Tänään on pakko kirjoittaa tämä muistiin. Olin töissä eläinklinikalla, kun Kaisa soitti. Hänen äänensä oli ihan sekaisin. “Ahti, sä ootko töissä? Tarvitsen sun apua heti!” Hän oli löytänyt tien varrelta jotain hirveää. Kaisa oli parkkeerannut autonsa ja juossut jonkun olennon luo, joka tarvitsi apua.
Kun hän kertoi, mitä näki, mun sydäntä kouraisi. Se oli kissa. Ihan loppuun ajettu. Kaisa sanoi, ettei se edes näyttänyt miltään tietyltä väriltä, koska se oli niin mutainen. Pahinta oli, että sen päässä oli muovipullo – katkaistu ja tiukalla. Se ei voinut nähdä kunnolla eikä hengittää. “Kuka on tehnyt tällaista?” hän kysyi itku kurkussa.
Hän nosti sen varovasti. Kissa oli melkein painoton. Se yritä viimeisillä voimillaan rimpuilla, mutta antoi periksi ja roikkui Kaisan käsissä. Niin hän soitti mulle. Sanoin: “Odota siinä, tuon heti.”
Seuraavat kaksi tuntia me taisteltiin klinikalla. Minä ja mun kollegat yritettiin saada se eläimennahkainen otus kuntoon. Kaisa istui hiljaa käytävällä, kuunteli. Kun vihdoin tulin ulos, sanoin: “Sulla on tuuria, että löysit sen. Vielä vähän ja me ei oltaisi voitu tehdä mitään. Se saa olla täällä yön. Minä valvon ja pidän siitä huolta.” Kaisa purskahti itkuun ja painoi pään mun olkapäähän. “Ahti, kiitos. Ilman sua en tiedä mitä olisin tehnyt.” Silittelin hänen päätään ja sanoin: “Kaikki järjestyy, Kaisa. Muistatko, kun oltiin pieniä?” Hän hymyili itkun läpi.
Me ollaan tunnettu ikuisuuden. Kaisa on mun paras ystävä. Meidän perheet on asuneet samassa talossa. Mun äiti sanoi aina, että Kaisa on kuin oma tytär. Se tunne tuli mieleen, kun katselin sitä siinä. Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä.
Sitten tuli se ilta. Kaisa lähti kotiin. Minä jäin kissan luo. Se oli niin huonossa kunnossa. Nukuin vieressä, kuuntelin sen hengitystä. Se oli peloissaan. Koko yön se vavahteli unissaan. Minä kuiskasin: “Pärjäät kyllä, taistelija. Kaisa odottaa sua. Se haluaa sulle vaan hyvää.” Aamulla se avasi silmänsä. Kun se näki minut, se yritti pinkoa pakoon, mutta ei pystynyt. Sen katseessa oli pelkoa ja kipua. “Rauhoitu, pikkuinen, en tee pahaa,” sanoin. Mutta se oli jo oppinut, ettei ihmisiin voi luottaa. Se yritti sihauttaa, mutta kurkusta tuli vain käheä ääni. “Kaikki hyvin, komea poika,” sanoin ja aloin tutkia sitä varovasti.
Koko viikon se oli klinikalla. Kaisa kävi joka päivä. Aluksi se kissa säikkyi kaikkia, mutta vähitellen se alkoi hyväksyä meitä. Se valitsi meidät. “Päätitkö sitten ottaa sen kotiin?” kysyin Kaisalta. Mietin, miten hänen äitinsä suhtautuisi. Se nainen oli vaikea tapaus. Kaisa nyökkäsi lujasti ja puristi kissan syliinsä.
Yllättäen hänen äitinsä, Sirpa, otti kissan rauhallisesti vastaan. “Toivottavasti mun ei tarvitse sitä ruokkia,” hän kähisi. Kaisa naurahti. Sirpa käytti koko eläkkeensä viinaan. Kissa ja tytär eivät olleet hänen prioriteettejaan. “Minä ruokin sen, äiti,” Kaisa huokaisi. “Aikuisen ihmisen vastaus. Hyvä,” Sirpa sanoi ja kysyi: “Mikä sille tulee nimeksi?” Kaisa katsoi harmaanruskeaa karvapalloa. “Karvapallo,” hän sanoi. “Näyttää se vähän ilvekseltä,” Sirpa naurahti. Niin he alkoivat elää yhdessä. Kaisa tunsi olonsa iloisemmaksi tullessaan kotiin. Hän tiesi, että joku odotti häntä.
