Sinä yönä Aino Virtanen nukkui viimeistä kertaa Mintun vieressä. Aamulla koira olisi viety maatilalle, mutta neljältä rappukäytävään ilmestyi mies, joka tiesi, että leipomon työntekijät saavat joskus palkkansa käteisenä.
Aino Virtanen oli neljäkymmentäseitsemänvuotias. Hän työskenteli yövuorossa leipomossa Tampereella ja vuokrasi pientä asuntoa Tammelasta.
Mintun hän oli löytänyt sidottuna hylätyn autotallin oveen.
Laihasta koirasta oli kasvanut vankka harmaa narttu, jota ihmiset väistivät pelkän ulkonäön takia.
Asunnon uusi omistaja jähmettyi nähdessään sen.
— Tällaisesta koirasta ei ole mitään vuokrasopimuksessa.
— Kun allekirjoitimme, se oli pieni.
— Joko koira muuttaa pois tai en jatka sopimusta.
Aino löysi maanviljelijän Jämsän seudulta. Tämä lupasi pihan ja koirakopin.
Mutta valokuvassa hänen takanaan Aino huomasi lyhyen ketjun.
Koko illan Aino epäröi.
Aamuneljältä hän palasi leipomosta.
Rappukäytävässä ei palanut valo.
Minttu odotti tuttuun tapaan oven takana.
Heti kun Aino avasi oven, pimeästä nurkasta kohosi mies.
Hän tunnisti entisen leipomon työntekijän, joka oli hiljattain saanut potkut varkauksista.
— Anna käsilaukku.
— Siinä ei ole mitään.
— Tiedän, että tänään maksettiin palkat.
Mies tuli lähemmäs.
Minttu tuli rappukäytävään ja asettui Ainon eteen.
Se ei hyökännyt. Se vain laski päänsä.
Mies löi Ainoa käsivarteen. Puhelin lensi portaille.
Minttu haukahti.
Alhaalla naapurin ovi avautui.
Mies nappasi käsilaukun ja ryntäsi alakertaan.
Minttu juoksi perässä.
Aino nosti puhelimen ja kuuli jysähdyksen.
Kun hän juoksi alas, mies seisoi kellarin oven edessä. Minttu oli häntä vastapäätä.
Mutta se ei katsonut varkaaseen.
Se nuuski lukitun oven alla olevaa rakoa ja vinkui.
Kellarista kuului vaimea kolkutus.
— Kuka siellä?
— Antakaa… päästäkää minut ulos…
Se oli lapsen ääni.
Mies syöksyi yhtäkkiä uloskäyntiä kohti. Naapuri yritti pidätellä häntä, mutta mies pääsi karkuun.
Aino soitti poliisille ja isännöitsijälle.
Kellarin ovi oli lukittu uudella lukolla. Odottaessaan apua Minttu makasi raon edessä ja vinkui rauhallisesti, jotta lapsi tietäisi, ettei ole yksin.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ovi avattiin.
Sisällä istui yhdeksänvuotias poika, leipomon omistajan pojanpoika.
Kävi ilmi, että entinen työntekijä oli tavannut pojan talon luona, houkutellut hänet petoksella kellariin ja aikonut pakottaa hänen isoäitinsä tuomaan rahaa.
Mutta Aino palasi aikaisemmin kuin mies oli odottanut.
Mies otettiin kiinni samana päivänä linja-autoasemalla. Ainon käsilaukku löytyi hänen autostaan.
Seuraavana aamuna asunnon omistaja tuli itse.
— Kuulin yöstä. Koira voi jäädä.
Aino katsoi häntä pitkään.
— Eilen se oli ongelma.
— Vaihdoin mieleni.
— Ja minä vaihdoin suunnitelmani.
Kuukaudessa Aino löysi pienen osan talosta Tammelasta. Keittiö oli vanha, lattiat narisivat, mutta pihalla kasvoi omenapuu.
Maanviljelijälle hän soitti itse.
— En tuo Minttua.
— Miksi?
— Koska siellä, missä näin sen valokuvassa, oli ketju.
Leipomon omistaja auttoi maksamaan takuuvuokran.
— En siksi, että koiranne pelasti pojanpoikani, hän sanoi. Vaan siksi, ettet itse paennut.
Tapahtuman jälkeen poika pelkäsi kellareita ja pimeitä rappukäytäviä. Psykologi ehdotti, että hän palaisi pikkuhiljaa tavallisiin paikkoihin.
Ensimmäisen kerran hän laskeutui leipomon kellariin Mintun kanssa. Koira kulki hitaasti ja antoi hänen pitää kättään pannan päällä.
Kuukausia myöhemmin poika piirsi Mintun koulun kilpailuun. Hän nimesi piirustuksen ”Valo lukitun oven takana”.
Aino ripusti sen keittiöön.
Ensimmäisenä iltana uudella pihalla Minttu toi pudonneen omenan ja laski sen Ainon jalkojen juureen.
— No niin, nainen naurahti. Puolet vuokrasta voit maksaa omenilla.
Ketjulle ei siinä pihassa ollut paikkaa.
