– Otatko hänet tänään vai sidonko hänet tien reunaan, – puuttui ärtyneenä mies kalliissa takissaan ja tönäisi talutakin päähän.
Aila nosti silmänsä pois rekisteriarkistosta ja puristi hampaitaan. Talutakin toisessa päässä istui suuri musta koira älykkäillä silmillä. Se ei haukkonut, ei repellyt, ei nyökännyt. Katsoi miehen suuntaan kuin jo ymmärtäisi kaiken.
– Missä on omistaja? – kysyi Aila rauhallisesti.
– Kuollut, – katkaisi mies. – Setäni. Aivoinfarkti, sairaala, sitten kaikki. En tarvitse koiraa. Minulla on lapset.
– Jos et tarvitse, se ei tarkoita, että voit heittää sen kuin vanhan roskan, – sanoi Aila hiljaa.
– Älä minulle moraalia päällekäy! Minä olen, muuten, hauta-asiassa, – karjui hän.
Hän valitti. Aila tiesi heti valheen.
Uhrattu henkilö, joka oli juuri hautanut läheisen, ei haise kalliilta aftershave-tuoksuilta eikä tuoreelta savukalta. Ja silmät eivät kiilsä kuin ne, jotka laskevat mielessään toisen neliömetrit.
– Mikä on koiran nimi?
– Ukkonen.
Koira nosti korvansa ihan huomaamattomasti kuullessaan nimen.
– Onko hänestä papereita?
– Mitä papereita? Rottakko se on. Asui setän luona, vartioi asuntoa. Nyt kaikki, tarina päättyy.
Aila astui takaa, kumartui koiran luo kyykistyen ja ojensi kätensä. Ukkonen haisteli hänen kämmeneltään ja huokaisi raskaasti. Hänen kaulassaan roikkui vanha nahkainen kaulapanta, ja sen lävitse roikkui metallinen merkki, jossa luki: „Ukkonen. Jos eksyy – palauta kotiin“. Alapuolella oli osoite.
– Tarinan loppu tulee silloin, kun omatunto loppuu, – sanoi Aila ja nousi. – Jättäkää puhelinnumero. Otan yhteyttä, kun löydän väliaikaisen kodin.
– Ei väliaikaisia koteja. Minulla ei ole aikaa. Lähden.
– Ota siis koira takaisin.
Mies nyökkäsi kädellään.
– Kiitos paljon.
Hän kääntyi äkkiä, oli jo tarttumassa talutakkaansa takaisin, kun Ukkonen tukahdutti neljällä tassullaan maan ja murisi hiljaa. Ei Ailaa kohti – itseään kohti. Mies kalpeni, mutisi itselleen ja löysi varren.
– Pahin teille kaikille, – huusi hän. – Ei hän kestä kauaa. Omistajaa ei ole.
Minuutin kuluttua klinikan lasiovi sulkeutui.
Ukkonen jäi.
Aila työskenteli vastaanottovirkailijana ja eläinlääkärin avustajana pienessä yksityisessä eläinlääkäriklinikassa vanhan kerrostalon pohjakerroksessa. Päivän aikana hänen lävitseen kulki kymmenittäin eläimiä, mutta tähän koiraan hän kiintyi heti.
Ehkä juuri siitä katseesta. Ei koiran, vaan ihmismaisen – väsyneen, kärsivällisen ja loukatun.
Yöksi Ukkosta ei voitu jättää jonnekin. Kaikki häkit olivat täynnä leikkauspotilaita. Aila vei hänelle vilttia varastoihin, laittoi kulhon vettä ja ruokaa. Koira ei lähestynyt kulhoa. Makasi oven luona ja asetti leukan tassuihin.
– Oletko loukkaantunut? – kysyi Aila.
Ukkonen kohotti hitaasti katseensa.
– Vai odotatko?
Hän räpäytti silmiään ja palasi taas katsomaan ovea.
Yönä satoi kosteaa lumisadetta.
Aamuna Aila tuli aikaisemmin kuin muut ja löysi varaston tyhjänä.
