Marketalla oli tapana istahtaa aina samalle paikalle, vastapäätä Leenaa, ja asetella lautasliinansa tarkasti syliinsä. Leena arvasi, mitä oli tulossa.
— Nämä sun kaalikääryleet, Leena, on kyllä erinomaisia, — Marketta lausui ja sipaisi huuliansa valkealla, tärkätyllä liinalla. — Niissä tuntee maalaisjuuret, kunnon raaka-aineet, vanhan ajan taidon. Täällä kaupungissa ei kukaan enää jaksa vääntää, kaikki on eines- ja eineksestä.
Leena väänti hymyn. Joka ainoa kehu tuntui koukulta, joka tarttui johonkin sisällä ja väänsi pahoinvointia. Hän istui massiivisen tammipöydän takana, jonka päälle oli levitetty raskas pöytäliina. Huone oli täynnä Antin äidin hajuvettä ja huonekalukiillotetta — ilmaa, jota ei oltu tehty hengitettäväksi. Kaikki esineet, kristallimaljakosta täydellisesti aseteltuun kimppuun ja posliinipaimeniin, huusivat varallisuutta ja makua.
— Yritin parhaani, — Leena vastasi hiljaa.
Antti, joka istui pöydän toisella puolella, aisti äänensävyn. Hän tiesi, kuinka hänen äitinsä, kuin taitava miekkailija, aloitti kamppailun — pienen puhkaisun, testin. Hän laski kätensä Leenan polvelle pöydän alla, ja Leena puristi vastaukseksi hänen sormiaan.
— Yrittäminen on hieno ominaisuus, — Marketta nyökkäsi ja leikkasi pienen palan kaalikääryleestä. — Viivi, Iiriksen tytär, on niin toimekas. Iiris soittikin äskettäin. Viivi sai väitöskirjan valmiiksi, jostakin kielitieteistä. Kuvittele, Antti, vasta 26-vuotias, ja nyt hänet kutsutaan Helsinkiin tutkimuskeskukseen. Suku on lahjakas.
Hän piti tauon, ja Leena tunsi, kuinka tuijotus porautui häneen, röntgenkatse, joka etsi kaikki puutteet. Antin sisällä alkoi kiehua.
— Hienoa, — Leena mutisi katse tiukasti lautasessa.
— Eikös, — Marketta jatkoi mielissään. — Muistatko Katja-haukiota, Antti? Hänen isänsä osti hänelle oman klinikan syntymäpäivälahjaksi. Se on oikea yrittäjä. Ihminen syntyy oikeaan piiriin, se näkyy.
Viimeinen lause iski Anttia korviin. “Oikeaan piiriin”. Hän katseli äitiään, ja elegantin kuoren takaa alkoi kuoriutua jotain rumaa — luokkajakoa, ihmisten luokittelua, aivan kuin keskiaikaisesta teoksesta. Leena, hänen Leenansa, vilpittömyydellään ja hyväntahtoisuudellaan, oli tässä systeemissä alempi luokka. Nyt häntä arvioitiin ja tuomittiin “ei-kelvolliseksi”.
Antti tunsi Leenan käden lämmön palavan omiaan vasten. Tämä teeskentely oli saatava loppumaan.
Hän laski haarukan ja veitsen lautaselleen, hitaasti. Marketta vaikeni, kohotti kulmiaan. Leena katsoi Anttia huolestuneena.
— Äiti, — Antti aloitti rauhallisella, mutta päättäväisellä äänellä, — me emme tulleet tänne pelkästään syömään. Meillä on kerrottavaa.
— Mentiin kihloihin, — Antti lausui. — Häät ovat kahden kuukauden päästä.
Jos huoneessa olisi räjähtänyt pommi, se ei olisi saanut aikaan pahempaa hiljaisuutta. Marketan hymy haihtui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän laski oman haarukkansa lautaselle, ja posliinin hento kilinä kuulosti tuomiolta. Hänen katseensa, ensin Antissa ja sitten Leenassa, oli tyhjä, kuin ikkuna, jonka takaa ei löytynyt mitään kiinnostavaa.
— Olet varmaan vitsailemassa, Antti, — hänen äänensä oli matala ja metallinen. — Sunnuntaiaterialle hieman huono vitsi.
