– No, mitä siitä juhlasta jäi jäljelle? Mun pitää saada tytär syötettyä! – Anita kurkisti ahneen huolestuneena pöydälle.
Mikko katsoi äitinsä sisarta, Sanna-Leenaa, ja puri hammasta ettei vastannut tylysti. Vieraat istuivat vielä pöydässä, mutta hänen tätinsä oli jo kaivanut laukustaan kolme muovista rasiaa.
Isolla vadilla oli muutama pala uunilohta, sen vieressä perunasalaattia ja melkein kokonainen mustikkapiirakka.
– Sanna-täti, me emme ole vielä edes juoneet kahvia, – Mikko muistutti. – Odotahan edes illan loppuun.
– Enhän minä teitä häiritse, juokaa te kahvinne. Minä otan vähän, että Tanja saa jotain iltavuoron jälkeen. Se on tänään yhdeksään asti töissä, raukka, ei ehdi edes ruokaa laittaa, poloinen tyttöni.
Tanja oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Hän asui omillaan ja tienasi hyvin.
Sanna-Leena kurkotti lohta kohti, mutta Juhani siirsi vadille kauemmas vieraiden luo.
– Ihmiset syövät vielä. Kun kaikki ovat lähteneet, katsotaan mitä jää.
– Juhani, onko sinulla niin tiukkaa, ettei yhtä lohipalaa voi antaa? – täti närkästyi.
Mikko huomasi, miten äiti käänsi katseensa. Helena yritti aina olla huomaamatta nuoremman sisarensa tapoja.
Jos joku perheestä närkästyi, hän pyysi heti olemaan kitsastelematta ja pilaamatta välejä ruuan takia.
Niin kävi melkein joka sukujuhlassa. Sanna-Leena tuli halvan suklaarasian kanssa tai ihan tyhjin käsin, mutta istui ensimmäisenä pöytään. Hän valitsi parhaat palat, pyysi salaattia lähemmäs ja illallisen jälkeen kaivoi rasiansa esiin.
Kerran täti vei puolet piirakasta ennen kuin emännät ehtivät edes leikata sitä. Toisella kertaa hän vaati neljää annosta lämmintä ruokaa mukaansa – sanoi, että Tanja halusi tarjota ystävilleen.
Juhani oli silloin vihainen, mutta vaimo vei hänet nopeasti keittiöön.
– Juhani, älä aloita vieraiden nähden, ole kiltti! Sanna loukkaantuu, eikä soita kuukauteen.
– Antaa olla vaikka vuosi! Miksi meidän pitää ruokkia hänen aikuista tytärtään?
– No, anna olla, ruoka muutenkin jää yli! Onko se niin halvalla? Anna hänen ottaa.
Mikko oli hiljaa vain äitinsä takia. Nuorempi veli, Arttu, yritti myös olla sekaantumatta, vaikka jokaisen sukujuhlan jälkeen hän mutisi, että täti vei laukussaan enemmän kuin kolme vierasta söi yhteensä.
Äidin kuusikymppiset lähestyivät. Mikko päätti lahjoittaa jotain oikeasti arvokasta – hän oli säästänyt kuukausia.
Kultasepästä hän valitsi kultaiset korvakorut, joissa oli pienet vaaleat kivet. Arttu näki kuvan puhelimessa ja innostui: löysi samasta sarjasta riipuksen.
Kun äiti vapisevin sormin laittoi korvakorut, Arttu otti esiin riipuksen. Nähdessään, että se oli sarja, äiti liikuttui, halasi poikia ja alkoi tuttuun tapaansa valittaa, että he olivat tuhlanneet liikaa.
– Anna katsoa, – Sanna-Leena sieppasi rasiat kädestä. Hän tutki leimoja pitkään ja raappasi hakasia kynnellä. – Meniköhän omaisuus? Ovatko kivet oikeita?
– Kultaahan se on, kyltissä lukee, – Mikko sanoi napakasti. – Pääasia, että äiti tykkää.
