Kissa istui ikkunalaudalla ja tuijotti alhaalla pihalla, missä pulut taistelivat leivänkannikasta. Seppo tuijotti kissaa. Seitsemän vuotta he olivat asuneet yhdessä, jos ei lasketa vaimoa Tiinaa ja tytärtä Nooraa. Mutta kissa Musti oli juuri hänen. Ensimmäisestä päivästä, kun kolmikuukautinen karvanpallo oli tarttunut hänen villapaitaansa ja nukahtanut kyynärtaipeeseen.
Tiina keitti hernekeittoa, ja keittiössä leijui laakerinlehden tuoksu. Noora, kaksitoistavuotias, istui pöydän ääressä ja pyyhkäisi sormella puhelimen näyttöä. Tavallinen lauantai-ilta, sellainen, jota oli ollut sata ennen ja tulisi yhtä monta lisää. Mutta Seppo huomasi, että tytär vilkaisi äitiä odottavasti. Ja äiti, sekoittaessaan keittoa, nyökkäsi huomaamatta, kuin he olisivat sopineet jotain etukäteen.
– Isi, Noora aloitti sillä äänellä, jolla pyydetään uutta puhelinta tai lupaa yöpyä kaverilla.
Seppo laski sanomalehden.
– No?
– Se Leo, sen kissa sai pentuja. Yhtä ei kukaan ota. Se ontuu vähän, etujalka on vino. Sitä halutaan… no…
Hän jäi sanomatta, mutta se oli selvää. Seppo katsoi Tiinaa. Tämä sekoitti keittoa vimmatusti, vaikka siinä ei ollut enää mitään sekoitettavaa.
– Ei, Seppo sanoi. Ei vihaisesti, ei kärkkäästi. Hän vain sanoi.
– Mutta miksi?
– Koska meillä on Musti. Se on seitsemänvuotias, tottunut olemaan yksin. Jos tuotte toisen, alkaa tappelut, merkkailu, karvaa vielä enemmän. Olen vastaan.
Noora katsoi äitiä. Tiina sammutti liedeltä tulen ja istui miehensä viereen.
– Sepo kulta, pentu on kolmikuukautinen. Jalka on luutunut väärin. Jos sitä ei oteta, Leo vie sen tarhaan, ja sieltä ei sellaisia oteta.
Seppo ymmärsi. Mutta ei nyökännyt.
– Olen vastaan, hän toisti ja nosti sanomalehden.
***
Viikko kului. Noora ei enää pyytänyt, mutta illallisella ojensi hänelle leipää sanattomasti. Ja Tiina lakkasi kysymästä, miten päivä meni töissä. Seppo tunsi sen, niin kuin tuntee vedon: ikkunat näyttävät kiinni, mutta vetää.
Perjantaina Noora tuli koulusta punaisin silmin. Repsikan hän heitti oven viereen, meni huoneeseensa. Tiina meni tytön luo, tuli kymmenen minuutin päästä ulos.
– Mitä? Seppo kysyi.
– Leo sanoi, että pentu viedään huomenna aamulla. Tarha löytyi laitakaupungilta, mutta Noora näki sieltä kuvia. Häkit pieniä, parisataa kissaa, haju…
Tiina ei painostanut. Hän vain kertoi ja meni tiskaamaan.
Seppo jäi yksin eteiseen. Nooran huoneesta ei kuulunut mitään, mikä oli pahempaa kuin itku.
Aamulla Seppo heräsi ennen muita. Niin aikaisin hän nousi vain kalalle, eikä kausi ollut alkanut. Keittiössä palasi liesivalo, ikkunan takana hämärsi. Hän veti takin päälle, otti auton avaimet ja lähti.
Leon osoitteen hän oli löytänyt Nooran puhelimesta edellisenä iltana, kun tytär nukkui. Kirjoitti sen paperilapulle ja työnsi takin taskuun.
Leon rappukäytävän edessä hän pysäköi ja soitti.
– Haloo? Ääni uninen, tyytymätön.
– Se on Seppo, Nooran isä. Onko pentu vielä teillä?
Tauko.
– On… on vielä. Yhdeltätoista tullaan tarhasta hakemaan.
– Ei tarvitse. Minä otan sen. Tulen ylös nyt.
Hän sulki puhelimen ja istui hetken autossa.
