Matti painoi kaukosäätimen nappia, ja auto vilkutti valoillaan. Mustan Toyotan konepellillä makasi harmaa kissa, eikä se välittänyt pätkääkään hälyttimestä, omistajasta eikä mistään, mitä pysäköintihallissa tapahtui aamulla seitsemän neljäkymmentä.
Kissa makasi keskellä konepeltiä. Oli ojentanut etutassunsa, laskenut päänsä niiden päälle ja sulkenut silmänsä. Aivan kuin se ei olisi ollut vieraan auton päällä, vaan omassa kodissaan lämpimällä ikkunalaudalla. Harmaa turkki mustalla pinnalla näytti naurettavalta, mutta samalla niin itsevarmalta, että Matti unohti hetkeksi, miksi oli tullut halliin.
Hän oli tullut neuvotteluihin. Viidenkymmenen minuutin päästä kaupungin toisella laidalla alkoi tapaaminen toimittajan kanssa, josta riippui koko kvartaalin tulos. Salkku painoi kättä. Raskas, nahkainen, täynnä tulosteita, kaavioita, kaksi sopimuskappaletta kirjanmerkeillä jokaisella sivulla, johon tarvittiin allekirjoitus. Jokainen noista viidestäkymmenestä minuutista oli suunniteltu: parkki, hissi, käytävä, kättely. Ja sitten tämä raitakissa konepellillä, naama sellaisella ilmeellä, kuin se olisi täällä pomo.
Matti läimäytti kädellään reiteensä. Napsautti sormiaan. Hiljaa, mutta lujasti, hän sanoi “hyi”. Ilmanvaihdon humina vei kaikki äänet betoniseinille, eikä kissa liikahtanut. Se vain avasi toisen silmänsä, keltaisen, pyöreän, katsoi Mattia kohti ja sulki sen uudelleen. Sellaisella ilmeellä, jolla ihmiset sulkevat oven mainosmyyjältä.
Konepellistä nousi heikko lämpö: Matti oli tullut kotiin myöhään, melkein keskiyöllä, eikä moottori ollut jäähtynyt yön aikana. Kissa oli ilmeisesti löytänyt lämpimän paikan ja asettunut siihen. Loogista. Mutta logiikka ei helpottanut Mattia, koska minuutit kuluivat, ja kissa vain makasi. Se ei pelkästään maannut, vaan teki sitä sellaisella tyyneydellä, että teki mieli sekä nauraa että soittaa eläinsuojeluun.
Pekka, parkkihallin vartija, ilmestyi, kun Matti jo näppäili kuljettajan numeroa. Leveähartinen, vetoketjullinen työtakki päällä, lyhyt parta, joka kasvoi epätasaisesti ja näytti siltä kuin se olisi ollut piirretty. Pekka tuli lähemmäs, katsoi konepeltiä, avasi takkinsa ylimmän napin.
Hän sanoi, että tämä harmaa on täällä joka aamu. On ollut jo, no, yli viikon. Tulee aikaisin, kun halli on vielä tyhjä, asettuu Toyotan konepellille ja makaa. Pekka oli häätänyt sen pari kertaa, kerran luudalla, toisen kerran käsin. Turhaan. Kymmenen minuutin päästä kissa palasi ja asettui samalle paikalle. Aivan kuin joku olisi selittänyt sille, että tämä on juuri sen konepelti, ja kissa oli uskonut sen.
Matti laski puhelimen. Juuri hänen autoonsa? Hallissa on viisikymmentä muuta. Pekka kohautti olkapäitään, pyöritteli avainnippua sormissaan ja vahvisti: vain teidän autoanne. Talousjohtajan Bemari oli yhdessä rivissä, juridiikan hopeinen Mercedes toisessa, mutta Toyotalle se kävi kuin kotiinsa. Pekka jopa arveli, että kissa tunnistaa auton hajun perusteella, mutta se kuulosti yritykseltä selittää jotain, mikä ei selittynyt.
Tämä oli outoa, eikä Matti pitänyt oudosta. Outo ei sopinut aikatauluun, ei taipunut kaavoihin, eikä sillä ollut pykälää sopimuksessa. Hän laski salkun betonilattialle, riisui oikean käsineen, kävi konepellin luo.
