— Syödäänkö tänään? – Isä tömähti keittiöön ja lysähti tuolille pöydän ääreen. Tuolin jalat raapivat ikävästi lattiaa. Äiti oli hiljaa, ja Iina jännittyi omassa huoneessaan.
— Kenen kanssa minä puhun? Katso minua! – ärjäisi isä ja pamautti nyrkillä pöytään.
Iina tiesi, että äiti kääntyi, ja hänen silmistään valui pelko.
— Mitä tuijotat? Ruokaa tänne! Mies on töistä tullut. Tunnen minä teidät naiset, teidän tekisi mieli vaan juoruta ja heilua, – mutisi hän hiljempaa.
Äiti kolisteli astioita, nykiessään lautasen kuivaustelineeltä tiskialtaan yläpuolelta.
— Taaskaan makaronia? Oksettaa, – haukahti isä. Iina meni kasaan huoneessaan, odottaen että kohta kuuluisi rikkoutuvan lautasen kilahdus. Ei, tällä kertaa selvittiin… Keittiöstä ei kuulunut hetkeen mitään. Iina tuli huoneestaan ja kurkisti keittiöön. Isä istui selkä häneen päin. Äiti vilkutti kädellään, että mene pois. Ja Iina katosi oven suusta kuin olisi haihtunut ilmaan. Hän lukittautui huoneeseensa ja painoi päänsä oppikirjaan, mutta aina lauseen jälkeen pysähtyi ja kuunteli. Taisi olla hiljaista. Tänään isä käyttäytyi aika rauhallisesti. Sitten hän kuuli isän kulkevan ovensa ohi heidän äidin kanssa olevaan makuuhuoneeseen, mumisten jotain itsekseen, ja sieltä vaikeni.
Hän kuuli tätä melkein joka päivä. Äänten perusteella hän tiesi, mitä keittiössä tapahtui. Isä ei ollut missään töissä pysyvästi. Hän ei pystynyt pitämään paikkaansa pitkään juopottelunsa takia, vaan sinnitteli satunnaisilla tienesteillä. Kun äiti ei ollut kotona, Iina yritti olla jäämättä yksin asuntoon hänen kanssaan, meni kavereiden luo koulun jälkeen tai istui rappukäytävän portailla ja odotti äitiä.
— Moikka. Mitä istut portailla? Avaimet unohtuivat? – Niklas pysähtyi Iinan eteen. Hän asui viidennessä kerroksessa.
— Jotain sinne päin, – murahti Iina. Hän häpesi, että Niklas oli nähnyt hänet rappukäytävässä.
Niklas käveli ohi, nousi kaksi askelmaa ja pysähtyi.
— Tulet kylmä, betoniportailla ei saa istua. Tule mun luokse.
Iina ei vastannut.
— Tule, – sanoi Niklas tiukasti, ja Iina totteli. Hän oli isosiskoluokkalainen, ja Iina oli tottunut tottelemaan vanhempiaan.
Niklas avasi asuntonsa oven ja päästi Iinan edellään.
— Äiti, mä tulin. Enkä yksin! – hän huusi, paiskaten ulko-oven kiinni.
— Kenen kanssa? – Eteiseen tuli Marja, Niklaksen äiti.
— Hei, – Iina tervehti hiljaa.
— Hei. Oletko Iina?
— Kuule, mä nousen rappuja ja se istuu portailla, – Niklas sanoi riisuessaan.
— Avaimet unohtuivat? – kysyi Marja. – Riisukaa ja peskäkää kädet, mä lämmitän lounasta.
Iina meni olohuoneeseen ja katseli ympärilleen. Asunto oli samanlainen kuin heillä, mutta kodikkaampi ja kauniimpi. Lounas maistui erittäin hyvältä, vaikka söivät tavallista kanakeittoa ja makaronia makkaran kanssa.
— Kiitos, oli tosi hyvää, – hän kiitti.
— Toiste älä istu portailla, tule heti ylös meille, – sanoi Marja. – Sovittu?
Iina nyökkäsi.
— Kiitos, äiti. Mennään mun huoneeseen. Tule, – Niklas nousi ja viittasi Iinalle. Iina katsoi Marjaan. Tämä nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
Mennessään Niklaksen huoneeseen Iina hämmästyi: siistiä, tavarat eivät lojuneet, seinällä oli julisteita tunnetuista bändeistä ja värikkäistä moottoripyöristä.
— Tykkäät kilpa-ajoista? – hän kysyi.
— En erityisemmin, on vaan hienot julisteet.
— Mulla ei oo tietokonetta. On se, mutta isä särki näytön. Ei oo rahaa ostaa uutta.
— Mulla on tabletti, haluatko lainaan? – Niklas ehdotti heti.
