta… nyt on – teidän kanssanne.” Ja hän puristi kevyesti Ainon kättä, ikään kuin antaen merkin tulevista, hellittämättömistä huolenpidon eleistä.
”Miksipä ei”, Aino ajatteli, ”kyseessä on vain kävely. Sitä paitsi yksin on turha lähteä mihinkään, mutta kun mies on vierellä, on turvallisempaa.” Hän vilkaisi ohi kulkevaa pariskuntaa, mies ja nainen olivat innostuneesti juttelemassa, ja oli helppo huomata, että he olivat tutustuneet täällä kylpylässä ja viettivät nyt hauskasti aikaa.
”Onpa teillä, Aino, kaunis käsi”, Juhani ei sanonut vaan melkein kuiskasi. Hän siirtyi vielä lähemmäs, ihaillen Ainon profiilia.
Aino ei halunnut kysyä, oliko mies naimisissa; yleensä täällä suurin osa oli varattuja, ja he perustelivat kiinnostustaan uutuuden ja uusien elämysten kaipuulla. Juuri nyt oli ihmeen miellyttävää istua penkillä miehen kanssa, jolle hän ilmeisesti oli mieliksi, ja joka oli juuri hänet valinnut muiden joukosta.
”Mennään vaikka heti kävelylle”, mies ehdotti, ”jutellaan, ja illalla kutsun sinut kahvilaan.” Juhani ojensi tyylikkäästi kätensä auttaakseen Ainon ylös.
Aino suostui empimättä, otti valkoisen käsilaukkunsa ja tarttui Juhania käsipuolesta. Viiden askeleen päässä hän huitoili huolettomasti laukkua kuin tyttö ja pudotti sen kädestään. Laukku putosi pieneen lätäkköön, joka oli jäänyt sateesta. Aino parahti yllätyksestä ja myös kontrastista: lumivalkoinen laukku makasi mudassa.
”Ei se mitään, kyllä se kohta on taas kuin uusi”, Juhani nosti laukun varovasti ja pani sen nurmelle. Aino otti paperisia nenäliinoja ja alkoi hieroa. Mutta harmaat jäljet jäivät silti.
”Menen huoneeseen pesemään sen kunnolla”, sanoi Aino.
”Odottelen sinua”, Juhani ehdotti. ”Tai voidaan sopia näin – odotan sinua illallisen jälkeen samalla paikalla… Sopiiko?”
Hän nyökkäsi ja kiiruhti huoneeseen, pitäen laukkua etäällä, ettei tahrattaisi itseään. Aino pesi uuden valkoisen laukun, jonka oli ostanut juuri ennen kylpylään tuloa. Kaikki likajäljet tuntuivat hävinneen, mutta silti tuntui kuin laukku olisi jotenkin likaantunut, menettäen uutuutensa.
Hän muisti Juhanin ehdotuksen iltakävelystä, hänen katseensa, joka vihjasi jatkoa, ja tunsi epämiellyttävän jälkimaun. Koko viikon aikana ensimmäistä kertaa hän tunsi jotain ärsyttävää, joka ei jättänyt rauhaan. Hän vertasi suhdettaan Juhaniin, ensisilmäyksellä aivan viattomaan itselleen, mutaan pudonneeseen käsilaukkuun.
Puhelin soi: ”Äiti, Eero ja Ville eivät anna minun tehdä läksyjä”, hän kuuli kuulokkeesta nuoremman tyttärensä äänen ja taustalla naurua.
”Mitä te siellä puuhaatte?” – kuin palaten todellisuuteen, Aino kysyi tyttäreltään.
”Aino, minä tässä”, kuului miehen ääni, ”pojat ovat täällä, me päätimme leipoa pullaa, mutta Saara on vastaan, sanoo että tahrataan koko keittiö.”
”Antti, osta kaupasta pojille jotain hyvää, minä tulen ja leivon pullan, tai vaikka kakun.”
”Tule jo pian, meillä on ikävä sinua”, Antti sanoi. Sitten hän lisäsi hiljaa: ”Minulla kaikista eniten. Haluatko, että hyppään autoon ja tulen sinua vastaan?”
