**Rakas päiväkirja,**
Tänään istun taas omalla parvekkeellani ja kuuntelen lintujen laulua. On kulunut jo kolme vuotta siitä, kun myin omakotitalomme Karvian laidalta. Muistan vielä senkin päivän, kun päätin – olin seitsemänkymmentävuotias, eläkkeellä ja yksin. Martti, mieheni, oli kuollut kolme vuotta sitten, eikä mikään ollut enää ennallaan. Puutarha, kukat, kasvihuone – kaikki se työ kävi ylivoimaiseksi. Sydän alkoi oireilla, ja terveyskeskuksessa käynnit lisääntyivät.
Leena, tyttäreni, asui Tampereella miehensä Mikon ja tyttärentyttäreni Oilin kanssa. Hän yritti saada minut myymään talon ja muuttamaan lähemmäs. “Mitä minä siellä tekisin?” kysyin aina. “Niin kauan kuin pysyn jaloillani, asun täällä kotona. Te käytte kylässä, ja se riittää.”
He kävivät, mutta harvoin. Oili sen sijaan rakasti minua. Kun hän oli pieni, hän vietti kaikki kesälomat luonani. Myöhemmin opiskelijana hän tuli kuukaudeksi kerrallaan. Mutta sitten Martti kuoli, ja Oili lähti kesätöihin opiskelijoiden työleirille. Minä murehdin, ja kahden sydänosastojakson jälkeen päätin myydä talon.
Ostin pienen kaksion Karvian keskustasta, ensimmäisestä kerroksesta. Mukaan otin huonekasvini – ne täyttivät kaikki ikkunalaudat ja parvekkeen. Talosta jääneistä rahoista laitoin osan syrjään Oilin häitä varten, osan annoin Leenalle ja pienen summan jätin itselleni hoitoja varten.
Asunnossa oli vähemmän hommia, ja ajattelin, että nyt saan levätä ja hoitaa terveyttäni. Naapurit olivat ystävällisiä. Olin hiljainen ja huomaamaton, ja he alkoivat kutsua minua Hiljaiseksi. Aina tervehdin heitä hymyillen, kumarruksen kera, ja jaoin pelargonieni, viikunoiden ja orvokkien versoja. Ikkunoissani kukkivat kasvit herättivät ohikulkijoiden ihastusta.
Keväällä istutin osan pelargonistani vanhaan kukkapenkkiin rappukäytävän alle. Siitä tuli koko kesäksi ilo silmälle. Mutta vaikka yritin välttää raskasta työtä, terveyteni ei kohentunut. Kävin säännöllisesti sydänlääkärillä, ja Leena soitti yhä uudelleen. “Tule tänne, äiti. Tampereella on paremmat lääkärit, sairaala on lähellä, ja minä olen vierellä. Asut kolmiossa, kaikki valmiina, ja pääset ulos raittiiseen ilmaan.”
“Mikä teillä siellä on raitis ilma?” nauroin. “Täällä on hyvä. Kahta elämää ei ole, vaikka yritän pysyä kunnossa.”
Päivä päivältä Leena sai minut harkitsemaan tarkempia tutkimuksia. Eräänä päivänä, kun tunsin itseni huonoksi, päätin lähteä Tampereen sairaalaan. “Lähden hoidettavaksi sinne”, sanoin naapureille jakaessani heille ruukkukasvini. “Ottakaa nämä – tämä on minun perintöni. Ne eivät saa kuivua. Antakaa niiden ilahduttaa teitä. En tiedä, palaanko. Jos lääkärit sanovat, jään tyttären luo.”
Naapurit lupasivat hoitaa kukkia hellästi. “Älä ajattele pahaa, Hiljainen. Nyt on hyvä lääketiede. Ja kukat ovat upeita. Emme anna kauneuden kuolla.”
Lähdin, lukitsin oven. Tyhjät ikkunalaudat katsoivat surullisina kadulle – hyvän emännän poissaolo näkyi.
Asuin Leenan luona koko talven. Lääkärit eivät pitäneet tilaani kriittisenä, mutta suosittelivat kohtuullisuutta. Leena piti minut luonaan, jotta pääsin useammin lääkäriin. Kaipasin omaa asuntoani, olin tottunut siihen. Vaikka tyttären luona oli hyvä, halusin taas itsenäiseksi.
Kevätauringon lämmittäessä palasin sähköjunalla kotiin. Leena yritti pidätellä, mutta olin päättänyt. Kotona oli pölyistä mutta aurinkoista. Onneksi Oili tuli viikonlopuksi. Hän oli viimeistelemässä opintojaan ja halusi itsekin itsenäistyä.
“Ymmärrän sinua, mummi”, hän sanoi. “Miten kukaan voi asua rauhassa äidin kanssa? Hän kysyy viisi kertaa tunnissa vointia, yrittää syöttää, juottaa yrttejä ja mitata verenpainetta!”
“No, se on kun hän on kotona. Työssä ollessaan asunnossa on yhtä hiljaista kuin täällä”, hymyilin. “Minä voin nyt paremmin! Aion asua täällä, oli miten oli. En ole mikään invalidi. Toivon, että et jätä minua, Oili.”
Tiesin mitä sanoin. Näin kuinka Oili pesi asuntoa, pyyhki pölyjä, mutta vilkuili kelloa ja hymyili. Ymmärsin hänen mielialansa. Jo kouluaikana, kun Oili vietti kesät luonani, hänelle oli syntynyt ystävyys naapuruston Jussin kanssa. Jussi asui samalla kadulla, ja he pyöräilivät, kävivät metsässä sienessä, auttoivat puutarhassa ja uivat lammikolla. Jussi rakasti Oilia. Kun hän palasi armeijasta, hän työskenteli paikallisella tehtaalla. Joka kerta kun Oili tuli, Jussi ilahtui yhtä paljon kuin minä.