— Ei, isä näkisi ja myisi.
— Tule sitten mun luokse tekemään läksyjä, milloin tarvii.
— Oletko jo päättänyt, mihin haet koulun jälkeen? – Iina kosketti lentokonemallia. – Teitkö itse?
— Tottakai. Haluan hakea ilmailuopistoon.
— Tuleeko lentäjä?
— Ei, lentokoneiden suunnittelija, – Niklas hymyili alentuvasti.
Hän miellytti kaikkia Iinan luokkatovereita. Komea. Huomenna koulussa Iina kertoo tytöille, että oli käynyt Niklaksen kotona, ja he kadehtivat.
Aika vierähti huomaamatta jutellessa. Iina katsoi kelloa ja pomppasi ylös.
— Mun täytyy mennä, äiti on varmaan jo tullut.
Lähtö tuntui hirveältä, mutta ei halunnut olla liian vaivaksi. Niklas tuli saattamaan eteiseen.
— Tule, älä istu portailla, – hän sanoi hyvästiksi.
Iina astui omaan asuntoonsa ja näki naulakossa äidin takin. Keittiöstä kuului astioiden kilinää – äiti teki illallista.
— Mistä tulet noin myöhään? – hän kurkisti keittiöstä.
— Olin viidennessä kerroksessa, asunnossa viisitoista.
— Älä kiertele asuntoja. Mitä ihmiset meistä ajattelevat? Oletko syömässä?
— En, tätimme Marja ruokkii. Menen tekemään läksyjä. Onko se kotona? – Etkö kuule? Kuorsaa kuin höyryveturi. Ja mistä se sai rahaa? Joi itsensä humalaan taas, – äiti huokaisi.
Siitä lähtien Iina kävi usein Niklaksen luona. Jos törmäsi häneen välitunnilla, nyökkäsi ja punastui. Niklas tervehti ja meni ohi.
Joskus Iina ei tavoittanut Niklasta kotona, hän oli iltaisin urheiluseurassa. Silloin tätimme Marja kertoi pojastaan ja miehestään, joka oli kuollut muutama vuosi sitten.
Talvi vaihtui kevääseen, kesä tuli. Iina ei enää mennyt Niklaksen luo, vaan hengasi kavereiden kanssa tai istui talon penkillä.
— Etkö tule enää? – Niklas kysyi kerran kohdaten hänet ulkona. Iina kohautti olkapäitään.
— Oletko jo päässyt kokeista? Milloin lähdet hakemaan?
— En lähde. Opiskelen täällä, polytekniikassa. En halua jättää äitiä yksin.
— Hienoa! – Iina ilahtui.
Mutta syksyllä hän meni kerran Niklaksen luo, väittäen ettei osannut ratkaista tehtävää. Mutta jotenkin jutteleminen kuten ennen ei onnistunut. Iina ujosteli Niklasta, tunsi olonsa jännittyneeksi ja kömpelöksi. Tämä oli muuttunut, kasvanut ja tullut vielä komeammaksi.
Sinä talvena isä kuoli, palanutta viinaa nautittuaan. Äiti ei itkenyt edes hautajaisissa, ja Iinaa jotenkin sääli häntä. Nyt ei ollut tarvetta odottaa äitiä töistä, ei ollut syytä mennä Niklaksen luo.
Äiti säpsähti vielä pitkään ovikelloja, ja hänen silmissään välähti pelko.
— Äiti, mitä sinä? Eihän se ole täällä, – Iina sanoi.
— Tapa, – äiti vastasi.
Iina oli jo yhdestoista luokalla. Eräänä iltana hän seisoi ikkunalla ja odotti Niklasta.
— Mitä istut pimeässä? Odotatko Niklasta? – äiti tuli huoneeseen ja napsautti kytkintä.
— Katson vaan ulos, – Iina vastasi vihaisesti, yllätettynä.
— Se on aikuinen, sillä on tyttöystävä. Kaunis. Tekisit paremmin läksysi, – äiti huokasi.
Niklaksella on tyttöystävä! Sydän repesi surusta ja kateudesta. Iina ei ollut nähnyt Niklaksen tyttöystävää, mutta vihasi jo. Ja kerran törmäsi heihin pihalla.
— Iina? Moikka, etkö tule enää? – Niklas kysyi ystävällisesti. Hänen tyttöystävänsä seisoi vieressä ja katseli Iinaa jäisellä katseella. Pitkänä hän katsoi ylhäältä päin, jopa halveksivasti, kuin hiirtä. Niklas oli pitkä, mutta katsoi Iinaa eri tavalla.
— Millä luokalla sä oot?
— Päättöluokalla.
— Miten aika menee nopeasti. Näytät nätimmältä, oot kasvanut, ei sua heti tunne. Mihin haet?