”Ei ole enää pitkä aika, jaksakaa. Minullakin on ikävä. Anna puhelin Saaralle.”
Puhuttuaan tyttären kanssa, sitten pojanpoikien, ja sanottuaan miehelleen rakastavansa tätä, hän huomasi olevansa myöhässä illalliselta. Hän vaihtoi nopeasti vaatteet, otti käsilaukun, pyöritti sitä käsissään ja varmisti, ettei siinä ollut enää pisaraakaan likaa. ”Nyt se on hyvä”, hän sanoi itselleen hyvällä tuulella. Eikä hänen tarvinnut lähteä kävelylle minkään Juhanin kanssa – sen hän oli viimeistään nyt ymmärtänyt, kun vertasi mutaan pudonnutta laukkua heidän orastuvaan suhteeseensa.
Aino tunsi, kuinka paljon hänellä oli ikävä miestä, lapsia ja lapsenlapsia… hänhän oli lähtenyt lepäämään heistä, mutta nyt hän iloitsi kuullessaan heidän äänensä ja olisi halunnut nähdä Antin keittiössä yrittämässä leipoa pojille pullaa. Hän muisti kuinka Antti oli naistenpäivänä halunnut yllättää hänet kulinaarisella mestariteoksella – se oli ollut hauskaa ja samalla liikuttavaa hänen kömpelyydessään. Nauratti, mutta oli niin suloista ja iloista.
”En mene bussilla, sanon Antille, että hän tulee minua vastaan sitten kun loma loppuu. Näytän hänelle samalla, miten kauniita paikkoja täällä on, kävellään yhdessä. Emme tarvitse mitään ’mutaista käsilaukkua’.”Hän pani laukun sängylle ja katsoi sitä pitkään. Valkoinen pinta oli taas virheetön, mutta jokin oli muuttunut: se ei ollut enää tärkeä. Aino tiesi, ettei hän ollut tullut kylpylään etsimään uusia katseita eikä kävelyretkiä vaan lepoa – ja lepo oli nyt siinä, että sai kaivata omiaan.
Hän avasi puhelimen ja lähetti Antille viestin: ”Tule vasta, kun loma loppuu. Mutta jos kerran olet jo oven takana, niin sano.”
Antti vastasi heti: ”Olen jo autossa. En malttanut odottaa.”
Aino naurahti ja pyyhki silmäkulmaansa. ”Minä tulen alakertaan odottamaan”, hän kirjoitti.
Alaovella Juhani seisoi jo valmiina, puhdas kaulus ja odottava hymy. ”No, lähdetäänkö sille kävelylle?” hän kysyi.
Aino pysähtyi. Katsoi miestä, joka oli kohtelias ja kaunis, mutta jonka reitti johti jonnekin, missä hänellä ei ollut asiaa. ”Minulla on jo kävelyreitti”, hän sanoi pehmeästi. ”Se alkaa kotiovelta ja päättyy kotiovelle. Ja sinne minä nyt menen.”
Juhani ei sanonut mitään, vain nyökkäsi ja astui syrjään.
Ulkona aurinko oli laskemassa järven taakse. Aino istuutui penkille, samalle, jolta kaikki oli alkanut, ja odotti. Hetken kuluttua pihaan ajoi auto, ja ovesta astui mies, jonka hiuksissa oli jauhoja ja jonka hymy oli yhtä erehtymätön kuin ensimmäinen rakkaus. ”Tulitko jo?” Aino sanoi.
”En osannut olla tulematta”, Antti vastasi ja otti valkoisen käsilaukun hänen kädestään, pani sen takapenkille ja tarjosi oman kätensä.
Aino tarttui siihen. Heidän kävelyreittinsä ei ollut kaunis vain järven ja metsän takia, vaan koska se kulki yhdessä – eikä yksikään muta, ei yksi ainoa harmaa jälki, voinut sitä pilata. Hän oli valinnut oikein, ja se tiesi: valkoinen laukku oli vain laukku. Mutta Antin kädessä oli elämä.