Kissa oli lämmin. Turkki pehmeä, puhdas, ilman takkuja, ilman sitä rasvaista kiiltoa, mikä on kulkukissoilla. Ei kadulta. Matti siveli kämmenellään selkää pitkin, ja kissa alkoi kehrätä. Ääni tuli jostain syvältä, matala, tasainen, kuin pieni moottori tyhjäkäynnillä. Kissa käänsi hieman päätään ja painoi otsansa hänen kämmentään vasten. Ilman pelkoa, ilman mielistelyä. Niin tekevät ne, jotka ovat tottuneet käsiin.
Pekka totesi, että eläin on kesy, ei todellakaan kulkukissa. Ja lisäsi: sillä on kaulapanta, ohut, nahkainen, ei turkin alta heti erotu. Hän itse huomasi vasta kolmantena päivänä, kun kissa päästi hänet lähemmäs.
Matti levitti sormillaan paksua turkkia niskasta. Ja totta: ohut nahkaremmi, ajan pehmentämä, ja siinä metallinen laatta kaksieuron kolikon kokoinen. Reunoilta kulunut, mutta kirjaimet erottuivat.
* * *
Hän nosti laatan silmiensä tasolle. Kirjaimet pieniä, kehään lyötyjä. Osoite, talon numero, asunnon numero. Ilman puhelinnumeroa, ilman omistajan nimeä. Vain osoite.
Käsi pysähtyi.
Matti luki uudelleen. Sitten kolmannen kerran. Kirjaimet eivät muuttuneet. Laatan metalli oli kylmä sormenpäitä vasten, eikä kissa enää kehrännyt, aivan kuin sekin odotti jotain.
Lankakatu, talo neljätoista, asunto kuusi.
Hän tunsi sen asunnon. Kasvoi siinä. Eteisen tapetit vaihtoi kahdesti, teini-ikäisenä. Parvekkeen oven kahvan kuumotteli rautalangalla, koska se irtosi joka kevät. Keittiön ikkunasta näki koulun ja vaahteran, joka joka kesäkuu täytti pihan nukalla.
Siinä asunnossa asui hänen äitinsä, Aino. Jolle hän ei ollut puhunut kolmeen vuoteen. Kolme vuotta, kaksi kuukautta ja jonkin verran päiviä, mutta päiviä hän ei laskenut, koska jos laskee, niin sitten muistaa, ja jos muistaa, niin sitten ei ole yhdentekevää, ja hän vakuutti itselleen, että on yhdentekevää.
Suu kuivui. Matti oikaisi itsensä, otti askeleen taaksepäin, sitten toisen. Kissa nosti päänsä ja katsoi häntä, ja tuossa katseessa ei ollut mitään kissamaista. Vain kärsivällisyyttä. Kuten sellaisella, joka ei ole tullut sattumalta ja on valmis odottamaan niin kauan kuin tarvitaan. Ja tarvittiin, ilmeisesti, yli viikko.
Pekka kysyi, onko kaikki hyvin, koska Matin kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. Matti kuuli oman äänensä ikään kuin ulkopuolelta, kuin vieraan. Hän sanoi:
– Kaikki hyvin. Tiedän, kenen kissa tämä on.
Sanat kuulostivat rauhallisilta, mutta sormet, jotka juuri pitivät laattaa, tärisivät hienoisesti, ja hän piilotti käden taskuun.
Hän istui ratin taakse. Kissa makasi hänen sylissään, koska ei ollut muuta paikkaa mihin laittaa. Matti nosti sen konepelliltä varovasti, molemmin käsin, kuin ottaisi jotain herkkää, eikä kissa vastustellut. Se vain painautui takkia vasten ja kehräsi uudelleen.
Matti heitti salkun etuistuimelle. Kansio neuvottelupapereineen liukui auki jääneestä vetoketjusta, levisi viuhkaksi istuimen nahkapinnalle. Kaksi sopimuskappaletta. Toimitusaikataulut. Kateprosenttilaskelma kolmella arkilla.
Vielä puoli tuntia sitten hän olisi poiminut jokaisen paperin ja järjestänyt ne järjestykseen. Nyt hän ei katsonut edes siihen suuntaan.