— Tämä ei ole vitsi, äiti, — Antti vastasi lujasti.
Marketta päästi lyhyen, kuivan naurahduksen, kuin murtuva jää. Hän kääntyi kokonaan poikansa puoleen, sulkien Leenan keskustelun ulkopuolelle. Leena tunsi kutistuvansa näkymättömäksi.
— Kihloihin? — Marketta toisti sanaa kuin maistellen. — Sinäkö kutsut tuota päätökseksi? Tämä on impulsiivinen teko. Oletko miettinyt, mitä olet tekemässä? Aiotko sitoa elämäsi… tuohon?
Hän ei osoittanut Leenaa. Hän vain viittasi kädellään, kuin johonkin pöytäliinalle läikkynyt kastikkeeseen.
— Äiti, Leena on täällä, — Antin ääni tiukkeni.
— Ai niin, — Marketta katsahti tyttöä ohimennen. — No, mitä se muuttaa? Antti, minä puhun sinulle. Olet poikani, enkä anna sinun tehdä elämäsi suurinta virhettä. Kuvitteletko teidän yhteistä elämäänne? Niitä loputtomia keskusteluja perunoiden hinnoista, heidän sukulaisiaan jostakin maaseutukylästä? Sinä unohdat, kuka olet. Kaikki mahdollisuutesi hukkuvat sinne, kattilalliseen lihakeittoa.
— Marketta, minä vaan… — Leena yritti.
— Ole hiljaa, tyttö, — Marketta katkaisi katsomatta häneen. — Antti, oletko ajatellut omia lapsiasi? Haluatko heille tuollaisen äidin? Nainen ilman koulutusta, ilman verkostoja. Hän pitää haarukkaakin kuin lapiota.
Jokainen sana oli tarkka, laskelmoitu isku. Antin sisällä viha jähmettyi kylmäksi teräkseksi. Hän katsoi äitiään ja näki vieraan, julman ihmisen.
— Riittää, — hän sanoi hiljaa, mutta äänessä oli voimaa, joka sai Marketan vaikenemaan. — Nyt sinä nöyryytät minua. Puhut “hyvästä seurasta”. Mikä seura se on, jossa ihmisiä arvostellaan haarukan käytön perusteella? Sinun Viivisi ja Katjasi, ovatko ne sinun mallejasi? Ovat tyhjiä, ylimielisiä nukkeja. Leena on rehellisin ihminen, jonka tunnen. Jos hänen maailmansa on “ummehtunut lampi”, niin minä sukellan sinne mielelläni.
Sana “serpentiini” leijui ilmassa, terävä sirpale täydellisesti katetussa pöydässä. Marketta jähmettyi. Hän odotti anelua, selityksiä, ei tätä suoraa osumaa, joka repi hänen maailmansa auki.
Hän nousi hitaasti pöydästä. Liike oli täynnä hillittyä, teatraalista arvokkuutta. Hänen tiukka jakkunsa istui kuin haarniska.
— “Rehellisin ihminen”? — Marketta toisti kuin maistelisi kitkerää yrttiä. — Suloisen lapsellista. Luuletko, että maailma rakentuu sille, poikani? Maailma rakentuu maineelle. Yhteyksille. Sille, keitä vanhempasi ovat ja kenen kanssa nait. Rakkaus menee ohi. Klaani jää. Vai haluatko jättää lapsillesi perinnöksi vaimosi kyvyn leipoa piirakoita ja sukulaiset jostakin takapajulasta?
Hän puhui hiljaa, mutta ääni porautui ihon alle. Leena istui liikkumattomana, silmät lattiassa, kärpäsenä verkossa. Jokainen sana iski häneen, mutta oli tarkoitettu pojalle.
— Et ymmärrä mitään, äiti, — Antti ei kääntänyt päätään. — Puhut maineesta, minä puhun onnesta. Puhut yhteyksistä, minä puhun ihmisestä, jonka kanssa haluan herätä joka aamu. Sinun arvosi on pölyä. Kaunista, kullattua pölyä.
