Kirjoitan tämän päiväkirjaan muistoksi. Ennen olin anopilleni Kaisalle pelkkä käärme ja laiskuri. Nyt hänestä on tullut pyhimys – hän soittelee minua melkein päivittäin ja pyytää anteeksi. En usko sanaakaan. Haluan sanoa vain yhden asian: “Oikein teille! Niittäkää, mitä olette kylväneet!”
Vuonna 2017 menin naimisiin Tiinan kanssa. Tapasimme yliopiston ensimmäisellä kurssilla, ja suoritettuamme kanditutkinnon menimme naimisiin. Olen itse kotoisin pienestä kylästä, Pielavedeltä, ja muutin Helsinkiin opiskelemaan.
Koska olimme vielä opiskelijoita eikä rahaa ollut, päätimme asua anopin luona. Kaisalla oli kolmio keskustassa, hyvässä kunnossa. Suostuin siihen – ajattelimme, että säästämme nopeammin omaa kotia varten emmekä maksa vuokraa.
Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Hän ei kursaillut sanoessaan, että olisi toivonut ainoalle pojalleen parempaa vaimoa: “Maalainen etkä osaa edes pestä itseäsi. Täällä kaupungissa on toiset säännöt, kultaseni. Luulitko, että pääset naimisiin ja saat asunnon? Ei onnistu!”
Siihen aikaan olin jo löytänyt työpaikan käännöstoimiston avustajana. Yritin tehdä kotitöitä ja laittaa ruokaa, mutta mikään ei kelvannut. “Mitä tämä on, likavettä?” “Tämä on keittoa, juuri tehtyä.” “Olet varmaan tehnyt tällaisia keittoja sioille kotona!”
Tiina ei edes yrittänyt puhua äidilleen, pelkäsi häntä niin paljon. Hän pelkäsi, että anoppi heittäisi meidät ulos.
Tämä ei ollut vielä kaikki. Vuodessa saimme säästettyä melko summan, mutta kaikki meni anopin remonttiin – ostimme uuden jääkaapin, mikroaaltouunin, tiskialtaan, liesituulettimen ja kaappeja. Vanhaa jääkaappia hän ei heittänyt pois, vaan siirsi sen meidän makuuhuoneeseemme. Säilytimme siellä omat elintarvikkeemme. Kerran otin häneltä palan voita – siitä syntyi sellainen meteli, kuin olisin ryöstänyt hänet!
Asuin tässä hullunmyllyssä vielä kolme vuotta. Kun pandemia iski, kaikki meni sekaisin. Tiina menetti työpaikkansa ja istui kotona. Minä tein etätöitä, sain työkoneen.
Mutta anoppi jatkoi valittamista: “Onko tuo työtä? Nousisit nyt ja tiskaisit!” “Kohta, täytän vain nämä paperit.” “Ja ruoanlaitto? Katso, Tiina on laihtunut! Olet huono emäntä!”
En kestänyt sitä enää. Pakkasin tavarani ja palasin vanhempieni luo Pielavedelle. Tiina soitti minulle kerran – pyysi sopimaan äitinsä kanssa.
Niinpä erosimme. Jumalan kiitos, minulla oli hyvä työpaikka, ja onnistuin ostamaan asunnon Helsingistä. Äskettäin hankin myös auton. Nyt asun Helsingissä, olen perustanut oman käännöstoimiston ja minulla on loistavia työntekijöitä.
Kuukausi sitten anoppi soitti täysin yllättäen: “Mikko, olet niin fiksu. Kuulin, että sinulla on hieno työpaikka. Sanoin aina, että sinusta tulee vielä jotain.” Menin sanattomaksi – muistin, miten hän oli ennen “kehunut” minua. “No kiitos…” “Oletko naimisissa?” “En. Mitä se teille kuuluu?” “No, Tiina on ikävissään ja surkeana. Ehkä tapaatte?”
Kävi ilmi, ettei Tiina ollut eron jälkeen löytänyt ketään – ei naista eikä työpaikkaa. Hän istui kaikki nämä vuodet äitinsä niskassa ja eli satunnaisilla pikkutöillä.
Anoppi oli varmasti kuullut yrityksestäni ja asunnostani, ja päätti näin “sopia”. Nyt hän soittaa melkein päivittäin. Minua kyllästytti, ja päätin vihdoin lopettaa tämän typerän keskustelun: “Tiedättekö, olette varmaan unohtaneet, miten haukuitte minua maalaiseksi ja kritisoitte ruokiani. Ja miten moititte työtänikin!” “Se oli aikoja sitten. Menneitä.” “Ei, se ei toimi noin. Jumala on rankaissut teitä! Hoitakaa tyttärenne itse ja etsikää hänelle kelpo nainen. Sillä minä olen se maalainen!”
En kadu, että sanoin noin anopille – anteeksi, ex-anopille. Hän itse tuhosi perheemme, ja nyt hän haluaa sovintoa? Kiitos, mutta kuten sanotaan: kahdesti samaan jokeen ei astuta.
