– Rouva, ottakaa se pyyhkeenne pois aurinkotuolista, jos olette lähdössä. Täällä ei saa varata paikkoja aamusta alkaen, – pulska nainen kukallisessa pareossa seisoi Sirkkaa vastassa tiellä poistumasta rannalta.
– Ihmisiä tulee, eikä ole mihin maata, ja teidän tohvelit lojuu täällä kolme tuntia.
Sirkka nykäisi patjan alta haalistuneen kankaan ja kierti sen tiukaksi rullaksi. Sormien välistä valui hienoa hiekkaa, jättäen iholle harmaita tomuvanoja. Pienen lomakylän ranta, jota kalliot ja meri puristivat väliinsä, kuhisi keskipäivän touhua.
Uimavalvojan tornin kaiutin käheästi mainosti iltamerimatkaa, ja juomavesisuihkulla oli jono huutavia lapsia ja väsyneitä äitejä.
Sirkka käveli kohti vuokrataloa kapeaa asfalttipolkua, ohi loputtomien kojujen, joissa myytiin kellukkeita ja simpukoita. Shortsien taskussa puhelin soi – majoittaja, Helmi, muistutti hakemaan puhtaat lakanat pesulasta.
Tämä loma, ostettu puolentoista vuoden säästöillä, oli tarkoitettu hiljaisuuden ajaksi, mutta toistaiseksi toi vain hässäkkää ja väsymystä vieraista ihmisistä.
Osti matkan merelle, tapasikin vanhan häpeän.
Portilla, vanhan lehtipuun alla, seisoi mies vaaleissa pellavahousuissa ja väljässä paidassa. Hän poltti, pudotellen tuhkaa pensaiden sekaan, ja katseli ohikulkijoita. Hiukset ohimoilla olivat harmaantuneet, otsalla syviä uurteita, mutta ne oikeat piirteet, tapa pitää leukaa ja tottumus pyörittää hopeasormusta – Sirkka tunnisti heti. Kahdeksantoista vuotta sitten tämä mies oli jättänyt keittiönpöydälle lapun sähkölaskun kuitin kääntöpuolelle ja kadonnut kaupungista kaksi päivää ennen heidän häitänsä.
Pienessä huoneessa toisessa kerroksessa, jossa Sirkka asui kaksi viikkoa, tuoksui kuivalle yrttille ja halvalle muovikalusteelle. Vanha pöytätuuletin surisi matalalla jakkaralla, pyörittäen kuumaa ilmaa. Tavarat olivat paikoillaan: taiteltu hame tuolin selkänojalla, voidepurkki peilillä, avoin dekkari sängyllä. Tämä arjen ennustettavuus antoi aina hallinnan tunteen elämästä, jonka oli aikanaan joutunut kokoamaan uudelleen kuin särkynyttä kulhoa.
Illalla, kun helle väistyi viileälle merituulelle, yleistä puista verantaovea koputettiin hiljaa. Sirkka, kaatamassa vettä lasiin, jähmettyi. Laski käden pöydälle.
– Sirkka, se olen minä, avaa, – kuului oven takaa tuttu baritoni, nyt vähän käheämpi ja matalampi. – Kysyin emännältä, missä huoneessa asut. Annoin pikku lahjan, niin kertoi.
Hän astui luo, avasi heiveröisen salvan. Juhani seisoi kynnyksellä, pidellen punottua koria, jossa oli kypsiä mansikoita ja viinipullo. Viereisestä huoneesta nuori vaalennettu blondi tuli polttamaan yhteiselle terassille ja hidasti askeleitaan, tarkastellen vierasta.
– No, terve, – Juhani astui sisään, laski korin pöydän reunalle ja istui muovituoliin. – Niin monta vuotta. Et ole melkein muuttunut, vain katse on ankara, ei pääse lähelle.
– Mitä varten tulit? – Sirkka vetäytyi ikkunaan, painautuen selkä seinää vasten. Katse liikkui hänen kasvoillaan, bongaten pieniä iänmerkkejä: hieman tukevuutta hartioissa, kalju laikku päälaella, silmäpussit.
– Pitää puhua, Sirkka. Niin paljon aikaa mennyt, oltiin tyhmiä, ylpeitä, – hän nojautui eteen, laskien kämmenet polvilleen. – Koko nämä vuodet olen muistanut. Etsin sinua, rehellisesti. Mutta yhteiset tuttavat sanoivat, että muutit Lappiin, ja sinä olet täällä etelässä lomalla. Itse olin kolmen talon päässä olevassa kylpylässä, sattumalta näin sinut rannalla väkijoukossa.