Ovi oli vain hieman kiinni. Näytti siltä, että siivooja oli vienyt roskat ulos eikä huomannut koiran lipuavan ulos.
– Täsmälleen sitä, mitä en tarvinnut… – huokaisi Aila.
Hän kiersi pihapiirin, naapureiden piha-alueet, roskakorit, kurkisti bussiasemalle. Ukkosta ei missään.
Sillä samanaikaisesti kerrostalon neljännessä kerroksessa, osoitteessa Puistokatu 18, kirjastonhoitaja Leena Kallio yritti avata asuntonsa ovea eikä tajunnut, mikä estää.
Hän kurkisti raosta ja vapisikin.
Käytävän maton reunalla, naapuriasunnon Simo Laineen (vanha eläkeläinen, suora ryhti ja kävelykeppi) edessä, makasi valtava musta koira. Se oli kokonaan märkä, mutta ei liikahtanut, kun Leena pudotti avaimenrenkaan.
– Herra… Ukkonen? – kysyi epävarmasti.
Koira nosti päänsä.
Leena tunnisti hänet. Koko taloyhtiö tunsi.
Simo Laine, hoivaava eläkkeellä oleva mies, käveli Ukkosen kanssa kaksi kertaa päivässä säässä kuin säässä. Tervehti kaikkia kohteliaasti, ja koira pysyi vieressä, ilman kiirettä, ilman huutoa.
Ukkonen ei pelottanut ketään, eikä koskaan hyökännyt ihmisiin. Hän kulki isän vierellä kuin rakkaudesta syntynyttä palvelua.
Viikko sitten Simon lähtivät ambulanssi.
Ukkonen ulvoi niin kireästi, että rouva Sari, taloyhtiön vartija, rukoili koko päivän. Seuraavana päivänä saapui Simon veljekset, nuorempi poika Iiro, kantoi laatikoita, vaihtoi lukon ja toisti samoin:
– Setä kuollut. Hoidan nyt taloudellisia asioita.
Jäljellä oli vain hiljaisuus, eikä hautajaisiin tai jäähyväisiin ollut ketään talossa. Mutta se oli vain yksi mahdollinen tarina. Leena ei antanut siihen merkitystä, sillä omat murheensa riittivät.
Neljänkymppinen nainen asui yksin, työskenteli paikallisessa kirjastoosastossa, poikansa oli jo muutama vuosi sitten muuttanut Helsinkiin, ja avioeron jälkeen hän oli oppinut olemaan kysymättä liikaa. Se oli helpompaa.
Nyt kuitenkin yksi ylimääräinen kysymys lipui hänen ovensa kynnykselle.
– Miten sinä päädyit tänne? – kuiskasi hän.
Ukkonen nousi hitaasti, käveli omistajan asunnon oveen ja istui sivuttain. Katsoi Leenaa. Tässä katseessa oli niin itsepintainen odotus, että Leenan rintakehä kiristyi.
– Hän odottaa, – kuiskasi hän.
Naisen tyttärentytär, varovainen rouva Kaisa, astui sisään kantamalla kassin.
– Oho, löysin! – huusi hän käsiä heiluttaen. – Naapuri kolmannesta kerroksesta kertoi, että Iiro vei koiran jonnekin.
– Viedään, tarkoittaen, että se meni hukkaan, – vastasi Leena kuivasti.
Kaisa veti vesikulhon esiin. Ukkonen joi ahnaasti, mutta makkaran koskettamiseen väistyi. Palasi taas oveen.
Päivä kului, sitten toisen päivän.
Leena palasi töistä ja näki aina saman: musta koira matolla, pää tassuissa, katse pisteessä. Joskus hän laski pihaa, teki asiansa ja palasi taas kerrokseen.
Yöllä Leena asetti vanhan villavillatun vanhaan peittoon. Koira salli sen peittää, mutta kun Leena lähti, hän siirsi peiton niin, että se oli suoraan omistajan oven kohdalla.
