Hei, kuule, nyt mä kerron sulle mitä tapahtu. Se alko siitä, kun yks rouva, aika pyylevä semmosessa kirkkaassa pareossa, seisoi Sirkkan tiellä rannalla. Se sano: “Nainen, otahan se pyyhkeesi pois aurinkotuolista, jos oot lähdössä. Täällä ei saa varata paikkoja aamusta asti. Ihmiset tulee eikä pääse istumaan, ja sulla on ollu kolme tuntia pelkät varvastossut siinä.” Sirkka vaan nyppäs sen haalistuneen kankaan patjan alta, väänsi sen tiukalle rullalle. Hieno hiekka valui sormien välistä ja jätti harmaan pölykerroksen iholle.
Se pieni lomakylä, mikä oli kiven ja veden välissä, kuhisi puolenpäivän tohinaa. Pelastustornin kaiutin rahisi ja mainosti iltameriretkeä, ja juomavesisuihkulle oli jono kiljuvia lapsia ja väsyneitä äitejä. Sirkka käveli mökille kapeaa asfalttipolkua pitkin, ohi loputtomien kojujen, missä myytiin kumirenkaita ja simpukoita. Hänen sortsintaskussa puhelin soi – se oli majoittaja Helena Mäkelä, joka muistutti, että puhdas petivaate piti hakea pesulasta.
Tää loma, minkä se oli ostanut puolentoista vuoden säästöillä, piti olla hiljaisuuden aikaa, mutta tähän asti se oli tuonut vaan tohinaa ja väsymystä muista ihmisistä.
Mökkiportilla, vanhan tuuhean koivun alla, seisoi mies vaaleissa pellavahousuissa ja avarassa paidassa. Se poltti tupakkaa, karisti tuhkaa pensaiden sekaan, ja katseli ohikulkijoita. Hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta, otsalla syviä uurteita, mutta silti ne samat säännölliset piirteet, se leuan asento ja tapa pyörittää hopeasormusta – Sirkka tunnisti sen heti. Kahdeksantoista vuotta sitten tämä mies oli jättänyt keittiön pöydälle lapun sähkölaskun kääntöpuolelle ja vaan häipynyt kaupungista kaksi päivää ennen heidän häitään.
Siinä pienessä toisen kerroksen huoneessa, minkä Sirkka oli vuokrannut kahdeksks viikoks, tuoksui kuivatut yrtit ja halpa muovikaluste. Vanha tuuletin pörisi matalalla pöydällä ja pyöritti kuumaa ilmaa. Tavarat olivat paikoillaan: taiteltu kesämekko tuolin selkänojalla, rasvarivi peilin edessä, auki jätetty dekkari sängyllä. Se arjen ennustettavuus antoi aina tunteen, että elämä oli hallinnassa – se elämä, mikä piti koota uudestaan kuin rikki mennyt keittokulho.
Illalla, kun kuumuus vaihtui viileään merituuleen, yhteiseen terassin oveen koputettiin hiljaa. Sirkka, joka kaatoi vettä lasiin, jähmettyi. Laski käden pöydälle.
“Sirku, se oon minä, avaa ovi,” kuului tuttu, vähän käheämpi baritoni oven takaa. “Mä kysyin Helenalta missä huoneessa sä asut. Annoin sille pienen lahjan, niin se kerto.”
Sirkka meni ovelle, työnsi heikon salvon syrjään. Eero seisoi kynnyksellä, kädessä punottu kori täynnä kypsiä mansikoita ja pullo viiniä. Naapurihuoneen nuori vaalea nainen, joka oli menossa terassille tupakalle, hidasti askeleitaan ja katseli miestä.
“No, päivää,” Eero astui yli kynnyksen, laski korin pöydän reunalle ja istuutui muovituolille. “Niin paljon aikaa on menny. Et oo melkein muuttunu, paitsi katse on kova, ei pääse lähelle.”
“Miksi sä tulit?” Sirkka perääntyi ikkunaan, painoi selkänsä ikkunalautaan. Katse liukui hänen kasvoillaan, huomasi iän merkit: vähän pyöreyttä harteilla, hiustenlähtöä päälaella, silmäpusseja.
“Puhua pitää, Sirku. Niin paljon aikaa meni hukkaan, oltiin tyhmiä, ylpeitä,” hän nojautui eteenpäin, laski kämmenet polvilleen. “Mä oon muistanu sut kaikki nää vuodet. Etsin sua, ihan totta. Mutta yhteiset tuttavat sano, että olit muuttanu Lappiin, ja sä oot täällä etelässä lomalla. Oon ite hoitolassa kolmen talon päässä, huomasin sut vahingossa rannalla väkijoukossa.”