Oikeastaan Jussi oli jo perhettä. Oili vain hymyili, kun kysyin hänen yksityisasioistaan. “Valmistun ensin, saan tutkinnon, sitten nähdään”, hän sanoi.
“Kuka sinusta on noin vakava?” huokaisin. “Muut ovat jo naimisissa ja lapsia, sinä tutkinnon perässä. Jussi on kärsivällinen. Älä menetä onneasi.”
Toivoin, että Oili jäisi Karviaan, pois Tampereen melusta ja tungoksesta. Oili tiesi, että vain Jussin kanssa hän olisi onnellinen, ja oli luvannut mennä naimisiin – Jussi muisti sen ja odotti.
Nyt kevät täytti asunnon valolla. Naapurit toivat kukat takaisin. “Ota, ota. Kukaan muu ei osaa hoitaa niitä. Ne odottivat sinua”, he sanoivat. “Ikkunasi näyttivät niin surullisilta tyhjinä.” Vastaanotin kukat kyynelsilmin, leikkasin versot, poistin kuivat lehdet, vaihdoin multaa ja lannoitin omalla tavallani.
Pian Oili valmistui. Hän toi diplomin, ja juhlimme koko perhe. Leena ja Mikko toivat suuren kakun ja ruokakassin. Pöytä katettiin, samppanjaa kaadettiin. Jussi käytti tilaisuutta hyväkseen: hän kosi Oilia kaikkien nähden, antoi sormuksen. Itkin, vanhemmat huokaisivat. Kaikki halasivat, Oili ja Jussi suutelivat. Hääpäivä sovittiin.
Jussin oli tarkoitus muuttaa Oilin kanssa omakotitaloon, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se talo sijaitsi lähellä entistä kotiani. Siksi Oili ja Jussi olivat lapsuudesta asti naapureita. Jussi oli remontoinut talon, rakentanut puutarhaan huvimajan ja kesämökin. Heti häiden jälkeen nuoret muuttivat omaan pesäänsä.
Kävelin salaa heidän talonsa ohi, katselin kukkapenkkejä, puutarhaa ja pihaa. Muistelin nuoruuttani omassa talossani. Eräänä päivänä Oili vei minut kesämökkiin ja näytti sänkyä. “Voit olla täällä kesällä niin kauan kuin haluat. Katso kuinka ihanaa! Kukkapenkki ikkunan alla, omenapuut kurkistelevat, sauna lämpiää. Mitä sinä teet asunnossa? Istu täällä, penkki, kaivo, kasvihuone. Hengitä ilmaa, kuuntele lintuja. Jos väsyt, käy lepäämään. Ja minä olen lähellä.”
“Niin hyvä, Oili, kuin paratiisissa”, huokaisin.
“Vain yksi pyyntö. Älä tee työtä. Älä kaiva, kumarru, tee mitään”, Oili sanoi tiukasti.
Lupasin. Vietin päivät puutarhassa, se lämmitti sydäntäni. Oili ja Jussi menivät töihin, minä jäin vahtimaan. Tulin aamulla, avasin kasvihuoneen, kastelin kurkkuja ja tomaatteja pienellä kastelukannulla lämpimällä vedellä, poimin hedelmiä ja asetin ne laatikoihin. Ruokin kanat, keräsin munat, istuin kissojen kanssa penkillä. Joskus laitoin illallista, vaikka nuoret toruivat liiallisesta huolenpidosta – mutta he halasivat ja saattoivat minut kotiin vihannes- ja marjakuormien kanssa.
Yllätyksekseni voin paremmin. Olin vahvistunut, laihtunut hieman, kasvot ruskettuneet, verenpaine tasaantunut. “Koska olen koko päivän ulkona”, kerroin naapureille. “Aivan kuin en olisi koskaan lähtenyt omasta puutarhastani. Oilin luona on kukkia, marjoja – katselen kauneutta, ja jo helpottaa!”
Kaksi vuotta kului. Sitten Oili ja Jussi saivat kaksoset: Ailan ja Kertun. Nyt minä autoin. Istuin lastenvaunujen kanssa puutarhassa, kun pienokaiset nukkuivat. Kun Oili hoiti tyttöjä, minä laitoin ruokaa keittiössä. “Pieni apu minulta”, huokaisin. “Mutta teen minkä voin. On niin ilo nähdä lastenlapseni!”
Leena ja Mikko kävivät Tampereelta ihailemassa tyttöjä, mutta vain lyhyesti, sillä he työskentelivät vielä. Oili oli onnellinen, että minä olin lähellä ja voin hyvin. “Sinä olet suuri apu, mummi. Milloin minä ehtisin seisoa hellan ääressä? En ymmärrä, miten naiset ennen suurperheissä pärjäsivät.”
Jussi teki iltaisin kaiken minkä voi, mutta miehen työt olivat rauhallisia. Hän väsyi tehtaalla, mutta silti haki tyttöjä syliinsä. He kylpivät illalla, laittoivat nukkumaan, ruokkivat. Minä vetäydyin ajoissa omaan asuntooni, jotta en häiritsisi. Piti nukkua hyvin – huomenna pitää tulla lakaisemaan pihaa, ruokkimaan kanat ja kissat, ja laittamaan jotain hyvää perheelle. On niin ihana nähdä pikkutyttöjen silmät ja nuorten vanhempien ilo, kun pöydällä on lämpimiä piirakoita mummin käsistä.
Tänäänkin istun tässä, ja tunnen oloni kiitolliseksi. Ehkä en enää pysty paljoon, mutta tämä on minun paikkani.
