Toivoa ei enää ole
En minä tarvitse rahojanne! huudahti Aini kiukustuneena ja paiskasi ruttuiset setelit lattialle.
Nämä rahat ovat oikeasti teidän, vastasi vuokraemäntä rauhallisesti. En minä ole syypää siihen, mitä tapahtui. Ja voisitte olla vähän hiljempaa, naapurit saattavat herätä.
Aini loi vihaisen katseen ovelle jääneeseen naiseen, kääntyi kannoillaan ja asteli rappuun.
Kun hän pääsi ulos porraskäytävästä, maailma sumeni silmissä ja hän horjui lähimmälle penkille.
Aini istuutui, peitti kasvonsa käsillään ja antoi kyynelten valua hiljaa poskilleen. Mielessä myllersi itsepintainen soimaus:
“Jospa olisin tiennyt, että kaikki päättyy näin, en olisi koskaan lähtenyt koko häihin!”
*****
Aini, arvaa mitä! Mä menen naimisiin! iloitsi puhelimessa ystävä Siru. Häät on kuukauden päästä, ja sitten vielä kirkollinen vihkiminen. Tuutko?
Onnea kovasti, Siru, olen niin iloinen sun puolesta. Mutta Aini huokaisi raskaasti.
Anna tulla! Mikä nyt pidättelee?
Anteeksi, mutta varmaan en pääse, vaikka haluaisin. Oikeasti haluaisin, mutta
Miten niin et pääse? Siru kuulosti aidosti hämmästyneeltä. Ollaan oltu yhdessä ala-asteelta saakka, koettu kaikki ja nyt sä jätät mun häät väliin? Yritätkö loukata mua?
En ikinä haluaisi loukata sua. Mutta kun häät ja vihkiminen kestää monta päivää.
Kolme päivää vain! Voithan sä pyytää töistä vapaata ilman ongelmia.
Ei ole kyse töistä, vaan mulla on kissa, Unto. Sitä ei voi jättää yksin, enkä voi ottaa sitä mukaan En vain tiedä mitä teen.
Älä nyt, kyllä kaikki järjestyy! Joku voi katsoa Unton perään, joku kaveri tai sitten kissahotelliin. Jos et pärjää yksin järjestelyissä, autan kyllä. Sinulla on kuukausi aikaa, eikä sovi tuottaa pettymystä. Haluan sinut vierelleni tärkeimpänä päivänäni.
Puhelun jälkeen Aini jäi mietteliääksi. Hän ei halunnut satuttaa parasta ystäväänsä, muttei myöskään tiennyt, miten saisi järjestettyä Unton hoidon.
Yksin hän ei voisi jättää Untoa kotiin, vaikka olisi varannut vettä ja ruokaa. Unto oli seuraa rakastava kissa, eikä sietänyt yksinäisyyttä edes paria päivää.
Aini mietti ratkaisua päivittäin, kunnes päätti ottaa riskin ja osallistua häihin. Hoitopaikaksi löytyi hyvältä vaikuttanut nainen, jonka ilmoituksen Aini löysi netistä.
Tuulia Virtanen oli pitänyt kissahoitolaa monta vuotta ja lupasi aina palauttaa eläimet omistajilleen turvallisesti. Vaikka kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin mitä vain, Aini luki kaikki palautteet tarkkaan. Arvostelut olivat hyviä, monet käyttivät Tuuliaa uudestaan ja kehuttivat häntä luotettavaksi. Tärkeintä Ainille oli se, että Tuulia oli joskus ollut eläinlääkärissä töissä ja osaisi siksi auttaa kissaa tarvittaessa.
Punnittuaan kaikkea Aini rohkaistui soittamaan ja sopi tapaamisen.
Tuulian kerrostalokolmiossa isoimman huoneen lattialla paineli useampi kissa, ja tilat olivat viihtyisät. Aini oli tyytyväinen, kissoilla oli tilaa ja seuraa, eikä Untolle tulisi ikävä.