— Niklas, mennään. – Tyttöystävä nykäisi tyytymättömänä hänen kädestään.
— Hei, onnea! – Niklas sanoi, ja he lähtivät käsikynkkää.
Iina katsoi heidän peräänsä pitkään. “Kylmä kuin kala, ja silmissä jäänsirpaleet”, – hän ajatteli vihaisesti. “Totta kai, se sopisi paremmin Lumikuningattareksi, mutta liian hieno.” Ja Iina alkoi kutsua häntä mielessään Kalaksi.
Aika kului, Iina valmistui koulusta ja pääsi lääketieteelliseen. Niklas sai diplominsa ja töitä, ja pian osti itselleen auton. Iina oppi tunnistamaan sen moottorin äänestä, ryntäsi ikkunaan, kun hän ajoi talon eteen.
Kerran Iina tuli koulusta ja kohtasi pihalla Marjan. Tämä käveli hitaasti kepin kanssa, ontuen selvästi.
— Hei, täti Marja, – Iina tervehti. – Mikä teitä vaivaa, miksi ontuisitte?
— Jalka on kipeä, ei kestä enää. Pystyn hädin tuskin kävelemään. Lääkäri sanoi, että leikkaus pitäisi tehdä, keinonivel, mutta minä pelkään, – Marja valitti.
— Sanokaa, mitä ostaa, minä käyn kaupassa, se on helppoa, – Iina tarjoutui heti.
— Käy, kun Niklasta ei ole koskaan kotona…
Niin Iina alkoi taas käydä Niklaksen luona, tosin hän törmäsi tähän harvoin. Iina kävi kaupassa, auttoi siivoamaan hänen äitinsä luona.
Kerran hän rohkaistui ja kysyi Niklaksen tyttöystävästä.
— Leena on tietysti kaunis tyttö, mutta kauhean teennäinen. Hiljaa koko ajan, et tiedä miten lähestyä. Jotenkin vieras. Sinä olet oma. Ei tuollaista miniää pojalleni tarvita, – Marja huokasi. – Mitä sinä kyselet? Et kai ole rakastunut?
Iina laski katseensa.
— Älä sure. Jos olisit vanhempi, parempaa vaimoa Niklakselle ei tarvitse. Kohtaat vielä oman rakkautesi.
— En minä muuta rakkautta tarvitse, – Iina sanoi hiljaa ja juoksi pois.
Kerran hän meni Marjan luo kysyäkseen mitä ostaa kaupasta. Oven avasi Kala.
— Mitä haluat? – hän kysyi epäystävällisesti.
— Tulin täti Marjan luo…
— Ei ole. Niklas vei hänet sairaalaan autolla.
Tuntui kuin Kala erityisesti nosti leukaansa, jotta voisi katsoa Iinaa ylhäältä päin.
— Mitä sinä tänne kiertelet kaiken aikaa? – Kala välähti jäisillä silmillään.
— En kiertele, autan täti Marjaa, käyn kaupassa.
— Hieno auttaja. Älä tule enää. Jos tarvii, autan itse. Me menemme naimisiin Niklaksen kanssa ja muutamme tänne asumaan. Mene pois, muuten tavaroita katoaa sinun jälkeesi, – Kala sanoi töykeästi.
— Mitä tavaroita? – Iina leimahti.
— Sormus. Jätin sen lavuaarin päälle kylpyhuoneeseen. Tulin takaisin, eikä sitä ollut. Sinä otit, kukaan muu.
— En käy edes eteistä kauempana, – Iina huudahti vihaisena.
— En minä tiedä, ehkä kävit kun minä en ollut. Palauta nätisti, muuten soitan poliisille. – Kala työntyi eteenpäin ja kumarsi päätään. Pahat jäiset silmät olivat aivan lähellä. Iina perääntyi.
— En ole ottanut sormustasi!
— Osoita se. – Kala otti askeleen kohti, silmät-jäälohkareet olivat aivan liki. Iina ei kestänyt, kääntyi, tempaisi oven auki ja törmäsi Niklakseen.
— Mitä te noin kovaa puhutte? Portaissa kuuluu. – Niklas katsoi Iinasta Kalaan. Iina kääntyi myös.
Kala suoristautui ja hymyili suloisesti Niklakselle.
— Oletko jo palannut? – hän kysyi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Iina halusi juosta pois, mutta Niklas piti häntä kiinni kädestä.
— Mitä tapahtui?
— Se… Se syytti minua, että otin sen sormuksen. En ole ottanut mitään, en edes käynyt kylpyhuoneessa.
— Mikä sormus? – Niklas piti Iinaa tiukasti kädestä ja katsoi Kalaa.
