Hei, kerroin juuri sulle pikaisesti, mitä elämä on heittänyt mulle pistorasioihin viime aikoina.
Mä olen ollut yksin lähes puoli ikää. Enkä tarkoita, että olisin ollut naimaton avioliittokin oli, mut mies katkaisi kaiken vuodesta naimisiin menon jälkeen, ja jäi poissa. Tuohon aikaan sain juuri pienen Ainon, meidän tytär. Vain äitiapoja, ja se vanha kolmiohuoneinen asunto, jonka Jari se poikaystäväni, jonka kanssa erossa oltiin, jätti meille, jäi meille. Sitten ainakin on katto päällä, ajattelin. Enkä ikinä suunnitellut toista avioliittoa. Minä en ollut sellainen, että hyppäisin taas valssiin.
Aino kasvoi, ja hänen täytyi oppia seisomaan omilla jaloillaan. Siellä oli paljon huolia, ja kaikki meni kuin tulva ylitse. Tiesin, että olen antanut kaikkeni, mut Aino kaipasi vielä isän tukevan olkapään. En voinut sitä enää antaa, ja tytär alkoi tarrautua kaikkiin poikiin, jotka hänen ympärillään kulkivat olipa sitten leikkikaveri tai poikaystävä. Kaikki eivät pitäneet siitä, että hän tarttui niin tiukasti. Minun täytyi usein rauhoitella Ainoa ja parantaa hänen särkyneen sydämensä. Mutta hyvä taivas kuunteli, ja Aino löysi lopulta oman miehensä.
Mikko oli reipas, ahkera ja lämmin. Minä vain toivoin, että Aino ja Mikko menisivät naimisiin. Mikko kunnioitti minua ja Ainoa, ja ajattelin, että en voisi toivoa parempaa anoppia. No, kaikki ei ole kuitenkaan niin satukirjan näköistä. Puoli vuotta seimen jälkeen Mikko muuttui merkittävästi.
Sillä välin huolehdin omaa äitiäni, joka oli vielä elossa. Hän oli synnyttänyt minut nuorena, samalla tavoin kuin minä Ainoa, niin että hänkin näki vielä tyttärensä kasvavan. Äiti alkoi kuitenkin sairastua vakavasti, ja väsyneiden päivien takia jouduin ottamaan hänet luokseni hoivoon. Ei ollut mistään pakoon, sillä äiti asui kanssani. Tämä ei mielestäni lainkaan miellyttänyt mölleriä Mikkoa.
En tiedä, mikä sai Mikon suuttumaan niin pahasti. En ole pakottanut häntä hoitamaan vanhaa, kaikki vastuu jäi minun harteilleni. Äiti ei ollut vaivainen, eikä ollut myöskään vaivautunut. Mitä hänelle sitten oli niin pahaa? Ajan myötä tilanne vain paheni. Aino ja Mikko alkoivat väistää minua. Aikaisemmin söimme yhdessä pöydän ääressä, nyt lapset piiloutuvat omaan huoneeseensa. Yritin puhua Ainoon, mut hän vain hiljensi, kääntää selkänsä ja etsii tekosyitä.
Mikä parhain olisi ollut? He elävät nyt omassa pienessä maailmassaan, eivätkä kiirehdi minua tai lapsenlapsiani. Aluksi yritin puuttua asiaan, sitten luovuin se on heidän omat asiansa, he hoitaa sen itse. Mutta Mikko alkoi käyttäytyä kuin isäntäväki vaikka ei tehnyt yhtäkään remonttia tai ostanut mitään kodin parantamiseksi, hän lähtee vaan viikonloppuisin kavereiden kanssa bileisiin. En enää tunnista sitä poikaystävää, jonka näin alussa.
Uusi vuosi koitti, ja Mikko kieltäytyi viettämästä sitä kanssamme perheen kesken. Hän vei Ainon omaan huoneeseensa, ja he juhlivat erikseen äitini kanssa. Keskiyön aikaan Aino ilmestyi vielä tervehtimään, mutta Mikko ei edes nosta nenäänsä.
Seuraavana päivänä hän ilmoitti: Muutamme Ainon kanssa äitisi talon myymällä, ja hankimme oman asunnon. En tiennyt, miten vastata. Ovatko he jo viisi kuukautta asuneet minun kodissani? Miksei se riitä?
Ei, en suostu tähän. Hanki oma asunto itse. Tämä on äitini koti, emme aio myydä sitä. Se on hänen omaisuuttaan ja hän päättää itse, sanoin vihaisena.
Mikko suuttui, ja samana päivänä hän pakkaasi tavarat, otti Ainon kädestä ja lähti vanhempiensa luo. Minua särki, että Aino ei sanonut mitään, mutta se on hänen elämänsä. Jos hän uskoo, että näin on parempi, hän saa asua Mikon kanssa.
Onko tämä ollut oikea tapa toimia? Miten sinä toimisit, jos olisit minun paikallani?
Hei kaverit, jos haluatte kuulla lisää meidän juttuja, jättäkää kommentti ja tykkäys se kannustaa kirjoittamaan lisää!