Kolmantena päivänä Iiro saapui asunnolle. Mukanaan oli nainen vaaleassa takissa ja mies kansioiden kanssa.
– Tässä asunto, – sanoi Iiro hymyillen. – Alue on hyvä, rakennus lämmin. Kun remontti valmistuu, hinta hyppää.
Leena oli juuri lähdössä asunnostaan, avasi oven raivoisesti.
– Mikä asunto hyppää?
Iiro väijyi, mutta venyi hymyä.
– Ah, naapuri. Siinäpä, järjestämme asuntoja kuntoon. Perintöasia.
– Setän kuolemasta on kulunut viikko.
– Ja sitten?
– Hän jo käy ostoksilla.
– Miksi se sinua vaivaa?
Leena katsoi Iiroa niin, että hän kääntyi pois ensin.
Ostajat lähtivät nopeasti. Iiro kiroili ja käveli kohti hissiä.
– Hän ei pysy täällä pitkään, – mutisi hän. – Parin päivän päästä se otetaan kiinni.
– Älä usko, – sanoi Leena hiljaisesti.
– Mitä sitten teet?
Hän ei vastannut. Mutta vuosien varjosta oli nouseva viha – puhdas, kirkas viha, joka ei halunnut itkeä, vaan toimia.
Illalla Leena istui Ukkosen kanssa kylmässä lattialla.
– Jos omistajasi kuoli, miksi kaikki tämä ei ole minulle mieluista? – kysyi hän.
Ukkonen kääntyi hitaasti ja laski raskaan päänsä Leenan syliin.
Leena pysähtyi. Sitten silitti koiraa korvien välistä.
– Hyvä on, – huokaisi hän. – Selvitämme asian.
Seuraavana päivänä hän meni rouva Sariin.
– Näetkö kaikki, mitä silloin tapahtui? – kysyi hän.
Sari veti lasit pois, pyyhkäisi ne liinalla ja mietti hetken.
– Muistan ambulanssin. Muistan Iiron. Mutta hautaa en nähnyt. Kaksi päivää myöhemmin saapui joku auto, hän kantoi laatikoita ja meni pois. Simo Laine oli huomattava mies, koko talo olisi lähtenyt häntä kunnioittamaan.
– Onko hänellä papereita ollut?
– Hän kantoi kansiota. Ja puhelimessa toistui: „Tarvitaan kiire, ennen kuin hän palautuu”. Luulin sen olevan hautajaisiin.
Leena tunsi kylmän väreen kulkevan selkään.
– Ennen kuin hän palautuu?
Sari säkäytti ja rukoili.
– Eikö se ole… elossa?
Samaan iltaan tapahtui vielä jotain outoa.
Ukkonen alkoi kaivaa tassullaan omistajan ovea. Hän ei raapinut, ei valittanut – hän kaivoi kuin muistoja haettaen. Leena toi lastaa varastosta ja nosti varovasti vanhan maton reunaa. Alapuolella oli avain. Vieressä, maahan puristettuna, oli pieni, neliskertaisesti taiteltu paperi.
Paperilla Simo Laineen käsialalla luki: „Vara-avain ovessa. Jos minulle tapahtuu jotain – soita Vesa Korpille”.
Alla oli puhelinnumero.
Leena katseli muistiota kuin se olisi ollut elävä lankaketju, ei pelkkä paperinpala.
Vesa Korpin puhelu ei saapunut heti. Hänen äänensä oli käheä, väsyvä.
– Kyllä, kuuntelen.
– Tiesittekö Simo Laineesta?
– Tottakai. Työskentelimme yhdessä rakenteilla neljäkymmentä vuotta. Mikä hänelle tapahtui?
– Onko hän… todella kuollut?
Vastaus jäi hiljaisuudessa.
– Kuka sinua on niin puhetta kertonut? – sanoi mies hitaasti. – Hän on kuntoutuskeskuksessa. Aivoinfarkti, vakava, mutta elossa. Kävin siellä viikko sitten.
Leena menetti istuimensa.
