Hei, tiedät varmaan, miten se menee. Lähestyy äidin (käymälän) iso syntymäpäivä 60 vuotta. Täysin vakava tilaisuus, pitää juhlia kunnolla. Ja kuka perheessä on se aina takapajilla oleva järjestelyvoima, se ikuisesti pyörivä moottori? No, se olen minä.
Äiti, Leena Korpela, lähestyi minua hyvällä, viattomalla ilmeellä:
Säröinen, oletpa sinä niin ahkera ja täynnä virtaa! Ja jatkoi samalla otteella: Auttaisko suinkin syntymäpäiväjuhlien kanssa? Olen jo vanha, enpä ihan tajua, miten tässä menossa mennään.
Jep, auttaisko! Tyttöjä, se hänen auttava pyynnönsä päättyi siihen, että otin kaiken hoitaakseni itse. Kaksi viikkoa vain sen juhlan suunnitteluun.
Löysin ravintolan Helsingin keskustassa, muokkasin ruokalistaa kolmesti, koska tädäri Aila ei syö kalaa ja setä Jari on allerginen pähkinöille. Sain paikalle juhlalehden, sovittiin valokuvaajan kanssa, keksin itse, miten sali koristellaan, ja puolenyön aikaan pumpasin ne typerät ilmapallot.
Ja kirsikkana kakun päällä oli se, että kaikki tämä järjestäminen tapahtui meidän omilla euroilla, koska lempäiti ei sitä yksin selättäisi.
Mieheni näytti kiireiseltä: ajoi kanssani ravintolaan, istui vieressä pöydässä, mutta oikeasti vaan uppoutui puhelimeensa. Kaikille ehdotuksilleni hän nyökkäsi silmiään näytöstä irti katkaamatta:
Joo, rakas, loistava idea!
Leena Korpela soitti päivittäin ja antoi tärkeitä ohjeita, eikä ikinä kysynyt, ettäko tarvitsen apua. Rehellisesti sanottuna laiunsin kolme kiloa tästä stressistä.
Ja niin koitti se päivä. Ravintola sädehti, vieraat hymyilivät, syntymäpäiväsankari uusi mekko päällään kuin kuningatar. Minä taas en ehtinyt edes tehdä kunnollista kampaa.
Juoksin kuin mylly: ratkoin tarjoilijoiden kanssa ongelmia, etsin kadonneita lapsia, rauhoitin humalaisen setä Jarin. Lyhyesti sanottuna en ollut vieras, vaan ilmainen illan ylläpitäjä.
Jossain juhlien keskellä istuin vihdoin alas odottaen edes salaattia. Silloin juhlalehti julisti:
Nyt puheenvuoro rakkaille syntymäpäiväsankarille!
Leena Korpela, kaikki tärkeä, tarttui mikrofoniin. Ajattelin viattomasti: nyt hän kiittää, kiittää minulle kaikki yönvalvontani.
Hän kuitenkin, katsellen salia kuin kuninkas, sanoi:
Rakkaat ystävät! Olen niin iloinen, että te kaikki olette täällä! Haluan kiittää erityisesti rakkaimpaani, kultasädepoikaani! Mikko, ilman sinua tämä juhla ei olisi ollut mahdollinen! Kiitos, kulta!
Mytät, haarukka lensi käsistäni. Kokonainen sali räjähti suosion kohahduksesta. Mieheni nousi, punastellen ylpeydestä, ja lähetti äidille virtuaalisen suukon ilmaan. Minusta ei tullut sanaakaan. Ei vihjettäkään. Tuntui kuin en olisi ollenkaan ollut olemassa. Kuten kaikki olisi tapahtunut itsestään.
Silloin, rakkaat, jokin sisälläni kuoli. Ja jokin syntyi. Loukkaus oli niin voimakas, että hengästyin hetken. Sitten sitten nousi jääkylmä, kirkas viha. Ja suunnitelma. Rohkea ja julkinen.
Kun aplodit hiljenivät, nousin ja menin määrätietoisesti juhlalehden puhetta pitävän luo.
Anteeksi, sanoin hänelle leveällä hymyillä. Haluan myös sanoa muutaman sanan. Kirjaimellisesti minuutin.
Lehdessä ei yhtään epäillyt, ja hän ojensi minulle mikrofonin.
Kävelin keskelle salia, yskäytin ja huusin niin, että se kuului myös nurkkauksissa:
Hyvät vieraat! Leena Korpela! Liityn vilpittömästi teidän lämpimiinne sanoihin! Mikko on todellista kultaa, eikä pelkkä mies tai poika! Hän on illan sankari! Siksi haluan tehdä hänelle ja hänen mahtavalle äidilleen pienen lahjan juhlan kunniaksi.
Kaivoin laukkuni sisään ja otin sieltä kansion. Siitä saman kansion, jossa oli ravintolan lasku, jonka juuri olin saanut ylläpitäjältä.
Silloin, tyypit, tuli se kuollut hiljaisuus. Lähestyin hiljaisesti pääpöytää ja katsoin suoraan mieheni ja äitini hämmentyneisiin silmiin, laitaen kansion heidän eteensä.
Koska tämä juhla oli teidän järjestämänne, sanoin selvästi mikrofoniin, jättämättä yhtään kahdenkertaista merkintää, onko oikein, että maksatte te itse laskun tästä herkkupalasta? Sillä todelliset sankarit kantavat vastuunsa loppuun saakka, eikö niin?
Heidän ilmeensä oli katsottava! Mieheni väistyi kalpeaksi ja tarttui pöytäliinaan sormillaan. Leena avasi suunsa, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta sai vain hiljaisen äänen, kuin juuri heitetty kala hyppäisi pois vedestä.
Salissa vallitsi niin kireä hiljaisuus, että melkein kuului, kuinka kärpäset lentelevät. Noin viisikymmentä vierasta vaihteli katseita minuun, laskuun ja aivan eksyneisiin juhlan tekijöihin.
Laitoin mikrofonin rauhallisesti pöytään, otin laukun, käännyin ja suuntasin kohti ulos, nostamalla päätäni korkealle. Sanottiin, että juhla päättyi pian sen jälkeen.
Kiitos, että kuuntelit loppuun asti! Tykkäys on paras tuki! Odotan innolla teidän tarinoitanne kommenteissa.