Täti katsoi siskoaan, kääntyi sitten hymyillen veljenpojan puoleen:
– Niin, Mikko. Minulla on kolmen kuukauden päästä merkkipäivä. Odotan samanlaista sarjaa. Mutta kivet saavat olla vihreitä, smaragdeja! Ne sopivat silmiini.
Pöydässä oli hiljaista. Mikko luuli ensin, että se oli huono vitsi, mutta täti pyöritti aivan vakavissaan toisen ihmisen korurasiaa.
– Miksi ihmeessä minun pitäisi ostaa teille kultaa? – hän kysyi suoraan.
– Miten niin miksi? – Sanna-Leena kohotti kulmiaan. – Olen äitisi ainoa sisar! Minäkin ansaitsen kalliita lahjoja.
Mikko mietti mielessään omia lapsuudenjuhliaan. Tädiltä hän sai yleensä sukkia, mukin tai paketin Voimariinia.
Täysi-ikäiseksi tullessaan täti tuli tyhjän onnittelukortin kanssa ja pyysi sitten kyytiä toiselle puolelle kaupunkia – bensiini maksoi enemmän kuin hänen “tervehdyksensä”. Mutta nyt hän puhui itsestäänselvyytenä, kuin olisi sponsoroinut Mikon koulutusta.
– Te ette ole minun äitini, – Mikko sanoi tyynesti. – Teidän lahjanne valitkoon läheisenne.
– Tanjalla on nyt tiukkaa, – täti keksi heti. – En minä tytöltä kultaa vaadi. Mutta sinä olet mies rahoissasi, voisit kunnioittaa vanhempia.
Äiti yritti sovitella, vaikka kasvoilta näki, miten kiusallista se oli:
– Sanna, lopeta nyt leikkiminen. Tilataan kahvit, tuodaan kakku.
– Mitä leikkiä, Helena? Äidille kultaa, mutta oma täti jää nuolemaan näppejä? Odotan sarjaa syntymäpäiväkseni! Arttu osallistukoon myös, kun kerran olette niin rikkaita.
Arttu laski haarukan ja tuhahti:
– Mistä lähtien meidän on pitänyt sponsoroia teidän mielitekojanne?
– Siitä lähtien, kun sukulaiset kohtelevat kaikkia samalla tavalla! Helene sai korvakorut ja riipuksen! No, jos ette halua antaa, minä otan riipuksen! Helena, sinulle riittää pelkät korvakorut!
Sanna-Leena kurkotti kädellään suoraan äidin kaulaa kohti. Äiti perääntyi. Mikon pinna paloi – kaikki se turhautuminen, jota hän oli vuosia kerännyt, purkautui kerralla.
– Yritättekö tosissanne nyt ottaa äidiltä lahjan? – Mikko tarttui tädin käteen. – Oletteko itse koskaan antaneet hänelle mitään kalliimpaa kuin keittiöpyyhkeen?
– Älä minulle röyhkeile! – Sanna-Leena ärähti. – Minulla on eri tulot. Ja muutenkin, tärkeintä on huomio!
– Mutta toisten rahoja osaatte kyllä laskea. Tulette joka juhlaan tyhjin käsin, syötte ensin ja sitten kannatte ruokaa rasioissa!
– Ja aina peitätte Tanjalla, joka on täysi-ikäinen hevonen ja pystyy ostamaan oman illallisensa!
Tädin naama meni laikukkaaksi. Hän työnsi tuoliaan ja kääntyi siskonsa puoleen:
– Helena! Kuuletko, mitä sinun kakaroillasi on sanottavaa? Pane heidät kuriin! Hän häpäisee sinua kaikkien nähden!
Äiti katsoi neuvottomana pojasta sisareen. Mikko odotti tuttua:
– Mikko, lopeta, älä sotkeudu…
Mutta sitten isä puhui.
– Mikko on oikeassa, – hän sanoi painokkaasti. – Olen ollut hiljaa vain Helenan takia. Sinä tulet tänne kuin ilmaiseen ruokalaan, josta saa myös mukaan.