Kissa asettui makuulle, tassut koukussa, ja sen ruumiinlämpö tuntui housujen kankaan läpi. Matti istui niin minuutin, ehkä kaksi, kädet ratilla, käynnistämättä moottoria. Sisätiloissa tuoksui nahka ja hieman kissankarvaa, ja uusi tuoksu muutti koko tilan, teki autosta ei työkalun, vaan jotain muuta. Jotain elävää.
Kolme vuotta. He olivat riidelleet rahasta, kuten yleensä käy. Matti oli ostanut äidille asunnon uudesta kerrostalosta, mutta tämä kieltäytyi muuttamasta. Sanoi, ettei tarvitse hänen armopalojaan ja että tämä oli unohtanut, mistä on tullut. Matti vastasi, että on tullut sieltä, mistä halusi lähteä koko ikänsä. Löi oven kiinni.
Sitten ei soittanut viikkoon, sitten kuukauteen, sitten oli liian myöhäistä. Koska olisi pitänyt selittää hiljaisuus. Eikä Matti osannut selittää. Hän osasi allekirjoittaa sopimuksia, rakentaa toimitusketjuja, laskea kannattavuutta toiseen desimaaliin. Osasi sanoa “ratkaistaan” ja “hoidetaan” niin, että ihmiset nousivat ja tekivät. Mutta soittaa äidille ja sanoa “anteeksi” hän ei pystynyt, koska se sana juuttui jonnekin kurkkuun eikä liikkunut mihinkään.
Hän otti puhelimen. Avasi keskustelun kumppanin kanssa. Kirjoitti: “Jari, siirrän neuvottelut. Perhesyitä.” Sormi jäi lähetysnapin päälle. Sopimus, josta kvartaali riippuu. Myyjien bonukset. Maine. Kaikki tämä oli yhdellä vaaka- lavalla. Toisella oli harmaa kissa, joka painoi korkeintaan neljä kiloa.
Matti painoi “lähetä” ja asetti puhelimen näyttö alaspäin. Sekunnin kuluttua puhelin tärähti. Viesti kumppanilta. Matti ei lukenut sitä. Ei siksi, että se olisi ollut epätärkeää, vaan koska juuri nyt, tällä tietyllä hetkellä, nahkaratin ja harmaan kissan välissä sylissä, jokin muu oli tärkeää. Ja hän ei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan osannut pukea sitä sanoiksi.
Hän avasi salkun. Otti kaikki paperit, kasasi ne viereensä. Salkku oli tyhjä ja lämmin sisältä. Matti nosti kissan ja laski sen varovasti salkun pohjalle. Kissa pyöri hetken, asettui uudelleen ja katsoi ylös. Kahdeksansadan euron salkusta pilkotti harmaa pää keltaisine silmineen, ja noiden silmien ilme oli sellainen, kuin kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Matti käänsi avainta.
Lankakatu näytti melko samalta kuin kolme vuotta sitten. Pihan penkki oli maalattu eri väriin, uusi katos asennettu oven päälle, ja ovikoodin vieressä oli listaus asunnoista, tulostettu ja laminoitu vinoon, ilmakupia nurkassa. Matti näppäili kuusi, ja ovi naksahti auki ilman kysymyksiä. Ehkä äiti painoi nappia. Ehkä lukko oli vain rikki. Hän ei jäänyt miettimään.
Hissin haju oli sama. Keitettyä perunaa. Hieman kosteaa rappausta. Ja jotain kotoista, mihin ei ole nimeä, mutta mikä iskee kylkiluihin, kun sen tunnistaa. Matti ei ollut käynyt täällä kolmeen vuoteen, mutta muisti paljon. Muisti, mihin askelmaan astua, ettei se narissut. Muisti, että toisen kerroksen kaide heiluu. Muisti kaiken, miltä pää oli huolellisesti kääntynyt kolmekymmentäkuusi kuukautta.
Hän nousi hitaasti. Salkku kissan kanssa oikeassa kädessä, vasen liukui kaidetta pitkin. Toisessa kerroksessa oven takaa kuului musiikkia, hiljaista, radiota, kohinaista. Joku paistoi sipulia, ja tuoksu leijui portaita pitkin sekoittuen perunan hajuun.