— Vaaleanpunaisella kivellä. Taisin hukata, en tiedä mihin jätin. Kysyin, onko se nähnyt sitä, – Kala selitti hunajaäänellä.
— Se valehtelee! Se sanoi, että minä sen otin, halusi soittaa poliisille. – Iina repi kätensä irti ja syöksyi portaita alas. Kyyneleet tukkivat kurkun.
— Menkää te kummatkin! – Iina huokaisi epätoivoisesti, syöksyen omaan asuntoonsa ja paiskaten oven kiinni.
— Mitä sinä? – äiti kurkisti eteiseen.
— Äiti! – Iina ryntäsi hänen luokseen ja kertoi kaiken.
— Sormus löytyy, älä itke. Niklas hoitaa asian, – äiti lohdutti itkevää tytärtään.
Seuraavana päivänä Niklas tuli itse. Äitiä ei ollut kotona.
— Pitää puhua, – hän sanoi.
Iina vei hänet huoneeseensa. Nähdessään hyllyllä kuvan itsestään, Niklas virnisti. Iina oli unohtanut koko kuvan. Hän leimahti ja laski katseensa.
— Varastitko minulta? Sanoit, ettet varasta. Iina hämmentyi ja punastui entisestään.
– No, en minä kadu. Tulin pyytämään anteeksi. Sormus löytyi.
— Mistä?
— Mitä väliä? – nyt Niklas käänsi katseensa pois.
— On väliä. Se syytti minua varkaudesta. Onko se mielestäsi mukavaa? – Iinan ääni vapisi loukkaantumisesta.
Niklas otti häntä hartioista.
— Iina, anteeksi. En uskonut hetkeäkään, että sinä otit sen. Rehellisesti. Leena ei tykännyt siitä, että kävit niin usein, ja päätti panetella sinut, ettet enää tulisi. Ja sormus… Se tipahti hänen taskustaan, kun takki putosi.
— Ja sinä annat anteeksi? Entä jos se syyttää äitiäsi varkaudesta? Siltä voi odottaa mitä vain. Se on kylmä kuin jää!
— Lopeta! Se vain mustasukkainen. – Niklas katsoi Iinaa ankarasti ja otti kätensä pois hänen hartioiltaan.
— Niklas! Etkö näe mitään?
— Mitä en näe? – Niklas katsoi häntä säälivästi. Näki, että keskustelu oli alkanut kyllästyttää.
— Minä rakastan sinua! – Iina päästi ilmoille ja itsekin pelästyi rohkeuttaan. – Olen rakastanut viidennestä luokasta lähtien. Niklas, älä mene naimisiin sen kanssa, ole kiltti. – Kyyneleet värisivät hänen silmissään, Niklaksen kasvot sumenivat.
— Iina, mitä itket? Ei tule mitään häitä. Me erosimme.
— Oikeasti? – Iina räpäytti silmiään, ja kyyneleet valuivat pitkin poskia.
— Olet tyhmä. – Niklas painoi Iinan syliinsä. – Äiti kotiutuu sairaalasta viikon päästä. Käy hänen luonaan, auta tarvittaessa.
— Tottakai! Ei tarvitse pyytää.
Niklas lähti surullisena ja mietteliäänä, mutta Iina melkein pomppi ilosta. Häitä ei tule!
Iina kävi joka päivä täti Marjan luona, kävi kaupassa, pesi lattioita, auttoi jopa ruoanlaitossa. Niklasta hän ei nähnyt, tämä tuli myöhään. Kaikki illat hän vietti viidennessä kerroksessa. Äiti vain pudisteli päätään.
Kerran Iina törmäsi Niklakseen rappukäytävässä. Tästä lemahti alkoholi.
— Niklas, oletko juonut? – Iina katsoi kauhistuneena, muistellessaan isää, äidin silmien pelkoa…
— No ja? – hän huojui kohti ja sanoi. Iina perääntyi, pitäen silmät hädissään Niklaksessa. – Iina, mitä niin katsot? Älä pelkää, en minä isäksesi tule… – yhtäkkiä aivan selväjärkisenä hän sanoi.
Ja lauantaina tuli Iinan luo kukkakimpun kanssa ja kutsui elokuviin. Kuinka onnellinen hän olikaan!
Nyt Niklas ei iltaisin myöhästellyt, vaan kiirehti kotiin, missä äiti ja Iina odottivat. Hän ei enää juonut. He kävivät usein elokuvissa, kävelivät ja istuivat hänen huoneessaan suukotellen…
Iinan rakkaus oli lopulta sulattanut Niklaksen sydämen.
— Onnea teille, lapset. Älä tee hänelle pahaa, Niklas, – äiti pyysi, kun Niklas kosii.
— Lupaan, en koskaan satuta… Iina painautui häneen kiinni kuin ohut koivu korkean tammen varteen.