“Etsiny?” Sirkka virnisti, kasvot pysyivät tyyninä. “Kahdeksantoista vuotta etsit, Eero? Naapurimaakunnasta? Vai kolmen tunnin bussimatkan päästä?”
“Oli ongelmia silloin, ymmärräthän,” hän huokasi ja levitti käsiään. “Firma oli vasta alussa, velkoja, juttuja vakavien tyyppien kanssa. Mä olin pahassa pinteessä, Sirku. Halus viedä firman, uhkaili. Minne mä oisin sua raahannu mukaan? Mä lähdin sun takias, ettei susta tulis kohdetta. Olin nuori ja tyhmä, luulin et se on parempi. Halusin pelastaa sut siltä painajaiselta.”
Avonaisesta ikkunasta kuului kova lapsen itku – joku oli kaatunu potkulaudalla leikkikentällä. Alakerran keittiöstä kuului kattiloiden kolinaa, veitsen kopinaa leikkuulaudalla – Helena laitto iltapalaa. Tavallinen, kiireinen lomakylän elämä virtasi omalla painollaan, muuttaen miehen sanat vaan tyhjäksi ääneksi.
Aamuaurinko paistoi ohuiden verhojen läpi, piirtäen pitkiä keltaisia viivoja linoleumille. Sirkka istui yhteisellä keittiöllä, odottaa, et emaloidu vesikattila kiehuu. Naapurihuoneiden vanhat naiset, kaks rouvaa Turusta, supatteli lavuaarin luona ja pesi muovista säilytysastiaa.
“Kuule, Sirku, sun kavaljeeris kävi eilen kysymäs Helalta, kauanko sä oot täällä ja ootko yksin,” se nuorempi, jolla oli kirkas varvaskoristelu, kääntyi Sirkkaan. “Vakava mies, sen näkee. Auto portilla – kallis, musta. Ihan kohtelias, toi Helalle suklaarasian. Elä nyt mokaa, meidän iässä semmosia ei oo joka päivä.”
“Ei oo,” Sirkka toisti hiljaa, katsellen kiehuvaa vettä.
Eero pysäytti hänet lähempänä puolta päivää laiturilla, kun alko sataa hienosti ja ihmiset hajaantu katoksiin ja kahviloihin. Hän oli kasvanu siihen vierelle, piti isoo mustaa sateenvarjoo heidän yläpuolellaan ja tarttui Sirkkaa kyynärpäästä. Häneltä tuoksui tupakka ja partavesi.
“Lähdetään tänään illallistamaan kunnon paikkaan, Sirku? Tässä viiden kilometrin päässä on hieno ravintola suoraan kalliolla. Istutaan, muistellaan nuoruutta. Oon nykyään vapaa mies, vaimosta erottiin kolme vuotta sitten, lapsia ei oo. Kaikki on: firma Helsingissä, kesämökki, iso asunto. Mutta sielua tässä ei oo. Sulta puuttuu se meidän alkuperäinen aitous.”
Sirkka pysähty, irrotti kätensä. Kääntyi katsomaan häntä. Katseli tarkkaan silmiin, yritti löytää edes varjon siitä yhdeksäntoistakesäisestä pojasta, jota oli rakastanut, jonka takia oli valmis jättämään opinnot ja lähtemään. Mutta edessä seisoi vieras, liian itsevarma nelikymppinen mies, joka yritti ostaa häntä ravintolaillallisilla.
“Mulla on muuta illaksi, Eero.”
“Älä nyt, mitä suunnitelmia tällä korvessa voi olla?” hän mutristi suutaan ja heilautti kättä harmaita kerrostaloja kohti. “Paljonko maksoit tästä lomasta? Euroja pari sataa. Mä annan sulle yhdessä päivässä enemmän, jos tuut mun hoitolaan, siellä on vapaa sviitti. Tää ei oo sun tasoo – tunkea yksityismökeissä ja kolistella kattiloita yhteiskeittiössä. Saisit elää kuin kuningatar. Mitä sä oot hiljaa? Eikö oo yhtään mitään jäljellä siitä vanhasta?”
Ohikulkija, paikallinen kalamyyjä raskaan kylmälaukun kanssa, vilkaisi Sirkkaan nopeasti – siinä oli uteliaisuutta: noin hieno mies, ja tää nainen nyrpistää nenäänsä.
Tieltä kuului äkillinen jarrujen kirskunta – bussikuski meinas ajaa koiran päälle. Hetkeksi tuli hiljaisuus, vain sadepisaroiden ääni sateenvarjon kankaalla.