Karvapallo ei luottanut Sirpaan. Hänen kähisevä äänensä ja äkkinäiset liikkeensä pelottivat sitä. Ja viinan haju sai sen hermostumaan. Se pysytteli piilossa, kun Kaisa ei ollut kotona. “Se on niin villi, ei yhtään hellä,” Sirpa valitti. Kaisa kohautti olkapäitään.
Kun minä tulin kylään, Karvapallo tuli varovasti esiin. Se hieroi itseään jalkoihini. Se muisti minut. Se tiesi, että olin auttanut. Kerroin Kaisalle, että Karvapallo oli noin neljävuotias. Se oli kärsinyt paljon. Siltä puuttui hampaita, ja sen toinen jalka oli huono. Ja sydän oli heikko. “Liian kova rasitus, kuten lentäminen, olisi sille vaarallista,” sanoin. “Ai, me suunniteltiin just lomaa ulkomailla,” Kaisa nauroi, vaikka me molemmat tiesimme, ettei lentomatkoja tule.
Kului kaksi vuotta. Kaisa viimeisteli yliopistoa. Hän halusi tulla tulkkiksi. Eräänä päivänä hän toimitti papereita isoon firmaan. Sihteeri otti ne vastaan. Kaisa oli lähdössä, kun toimistosta tuli hämmentynyt mies. “En tiedä mitä teen. Neuvottelut alkavat tunnin päästä, eikä ole yhtään kunnon tulkkia!” hän huokaisi. Kaisa tuijotti komeaa miestä. Hänkin huomasi hänet. “Oletko sattumalta tulkki?” mies kysyi. Sihteeri avasi suunsa, mutta Kaisa ehti ensin: “Kyllä, olen. Puhun englantia ja kiinaa,” hän sanoi reippaasti. Sihteeri tuijotti kuin olisi nähnyt aaveen. Mutta Kaisa päätti riskeerata.
Niin Kaisa pääsi töihin Mikko Virtasen avustajaksi. Mikko oli viehättävä, 35-vuotias mies. Muutamassa kuukaudessa heidän suhteensa muuttui työsuhteen ulkopuolelle. Kaisa nautti Mikon huomiosta. Hän sai hienoja lahjoja. “Sussa on jotain erilaista nyt, ystävä,” sanoin Kaisalle. Hän hymyili salaperäisesti. Hän ei halunnut jakaa onneaan.
“Pitäisikö sun kertoa sille? Kuinka kauan aiot haikailla Kaisan perään?” mun paras kaveri Niklas sanoi mulle. “Olet oikeassa. Mutta pelkään, että hän ei tunne samoin. Ja pilaisin meidän ystävyyden.” Tiesin, että Niklas oli oikeassa.
Sitten tuli mun syntymäpäivä. Kaisa tuli aina ensimmäisenä. Hän koputti ovelle. Odotin sitä kynnyksellä. “Hyvää syntymäpäivää, Ahti!” hän sanoi astuessaan sisään. “Niin monta vuotta, eikä mikään muutu,” mun äiti hymyili. Kaisa oli leiponut mun lempikakun. Istuimme keittiössä ja joimme teetä. “Oot tänään jotenkin salaperäinen. Mikä hätänä?” Kaisa kysyi. “Kaisa, mä olen halunnut sanoa sulle jo pitkään…” aloitin. Mutta hän keskeytti: “Kuule, mulla on sulle vakava asia.” Sydän pamppaili. “Puhu sinä ensin,” sanoin. Kaisa hymyili. “Mä sain työpaikan. Ja… mä rakastuin!” hän sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. Olin hetken hämmentynyt. “Vihdoinkin, Kaisa. Mä olen niin iloinen, koska mäkin…” Hän keskeytti taas: “Ja hän on niin huomaavainen. Vanhempi kuin minä, mutta se ei haittaa.” Mietin, että meidän ikäero on vain kolme vuotta. Nyökkäsin. “Kuule, tää on mun mahdollisuus onnelliseen elämään. Mikko lähtee Lontooseen kahden kuukauden päästä. Hän haluaa minut mukaan. Mutta en voi ottaa Karvapalloa. Sinä sanoit, että sen sydän on heikko. Ja Mikolla on allergia eläimille,” hän sanoi.