– Etsit? – Sirkka virnisti, kasvot pysyivät tyyninä. – Kahdeksantoista vuotta etsit, Juhani? Naapurimaakunnassa? Vai kolmen tunnin bussimatkan päässä?
– Ongelmia silloin oli, ymmärräthän, – hän huokasi, levittäen käsiään. – Bisnes vasta alkoi, velkoja, juttuja vakavien tyyppien kanssa. Minua painostettiin kovaa, Sirkka. Haluttiin firmaa, uhkailtiin. Minne olisin sinua raahannut? Häivyin sinun tähtesi, ettei sinulle tulisi vaaraa. Olin nuori, tyhmä, luulin että olisi parempi. Halusin pelastaa sinut siltä painajaiselta.
Avoimesta ikkunasta kuului kova itku – leikkikentällä joku oli kaatunut potkulaudalta. Pohjakerroksen keittiössä kolisteltiin kattiloita, kuului veitsen isku leikkuulautaan – emäntä laittoi illallista. Tavallinen kiireinen lomatalon elämä solmi omaa rataansa tehden miehen sanoista tyhjää melua.
Aamuaurinko tunkeutui ohuiden verhojen läpi piirtäen linoleumille pitkiä keltaisia raitoja. Sirkka istui yhteiskeittiössä odottaen, että emalikattila kiehuu. Huonetoverit, kaksi iäkästä naista Savosta, kuiskivat tiskialtaalla, puhdistamassa muovirasiaa.
– Kuule, Sirkka, sun kavaljeeri kyseli eilen Helmiltä, kuinka kauan olet täällä ja oletko yksin, – nuorempi, jossa oli kirkas varvaskynsilakka, kääntyi. – Vakaannuttu mies, sen näkee. Auto portilla – kallis, musta. Hyvin kohtelias, toi Helmille suklaarasian. Älä päästä onnea ohi, meidän iässä tuollaiset miehet eivät loju maassa.
– Eivät loju, – Sirkka toisti hiljaa, katsoen kiehuvaa vettä.
Juhani nappasi hänet kiinni lähempänä puoltapäivää laiturilla, kun satoi pieni vesi, ajaen ihmiset heti katosten ja kahviloiden suojaan. Hän kasvoi vierelle, pitäen suurta mustaa sateenvarjoa yllä, ja otti kyynärpäästä kiinni. Hän tuoksui tupakalle ja partavedelle.
– Lähdetään tänään illalliselle kunnon paikkaan, Sirkka? Tässä viiden kilometrin päässä on hyvä ravintola suoraan kallion päällä. Istutaan, muistellaan nuoruutta. Olen nyt vapaa mies, erottiin vaimosta kolme vuotta sitten, lapsia ei ole. Kaikkea on: firma Helsingissä, kesämökki, iso asunto. Vaan sielua ei ole missään. Sinua minulta puuttuu, sitä meidän aitoa yhteyttä.
Sirkka pysähtyi, vapauttaen kätensä. Kääntyi katsomaan häntä. Katsoi tarkasti hänen silmiinsä, yritti löytää edes varjoa siitä yhdeksäntoistavuotiaasta pojasta, jota kerran rakasti, jonka takia oli valmis jättämään opintonsa ja lähtemään. Mutta edessä seisoi vieras, liian itsevarma nelikymppinen mies, joka yritti ostaa hänen suosiotansa ravintola-aterialla.
– Minulla on toiset suunnitelmat tälle illalle, Juhani.
– Älä nyt, mitä suunnitelmia tällä takamaalla voi olla? – hän kurtisti kulmiaan, heilauttaen kättä kohti harmaita kerrostaloja. – Paljonko maksoit tästä lomasta? Pennosia. Minä annan sinulle yhdessä päivässä enemmän, tule vaan minun kylpylään, siellä on vapaa sviitti. Ei tämä ole sinun tasoasi – tungeksia yksityismajoituksessa, kolistella kattiloita yhteiskeittiössä. Sinä eläisit kuin kuningatar. Mikä olet hiljaa? Eikö vanhasta ole jäänyt mitään?
Heidän ohitseen kulki paikallinen kalakauppias kantaen raskasta kylmälaukkua. Hän heitti Sirkkaan nopean katseen, jossa luki arkista uteliaisuutta: onpa tenhule, tuollaisesta miehestä nenäänsä nyrpistää.
Tieltä kuului jarrutusääni – bussikuski oli vähällä osua koiraan. Sekunnin hiljaisuus, vain sateen pisaroiden naputus sateenvarjon kankaalla.