Leo avasi aamutakissa, ojensi sanomalehtirasiasta tehdyn laatikon. Sisällä oli vanhalla pyyhkeellä pieni kissa. Harmaa, raidallinen, laiha. Etujalka osoitti vinoon, kuin se olisi koottu hutaisten. Silmät keltaiset, peloissaan.
– Se on hiljainen, Leo sanoi. – Melkein ei mauku. Syö kaikkea. Lootaan tottunut.
Seppo nyökkäsi, otti laatikon ja kantoi autoon.
Hän palasi kotiin, kun kaikki vielä nukkuivat. Laski laatikon eteisen lattialle, riisui takin. Kissa laatikon sisällä ei pitänyt ääntä. Seppo kurkisti: eläin oli painautunut nurkkaan ja tuijotti häntä alhaalta ylöspäin, räpäyttämättä.
– No mitä minä sinulle teen? Seppo sanoi hiljaa.
Kissa nosti vinon etutassun, kuin yrittäisi koskettaa hänen sormeaan, mutta ei yltänyt. Seppo huokaisi. Meni keittiöön, kaatoi kuppiin maitoa. Sitten muisti, ettei pienille saa antaa maitoa, kaatoi pois, otti jääkaapista keitettyä kanaa, pilkkoi hienoksi.
Kun hän palasi eteiseen kuppi kädessä, Musti istui jo laatikon vieressä. Katseli sisälle. Häntä ei huojunut, selkä ei kaareutunut.
Pentu ryömi laatikosta, ontuen, käveli kupille ja alkoi syödä. Musti puhisi ja lähti omalle nojatuolilleen. Ei tappelua, ei sihinää.
Noora löysi pennun ensimmäisenä. Seppo kuuli makuuhuoneesta vaimean para’hd’uksen, sitten nopeita askelia, ja tytär lensi heidän luokseen pentu käsivarrellaan.
– Äiti! Äiti, mistä tämä?!
Tiina istui sängyssä, unenpöpperössä siristellen. Katsoi pentua, sitten Seppoa. Tämä makasi, kädet pään takana, ja tuijotti visusti kattoon.
– Isi? Noora kääntyi häneen. Ääni vapisi. – Olitko sinä?
– Jos alatte huutaa, vien takaisin, Seppo murisi irrottamatta katsettaan katosta.
Noora istuutui sängyn reunalle ja alkoi itkeä. Ei niin kuin koulussa itketään loukkaantuessa, vaan toisin, kun ei osaa selittää. Pentu hänen käsissään jähmettyi, painautui villapaitaa vasten.
Tiina ei sanonut mitään. Laski kätensä Sepon kädelle ja puristi. Nopeasti, lyhyesti. Sitten nousi ja meni keittiöön laittamaan veden kiehumaan.
Pentu nimettiin Nalleksi. Noora olisi halunnut Kreivi, mutta Seppo sanoi: mikä kreivi, se on laatikosta, on Nalle. Ja Nalle asettui, kuin olisi aina asunut täällä. Musti kiersi sitä viikon, toisella viikolla alkoi sietää, ja kuun lopussa he nukkuivat samalla nojatuolilla. Musti punainen, tärkeä, ja Nalle harmaa, jalka vinossa, työnnettynä kylkeen.
Seppo katseli heitä iltaisin ja vaikeni. Kerran Tiina kysyi:
– Olithan sitä vastaan? Mikä muuttui?
Hän mietti, rapsutti Nallea korvan takaa. Tämä kehräsi ja sulki silmät.
– Noora itki. Kuulin seinän läpi. Ja ajattelin: minä korjaan kaikkea ympärillä, mutta tässä ei ollut mitään korjattavaa, piti vain mennä ja hakea. Helpompaa ei ole. Ja minä jankutin minkä takia? Karvan takia?
Tiina hymyili eikä lisännyt mitään.
Puolen vuoden päästä Nalle oli kasvanut, jalka oli yhä vino, mutta hän juoksi asunnossa kuin hullu, kaatoi tohveleita ja hyppi kaapille. Musti vain seurasi katseellaan.
Ja Seppo huomasi joskus, että illalla sohvalla hänen polvillaan makasi Musti, olkapäällä nukkui Nalle, televisiosta tuli futis, eikä hän kuullut lukemia, koska pelasi liikahtaa.
Ja se oli, ehkä, parempi kuin mikään lukema.