– Ahaa, tehkää liittoa? – Sanna kääntyi nuoremman veljenpojan puoleen. – Aiotko sinäkin nyt laskea, montako palaa olen syönyt?
– Voin muistuttaa, miten veit ruokaa minun syntymäpäiviltäni ennen kuin vieraat ehtivät pöytään, – Arttu murahti. – Ja sitten vielä puhuitte, kun ette saaneet koko kakkua mukaan.
– Kiittämättömät! – täti kiljui. – Helena, mitä olet kasvattanut? Ei minkäänlaista kunnioitusta vanhempia kohtaan!
Hän tempaisi laukkunsa, kaivoi muovirasiat ja alkoi vihaisesti kauhoa niihin leikkeleitä.
– Jos olen tiellä, vien Tanjalle edes ruokaa! Hän ei ole tässä syyllinen!
Mikko astui rauhallisesti väliin, otti rasian ja kaatoi kinkut takaisin vadille.
– Tänään on äidin juhlapäivä, ei humanitaarisen avun jakelupiste! Ette vie täältä mitään.
– Anna takaisin, tomppeli! – Sanna kiljaisi. – Nöyryytitte minua, riistitte lahjan, ja nyt vielä nälkään? Anna lohi takaisin, se oli Tanjalle!
Vieraat istuivat hiljaa, joku yritti tukahduttaa naurua. Mikko katsoi äitiään – pelkäsi, että tämä alkaa itkeä.
Mutta äiti avasi hitaasti hakasen kaulaltaan, laittoi riipuksen samettirasiaan ja katsoi siskoaan.
– Tiedätkö, Sanna… Olen väsynyt. Väsynyt laskemaan joka juhlassa, paljonko ruokaa olet ehtinyt kääriä taskuihisi.
– Olen väsynyt komentamaan miestäni ja poikiani sietämään sinua, ettei tule riitaa. Mikko on oikeassa! Sinä otit hyvyytemme heikkoutena.
Täti hämmentyi. Tällaista vastarintaa aina myötäilevältä siskolta hän ei odottanut.
– Sinä… sinä asetut heidän puolelleen? Minä olen sinun oma siskosi!
– He eivät ole minulle vieraita, Sanna. He ovat mieheni ja lapseni! Pakkaa tavarasi ja lähde.
– Antakaa edes lämmintä ruokaa lapselle! – täti vaati hiljaisemmin, mutta yhä vihaisesti.
Isä otti puhelimen, tilasi taksin ja työnsi sitten tädin laukun pöydälle.
– Ota laukkusi ja lähe. Loput jää pöytään.
– Jalkani ei enää tähän taloon astu! Pihit! – täti sylkäisi ja nappasi tavaransa.
Ravintolan ovi pamahti kiinni. Äiti katsoi ovea hetken, huokaisi syvään.
– Äiti, anteeksi, – Mikko sanoi hiljaa ja istui viereen. – En halunnut pilata juhlaasi. Mutta se on purkautunut.
– Et pilannut mitään, poikani, – äiti hymyili heikosti ja sipaisi hänen kättään. – Olin naiivi, olisi pitänyt laittaa rajat aikaisemmin.
…Muutama päivä myöhemmin täti tuli, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikko istui keittiössä, kun äidin puhelin soi.
– Helena, hei. Onko teillä jäänyt ruokaa juhlista?
Äiti sulki silmänsä, hengitti syvään, mutta tällä kertaa hänen äänensä ei väpättänyt.
– Sanna, vaikka olisikin jäänyt, en anna sitä sinulle. Tulet kylään vasta, kun opit kunnioittamaan isäntäväkeä etkä pidä taloamme ilmaisravintolana.
Tädin syntymäpäivänä Mikko lähetti aamulla tekstiviestin. Kultaa ei tietenkään kukaan lähettänyt.
Sanna-Leena odotti pitkään pääsevänsä seuraaviin sukujuhliin, mutta äiti vain pyyhki hänet vieraslistalta. Ja se taisi jäädä pysyväksi.
Mitä mieltä olette, toimivatko sukulaiset oikein? Jätä mielipiteesi kommentteihin ja tykkää!