Unto, kultaseni, olen poissa vain kolme päivää, kestätkö sen? Olehan reipas.
Nuori kissa kiehnäsi jalkoja vasten ja katsoi emäntäänsä suoraan silmiin. Aini tiesi, että Unto halusi syliin mutta nyt oli jo kiire.
Älkää huolehtiko, vakuutti Tuulia lämpimästi hymyillen. Kyllä Untolla pärjätään.
Toivon niin. Tässä maksut, Aini ojensi Tuulialle kaksi viidenkymmenen euron seteliä. Jos jotain ilmenee, soittakaa heti.
Totta kai.
*****
Kolme päivää hujahtivat.
Siru oli onnessaan Ainista, ja Aini iloitsi ystävänsä puolesta tämän elämän kääntyessä uuteen kappaleeseen. Sirun mies vaikutti luotettavalta ja mukavalta.
Aini muisti Untoa joka päivä ja soitti Tuulialle:
Hei! Miten Untolla menee? Onko kaikki hyvin? Ei varmasti ole ollut liikaa vaivaa?
Hei Aini, kaikki on hyvin. Kissa syö hyvällä ruokahalulla, käy laatikolla, eikä ole mitään ongelmia. Tuletko edelleen kolmen päivän päästä?
Joo, niin on tarkoitus. Miksi?
Ihan vaan varmistin, joskus ihmiset jäävät pidemmäksi, ja silloin pitää järjestää hoito uusiksi. Siksi kysyin.
Tuskin voisin olla pidempään erossa Untosta. Ikävä on valtava, odotan vain näkeväni sen taas.
Kun Aini viimein palasi Helsinkiin, suuntasi hän heti Tuulian luokse, ilmoittaen etukäteen tulostaan.
Tervetuloa Tuulia huokaisi raskaasti.
Tuo huokaus jäi Ainin mieleen matkaksi taksissa. Jokin siinä oli oudon painavaa.
“Sinähän sanoit, että kaikki on hyvin eihän mitään ole sattunut?” Aini rauhoitteli itseään, mutta huoli kasvoi.
Kissasi karkasi ilmoitti Tuulia tyynesti.
Mitä?! Miten se on mahdollista?
Yläkerran naapurit alkoivat remontoida. Meteli säikäytti kissoja. Olin menossa pyytämään hetken hiljaisuutta, ja kun avasin oven, Unto livisti rappuun. En ehtinyt edes reagoida.
Miksi et heti soittanut? Miksi valehtelit?
Yritin löytää sitä itse. Kissoja kun on paljon, ja minä olen yksin. Joskus ne karkaavat, mutta aina olen onnistunut tuomaan ne takaisin. Nyt ei lykästänyt. Olen laittanut ilmoituksia nettiin, mutta ei tulosta Mutta älä menetä toivoa, kyllä Unto voi vielä löytyä.
Miten voitte sanoa noin! Te lupasitte, että kaikki menee hyvin.
Jos haluat, voit ottaa rahasi takaisin.
En tarvitse rahoja! huusi Aini ja paiskasi setelit lattialle.
Ne ovat teidän, sanoi Tuulia rauhallisesti. Minä en tästä voi itseäni täysin syyttää. Älä tee numeroa, naapurit heräävät.
Aini heitti vihaisen katseen naiselle, kääntyi ja marssi portaat alas. Kun pääsi ulos, maailma musteni, ja hän juuri ja juuri löysi tien puiston penkille. Vasta silloin tuli kaikki todella silmiin; miksi muka piti mennä häihin, miksi oli jättänyt Unton vieraan ihmisen hoitoon?
Aini muisti, miten kaikki oli alkanut. Eräänä joulukuun iltana, kun lunta satoi Helsingin kaduilla, joku pieni oranssi kisu pyörähti hänen jalkoihinsa. Ennen kuin Aini ehti edes ymmärtää, pentu kiipesi lahjetta pitkin hänen syliinsä.
Voi sinua, pieni! Aini nauroi ja kantoi pennun kotiin.