Toisen ja kolmannen kerroksen välisellä tasanteella oli lastenvaunut, pressulla peitetty. Ennen siinä oli ollut hänen vaununsa, sitten pyörä, sitten ei mitään, sitten hän muutti pois. Kaiteen maali oli paikoin kulunut, ja alta paistoi vanha kerros, vihreä, paksu, hienoisesti säröillä. Matti muisti tämän vihreän. Lapsena hän oli kaivanut sitä kynnellä, ja äiti oli moittinut: “Taas kädet likaisia, taas kynnet mustia, mikä sinusta tulee.” Hän oli kaivanut ei tylsyydestä. Hän piti siitä, että yhden kerroksen alla on toinen, ja hän yritti päästä alimpaan, siihen, joka oli levitetty kun talo rakennettiin. Alkuun.
Neljäs kerros. Ovi oli verhoiltu ruskealla keinonahalla, painautuneella kädensijan kohdalta. Yläkulmassa oli pieni seppele kuivista kukista, jota ei ollut ennen. Matti pysähtyi oven eteen. Kissa salkussa pyöri ja naukaisi lyhyesti. Aivan kuin se olisi sanonut: no, anna mennä jo, riittää seisominen.
Hän painoi ovikelloa. Kello oli sama, kaksiääninen, toisella nuotilla värisevä.
Oven takana hiljaisuus. Sitten askeleita, pieniä, lipuvia. Ja tauko. Pitkä, venyvä, kuin henkilö siellä olisi seissyt ja miettinyt.
Lukko naksahti.
Aino seisoi ovella. Pieni, sataviisikymmentäkuusi senttiä, ruudullinen esiliina päällä. Sama esiliina. Tai samanlainen, ostettu tilalle, koska vanha oli kulunut. Hän katsoi poikaansa alhaalta ylöspäin ja oli hiljaa.
Matti oli myös hiljaa. Kaikki sanat, jotka hän oli kerännyt autossa, asetellut portailla, sovittanut jokaisella askelmalla, olivat kadonneet. Yhtään ei ollut jäljellä.
Aino siirsi katseensa alas. Salkkuun. Salkusta pilkotti harmaa pää, ja kissa, nähdessään emäntänsä, naukaisi ja yritti päästä ulos, raapi tassuillaan nahkaa.
Aino kuiskasi:
– Miuku.
Hiljaisuus. Ja toisti hiljempaa:
– Miuku, sinä tuholainen.
Kohotti katseensa Mattiin.
– Tulit sittenkin.
Eikä ollut selvää, kenestä hän puhui. Kissasta, joka joka aamu lähti kotoa ja palasi lounasaikaan. Vai pojasta, joka lähti kolme vuotta sitten eikä ollut kertaakaan palannut. Tai ehkä molemmista, koska molemmat tulivat saman salkun kanssa, ja se olisi ollut huvittavaa, jos se ei olisi ollut niin osuvaa.
Asunnosta tuli lämmin ilma. Tuoksui perunalle. Jossain sisällä mutisi televisio, ja sieltä kantautuvat äänet olivat tuttuja, koska äiti katsoi aina samaa kanavaa. Matti seisoi ovella salkkuineen, josta kurkisti harmaa kissa.
Salkku, jossa aamulla olivat vielä sopimukset, aikataulut, laskelmat. Kaikki, mitä hän oli pitänyt tärkeänä, oli jätetty auton nahkaistuimelle. Se mikä oli todella tärkeää, painoi neljä kiloa ja kehräsi.
Aino astui sivuun. Ei sanonut “tule sisään”. Ei sanonut “vihdoinkin”. Vain astui sivuun.
Matti astui kynnyksen yli. Riippumatta kengistään, laskematta salkkua. Äiti katsoi hänen kenkiään, ja hetken ajan hänen kasvoillaan vilahti se ilme, jolla hän ennen sanoi: “Kengät oven viereen, montako kertaa pitää sanoa.” Mutta hän ei sanonut mitään. Vain nyökkäsi hieman päätään, niin kuin nyökätään, kun luovutaan säännöistä, koska on asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin säännöt.
Keittiössä alkoi kiehua vedenkeitin. Tavallinen, viheltävällä pillillä, niin kuin lapsuudessa. Ja se pilli muistutti ääntä, joka kolme vuotta oli kutsunut, ja vihdoin se sai odottaa.