Hänen tyyneys sai Marketan pois tolaltaan enemmän kuin huuto. Hän irrotti kätensä tuolin selkänojasta ja risti ne. Sormet valkoisina. Hän tiesi, ettei logiikka purrut. Hän tarttui viimeiseen aseeseen, omaan äitiyteensä.
— Kun sinulla on omat lapset, sitten päätät! Nyt minä äitinäni kiellän sinua naimasta tätä juuretonta naista!
Lause iski hiljaa, kuin moukari. Siinä oli kaikki hänen tahtonsa, kaikki luokkaylpeytensä. Hän tuomitsi ja odotti vastausta.
Mutta Antti ei hätkähtänyt. Hänen kasvonsa jähmettyivät. Ilme, elävä ja vihainen, muuttui naamioituneeksi. Kuin kuvanveistäjä olisi yhdellä vedolla pyyhkinyt pois kaiken tunteen. Jäljelle jäi vain kylmä, hiottu kivi.
— Hyvä, äiti, — hänen äänensä oli tasainen. — Kuulin. Olet oikeassa, — Antti lausui niin rauhallisesti, että se kuulosti pelottavammalta kuin mikään huuto. — En minä määrää, kenenkaisten ystävien kanssa olet tekemisissä. Mutta et sinäkään minua.
Marketta astui taaksepäin. Tämä kylmä, laskelmoiva ääni aseistariisui ja pelotti.
— Häitä vietetään kahden kuukauden päästä, — Antti jatkoi nousten pöydästä. Hän meni Leenan luo ja otti tätä kädestä. Leena, yhä hämmentyneenä, tarttui hänen käteensä. Antti puristi tiukasti. — Mutta koska morsiameni on sinulle “juureton nainen”, sinun ei tarvitse nöyrtyä itseäsi läsnäolollasi. Emme lähetä kutsua. Sinun ei tarvitse sietää hänen sukulaistensa seuraa.
Hän puhui hitaasti, lyöden jokaista sanaa kuin naulaa. Marketan kasvot alkoivat värjäytyä rumiksi laikuiksi. Hän avasi suunsa, mutta Antti ehti ensin.
— Ja vielä, äiti — hän piti tauon — sanoit, että saan päättää, kun minulla on lapsia. Hyvä. Ja kun meillä on lapsia, teen kaikkeni, etteivät he koskaan tiedä, että heillä on isoäiti, joka jakaa ihmisiä luokkiin. Kerron heille, että isoäiti oli ihminen, mutta että hän ei valitettavasti ole enää joukossa. En halua, että sinun myrkkysi turmelee heidän ajatuksiaan. Elä korkeassa seurassasi. Yksin.
Viimeinen sana osui kuin lyönti kasvoihin. Täydellinen tappio. Marketan naamio putosi, paljastaen irvokkaan irvistyksen.
— Kiron sinut! — hän sihisi. — Kaikki on sinun syytäsi, lutka! Ryömit omasta maaseudustasi kuin käärme! Luuletko voittaneesi? Hän hylkää sinut. Ja sitten hän tulee takaisin polvillaan, enkä minä päästä häntä!
Antti ei vastannut. Hän käänsi Leenan ja vei tätä kohti ovea. Mutta ovella hän pysähtyi. Hänen katseensa osui eteisen seinässä olevaan perhekuvaan: Marketta, isä ja onnellinen Antti keskellä. Hän meni seinälle, irrotti raskaan kehyksen naulasta. Katsahti kuvaa. Sitten hän meni antiikkiselle lipastolle ja laski kuvan sen pinnalle. Alaspäin.
Tarttui Leenan käteen, ja he astuivat ulos, sulkien tammioven hiljaa perässään. Ei paukahdusta, ei huutoa.
Marketta jäi seisomaan keskelle täydellistä olohuonettaan. Ruoan tuoksu sekoittui hajuveden tuoksuun. Kristalli kimalteli auringonvalossa. Kaikki oli paikallaan. Kaikki, paitsi hänen tulevaisuutensa. Hän tuijotti kuvakehystä, ja hänen maailmansa, niin vankka ja vakaa, oli muuttunut mausoleumiksi. Kylmäksi, hiljaiseksi mausoleumiksi hänen ylpeydestään ja täydellisestä, korviahuumaavasta yksinäisyydestään.