– Tiedätkö, Juhani, – Sirkka otti askeleen taaksepäin, sateen alle. – Äitini makasi kaksi kuukautta sairaalassa sinun karkaamisesi jälkeen. Verenpaineen kanssa. Ja minun hääpukuni roikkui kaapissa kolme vuotta, en saanut edes heitettyä sitä pois, niin oksetti katsoa sitä. Luulin, että sinulle oli sattunut onnettomuus, etsin yhteisten tuttujen kautta. Ja sinä pelastit minua. Veloilta. Hiljaisessa Jyväskylässä, missä jokainen koira tunsi sinut.
– Miksi kaivat vanhoja esiin? – Juhani käänsi katseen, pyörittäen sormusta. – Kuka meistä ei tehnyt tyhmyyksiä yhdeksäntoistavuotiaana? Oli juttuja, pyörin miten pystyin, halusin selviytyä. Nyt voin korjata kaiken. Mikä tahansa toiveesi toteen, ymmärrätkö? Haluatko – huomenna mennään kaupunkiin, kultakauppaan?
Iltaan mennessä sade voimistui, muuttui rankkasateeksi ja ukkoseksi. Vesi löi vasten vuokratalon ikkunoita, täyttäen pienen pihan ja muuttaen savipolut mutavirtaviksi. Lomailijat istuivat huoneissaan, ikkunoista kuului televisioiden ääniä ja dominon kopinaa.
Sirkka istui sängyllä, jalat allaan. Sisällä oli levollista, kuin vanha haava olisi viimein parantunut. Ei ollut vihaa, eikä halua purkaa kaunaa, eikä vanhaa kipua, joka oli estänyt uusia suhteita. Jäljellä oli vain lievä hämmennys siitä, kuinka pahasti tämä mies oli myöhässä lupaustensa kanssa hienosta elämästä.
Lähempänä kymmentä illalla puhelin soi uudelleen. Ruudulla oli tuntematon numero, mutta Sirkka tiesi kuka se oli.
– Mieti vielä hyvin, Sirkka, – Juhani puhui kovaa, huutaen sateen yli. – Olen täällä viikon loppuun asti. Huone kolmesataakaksi, päärakennus. Tule, istutaan ilman tätä kaikkea tien mutaa. Lopeta jo luonteen esittely, olemmehan läheisiä ihmisiä. Niin monta vuotta meni typeryyksien takia, miksi nyt tuhlata aikaa kaunalle?
– Hyvää yötä, Juhani, – hän sanoi tasaisella äänellä ja painoi lopetusnappia.
Hän nousi, meni ikkunan luo ja veti verhot tiukkaan, sulkien huoneen ulkona riehuvalta myrskyltä. Elämä oli kulkenut jo toista raitaa, ja siinä uudessa raiteessa Juhanille ei yksinkertaisesti ollut tilaa.
Perjantaina sää kääntyi taas. Taivas kirkastui siniseksi, aurinko porotti aamusta asti, saaden asfaltin levittämään raskasta tuoksua. Ranta täyttyi ihmisistä värikkäissä shortseissa ja ilmapatjoilla.
Juhania ei enää näkynyt portilla. Helmi aamulla ohimennen huomautti nähneensä, kuinka musta auto lähti kohti moottoritietä – nähtävästi vieras oli lähtenyt etuajassa.
– Niin se sinun liikemies lähti, Sirkka, – emäntä pudisteli mattoa narulla. – Ja sinä olit tyhmä, tyttö, anna anteeksi vanhalle. Niin komea mies, rahaa. Olisit voinut nyt asua Helsingissä, eikä siellä omassa konttorissasi euroja väkertämässä. Mitä sinulta puuttui? No, poika karkasi nuorena, pelkäsi vastuuta. Nyt halusi hyvittää.
Sirkka ei vastannut, vain hymyili. Hän otti pyyhkeen, laukun ja kirjan ja lähti kohti merta, pysyen varjoisalla puolella katua.
Illalla, kun aurinko alkoi laskea horisontin taakse värittäen veden pinkiksi, hän istui laiturin reunalla, kaukana meluisista kahviloista ja leikkikentistä. Tuoksui suolaiselle vedelle, jodille ja myrskyn jälkeiselle merilevälle. Sirkka otti pussista torilta ostetut viikunat, varovasti halkaisi hedelmän kahtia.
Alhaalla, aivan veden rajassa, vanha mies haalistuneessa lakkiosassa kärsivällisesti pujotteli matoa koukkuun, ja hänen noin seitsemänvuotias pojanpoikansa seurasi kohoa. Tavallinen yksinkertainen elämä solmi omaa tahtiaan.
Sirkka otti kulauksen haaleaa kivennäisvettä ja katsoi sammuvaa auringonlaskua. Edessä oli vielä kokonainen lomaviikko.