“Tiedätkö, Eero,” Sirkka otti askeleen taaksepäin, sateen alle. “Mun äiti oli sun karkuuntapas jälkeen kaks kuukautta sairaalassa. Verenpaineen takia. Ja mulla oli häämekko kaapissa kolme vuotta, en saanu heitettyä pois, ällötti sitä kattoo. Mä luulin et sulle on käyny jotain kamalaa, etsin tuttavien kautta. Ja sä pelastit mua. Veloilta. Keskellä rauhallista Mikkeliä, missä jokainen koira tuntee sut.”
“Mitä sä vanhoja tonkit?” Eero käänsi katseensa, pyöritti sormustaan. “Kuka meistä ei oo tehty tyhmyyksii yhdeksäntoistavuotiaana? Oli juttuja, mä pyörin miten pystyin, halusin selviytyä. Mutta nyt voin korjata kaiken. Mikä tahansa toive, Sirku, ymmärrätkö? Huomenna ajetaan kaupunkiin, mennään kultakauppaan?”
Sade illalla yltyi ukkosmyrskyksi. Vesi löi lasiin, tulvi pihalle ja teki savipoluista mutavirtauksia. Lomailijat istuivat huoneissaan, ikkunoista kuului televisioiden ääntä ja dominon kopinaa.
Sirkka istui sängyllä jalat allaan. Sisällä oli rauhallista, kuin vanha haava olisi vihdoin parantunut. Ei ollut vihaa, ei halua kertoa kaunaa, ei vanhaa kipua, joka esti uusia suhteita. Jäljellä oli vaan pieni hämmennys siitä, miten paljon tämä mies oli myöhässä kauniiden lupaustensa kanssa.
Lähempänä kymmentä illalla puhelin soi uudestaan. Ruudulla tuntematon numero, mutta Sirkka tiesi kuka soittaa.
“Mieti tarkkaan, Sirku,” Eero puhui kovalla äänellä ukkosen yli. “Oon täällä viikon loppuun. Huone 302, päärakennus. Tule, istutaan ilman tätä tien mutaa. Lopeta sen luonteen esittely, me ollaan läheisiä ihmisiä. Monta vuotta meni hukkaan tyhmyyksien takia, miksi nyt tuhlataan aikaa kaunoihin?”
“Hyvää yötä, Eero,” hän sanoi tasaisesti ja painoi punaista nappia.
Hän nousi, meni ikkunan luo ja veti verhot tiukasti kiinni, eristääkseen huoneen ulkona raivoavasta myrskystä. Elämä oli mennyt pitkään jo toista uraa, ja tässä uudessa urassa ei yksinkertaisesti ollut tilaa Eerolle.
Perjantaina sää kääntyi taas. Taivas kirkastui, aurinko paistoi aamusta asti ja asfaltti tuoksui. Ranta täyttyi taas ihmisistä kirkkaissa shortseissa ja ilmapatjojen kanssa.
Eeroa ei enää näkynyt portilla. Helena mainitsi aamulla ohimennen, että musta auto oli lähtenyt tielle – ilmeisesti vieras oli lähtenyt etuajassa.
“Niin se liikemies lähti, Sirku,” Helena pudisti keittiön mattoa narulla. “Sä olit tyhmä, tyttö, anteeks vanhan puhe. Niin komee mies, rahaa. Olisit voinu nyt asua Suomessa hienossa talossa etkä istuu konttorissa pikkurahalla. Mitä sulle jäi puuttumaan? Poika karkas nuorena, peläs vastuuta. Nyt se koitti hyvittää.”
Sirkka ei vastannut, hymyili vaan. Otti pyyhkeen ja kirjan, ja lähti kävelemään merelle, yrittäen pysyä varjoisalla puolella.
Illalla, kun aurinko alkoi laskea horisontin taakse ja väritti veden punertavaksi, hän istui laiturin päässä kaukana meluisista kahviloista ja leikkikentistä. Tuoksui suolavesi, jodi ja myrskyn jälkeen rannalle heittäytyneet levät. Sirkka otti pussista torilta ostamiaan viikunoita, halkaisi varovasti hedelmän kahtia.
Alhaalla, veden äärellä, vanha mies haalistuneessa lierihatussaan pani kärsivällisesti matoa koukkuun, ja hänen noin seitsenvuotias pojanpoikansa seurasi kohoja. Tavallinen, yksinkertainen elämä virtasi omalla painollaan.
Sirkka otti kulauksen lämmintä kivennäisvettä ja katsoi sammuvaa auringonlaskua. Edessä oli vielä kokonainen lomaviikko jäljellä.