Ukkonen istui vieressä eikä siirrä katsettaan.
– Missä hän on? – kysyi hän.
Kaksi tuntia myöhemmin Leena oli jo Rehovaara‑kuntoutuskeskuksen portilla Ailan kanssa, eläinlääkärin vastaanotosta.
Aila oli sattumalta törmännyt Ukkoseen, kun hän oli vienyt kylmänä olevan koiran lähimmälle eläinlääkärille tarkistettavaksi. Aila tunnisti heti „hylätyn“ ja tarjoutui auttamaan.
– En siis erehtynyt tässä tapauksessa, – mutisi Aila, kulkiessaan käytävää. – Hyvä että koira karkasi.
Keskuksen työntekijä ei aluksi halunnut puhua, mutta kun Ukkonen, jännittyneenä, juoksi lasiseen huoneen oveen ja ulvoi hiljaisesti, hoitaja astui syrjään.
Sängyllä ikkunan vieressä istui Simo Laine, selkänojaan nojaten, oikea käsi kömpelösti puuttuen, harmaassa urheiluasussa. Hän näytti nuoremmalta ja pienemmältä kuin oli. Silmät olivat samat – kirkkaat, tarkkaavaiset. Ensin hämmennys, sitten epäusko, ja sitten jotain katkesi.
– Ukkonen… – haukaisi hän heikosti.
Oven avautui.
Ukkonen ei juossut heti, vaan lähestyi hitaasti kuin pelkän unenomaisen unensa varjossa. Hän nojautui omistajan polville, pysähtyi ja vapisi kuin kylmässä.
Simo Laine nosti vahvan käden koiran päähän ja itki.
Myöhemmin lääkäri selitti: aivoinfarkti oli vakava, muttei kuolettava. Puhe palautui hitaasti.
Alkuviikot Simo Laine ei juuri pystynyt puhumaan eikä kirjoittamaan. Iiro tuli vierailemaan, lupasi „kaiken järjestää“, otti avaimet ja papereet asunnosta. Sitten hän katosi.
– Luulimme, että sukulainen auttaa, – sanoi lääkäri pyytävästi. – Potilas oli hermostunut. Yritti kirjoittaa jotain koirasta ja kodista, mutta sanat sekoittuivat.
Kun Simo Laine rauhoittui, hän sai tabletin ja tussin. Hän kirjoitti tärisevällä kädellä kolme sanaa: „Iiro lähetti Ukkosen“.
Sitten vielä: „Myydään asunto“.
Leenan ääni värisi.
– Ei myydä, – sanoi hän.
Iiro saapui keskukseen kahden päivän päästä, heti kun salaisuus paljastui. Hän ryntäsi sisään kasvonsa kuin menneet lupaukset.
– Setä, miksi toit vieraita tänne? – aloitti hän iloisesti. – Kaiken teen teidän puolestanne.
Simo Laine katsoi häntä tyynesti. Vieressä, sängyn vieressä, makasi Ukkonen. Ei haukkunut. Vain valvoi.
– Teetkö? – ei Leena jaksanut pidemmälle. – Hauditsitte hänet elävänä ja näytitte asunnon ostajille.
– Ei minun asiani!
– Se on jo minun.
– Kuka sinä oikeastaan olet?
Leena katseli Iiroa niin, että hän käänsi katseensa pois ensin.
Ostajat lähtivät nopeasti. Iiro kiroili ja suuntasi hissiin.
– Hän ei pysy täällä pitkään, – mutisi hän. – Parin päivän päästä se otetaan kiinni.
– Älä usko, – kuiskasi Leena.
– Mitä aiot tehdä minulle?
Hän ei vastannut. Mutta ensimmäistä kertaa vuosien aikana Leenassa heräsi viha, puLeena sulki silmänsä, kuunteli Ukkosen hiljaista hengitystä ja tiesi, että totuus oli niin hento kuin talven yön varjo, mutta se silti kantoi heidät kaikki kohti valoisampaa aamunkoittoa.