Olin kuin puulla päähän lyöty. “Mikä Mikko? Mitä allergiaa? Entä Karvapallo?” kysyin hiljaa. “Ahti, kuunteleko sä? Mikko on mun pomo ja sulhanen. Me muutetaan Lontooseen. Se on unelma! Mutta Karvapalloa ei voi ottaa. En tiedä mitä teen. En voi jättää sitä äidille, eikä sitä voi antaa kenellekään – se ei luota muihin,” Kaisa huokaisi. Istuin hiljaa. “Mikä idiootti mä olen!” ajattelin. Pakotin itseni hymyilemään. “No, Kaisa. Onpas uutisia! Älä huoli. Mä voin ottaa Karvapallon. Se tuntee mut. Pääasia, että sä olet onnellinen,” sanoin reippaasti. Kaisa katsoi minua. Mun silmät taisivat olla surulliset, vaikka yritin.
“Mikä se juttu oli, minkä halusit sanoa?” hän kysyi epävarmasti. “Se on vähäpätöinen. Töissä on pieniä muutoksia,” heilautin kättä.
Kaksi kuukautta Kaisa valmistautui matkaan. Mitä lähemmäs lähtöä tultiin, sitä painavammalta hänen sydämensä tuntui. “Pelkään jättää äidin yksin,” hän ajatteli. Mutta tiesi, että se ei ollut pääsyy. Hän näki mun surullisen katseen aina mielessään. Me olimme olleet niin kauan ystäviä. Viime aikoina hän oli miettinyt, oliko ystävyys muuttunut joksikin enemmäksi. “Lopeta! Olet menossa Mikon kanssa Lontooseen. Miksi mietit Ahtia?” hän yritti karkottaa ajatuksia.
Karvapallo kiipesi varovasti hänen syliinsä. Se aisti, että jotain oli vinossa. Se kehräsi lohduttavasti. “Karvapallo, miten pärjään ilman sinua?” Kaisa kuiskasi. Hän muisti Mikon sanat: “En voi elää pillereiden varassa jonkun eläimen takia, vaikka se olisi rakkain.”
“Nonni, Kaisa, nyt on aika hyvästellä!” sanoin reippaasti, Karvapallo kainalossa. “Ahti, soita, älä unohda,” Kaisa nyyhki. “Älä lannistu. Karvapallo stressaantuu. Anteeksi, että ei voida lähteä lentokentälle,” sanoin. Seisoimme porraskäytävässä. Päästin Karvapallon sisään ja halasin Kaisaa. “Älä päästä irti… älä päästä!” jyskytti päässäni. “Mun täytyy mennä,” hän sanoi ja suuteli poskeani. “En unohda. En koskaan unohda,” kuiskasin ja irrotin kädet.
Hän seisoi lähtöselvityksessä. Tunsi, että kohtalo ratkesi siinä. “Miksi olet niin surullinen?” Mikko kysyi. Hän yritti hymyillä. “En unohda… En koskaan unohda…” ne sanat jyskyttivät hänen päässään. Hän katsoi ikkunasta lentokentän rakennusta. “Tulitko jostain?” taksikuski kysyi. “En, jäin vain pois,” Kaisa vastasi onnenkyynel silmässä. “Niin sitä pitää. Veikkaan, että teit oikean päätöksen,” kuski sanoi.
Karvapallo istui surullisena. “Kaikki hyvin, Karvapallo! Kyllä tästä selvitään,” sanoin sille. Ovi kolkutettiin. Avasin ja jäykistyin. “Syntymäpäivänä halusit sanoa jotain, mutta minä keskeytin,” Kaisa sanoi. Hymyilin. “Mitä sinä täällä teet?” kysyin. “Ahti, vastaa: mitä halusit sanoa?” hän toisti. En sanonut mitään. Katsoin häntä. Astuin lähemmäs ja halasin. Hän silitti Karvapalloa, joka hinkkasi jalkoihin, ja kuiskasi: “Rakastan sinua, enkä voi elää ilman sinua ja Karvapalloa.” “Juuri sen halusin sanoa, rakkaani,” vastasin.
Lopuksi opin, että joskus se, mitä etsit, on ollut koko ajan vieressäsi. Sinun täytyy vain uskaltaa katsoa.