Uuden vuoden hän vietti Unton kanssa suunnitelmat lomasta omissa oloissa hautautuivat, kun koko arki täyttyi pennun hoidosta. Huomaamatta Aini rakastui kissaan kokonaan.
Tyttöseni, löytäisit jo miehen, etkä kantaisi kissoja sisään, naurahti äiti, kun Aini kertoi onnensa.
Sattui vaan ensin löytymään kissa. Miehen täytyy sitten hyväksyä, että hän on vasta kakkosena.
Aini kertoi työpaikallaankin uudesta onnestaan:
Tiedättekö, minusta tuntuu, että kissat valitsevat ihmisensä aina sateella, tuulella tai pakkasella. Sitten ne pomppaavat jostain esiin, katsovat suurilla, surullisilla silmillään ja sanovat: “On kylmä, päästätkö sisään?” Ja silloin vain annat periksi.
Sun pitäisi kirjoittaa kirjoja, Aini, nauroivat työkaverit.
He iloitsivat, mutta eivät aivan ymmärtäneet kissarakkautta vielä. Ajan kanssa, ehkä, hekin saisivat lemmikin.
Unton ilmestyttyä Ainin kotiin tuli niitä väistämättömiä kissankarvoja, mutta myös lämpöä, iloa ja rakkautta. Joka ilta Unto odotti ovella, työnsi otsaansa Ainia vasten ja kehräsi polvellakin äänekkäämmin kuin mikään traktori.
Nyt kukaan ei ollut odottamassa. Koti kaikui tyhjyyttään. Aini toivoi silti, että Unto oli jossain jossain elänyt, vaikkei hänen kanssaan.
Ei tästä tule mitään! Aini nousi ylös penkiltä ja päätti, ettei jäisi toimettomaksi. Hänen täytyi etsiä Unto.
*****
Hei! Oletko löytänyt Unton?! Aini lähes huusi puhelimeen, kun yksi vapaaehtoisista soitti.
Ehkäpä. Nainen löysi oranssin kissan, joka sopii kuvailemaasi. Hän odottaa sinua tänään. Lähetän osoitteen tekstiviestillä.
Kiitos!
Aini oli valtavan kiitollinen kaikille, jotka auttoivat. Yksin hän ei olisi ehtinyt puolelta toiselle. Unton katoamisesta oli jo puolitoista kuukautta tuskaisinta aikaa hänen elämässään. Hän selasi yökaudet kadonneiden eläinten sivuja, mutta ei löytänyt Untoa kuvien joukosta.
Valokuvia kissasta oli puhelimessa enää pentuajoilta. Aini ei ollut koskaan uskonut tarvitsevansa niitä tositilanteessa.
Oranssi pentu, jonka nainen oli talteen ottanut, ei ollut Unto. Olihan sekin soma, mutta eri kissa.
Ehkä minä pidän tämän sitten, nainen hymyili, toivon sinulle silti kaikkea hyvää. Uskon että löydät Untosi, älä anna periksi.
Aini huomasi purevansa huultaan kateellisena. Hän lähti nopeasti ei halunnut myrkyttää toisen onnea omalla surullaan.
Tulevina viikkoina tuli uusia soittoja ja toivo heräsi. Useampi oranssi kissa, muttei yhtään oikeaa. Jokainen turha reissu murtui yhä kovemmin.
Kulta pieni, ymmärrän tuskasi, äiti sanoi puhelimessa. Mutta elämä jatkuu. Kyllä täältä löytyisi uusi oranssi kissanpentu, vaikka naapurin Mirjalta. Tai vaikka kaupungista.
Kiitos, äiti, mutta en kaipaa ketään toista…
Puoli vuotta kului, eikä Untoa kuulunut. Aini ymmärsi, ettei toivo enää elä. Hän pyysi vain, että Unto olisi hengissä olipa sitten muiden ihmisten parissa, taikka vapaiden kulkukissojen joukossa.
*****
Aini ei tiennyt miten jatkaa. Hän tunsi olevansa vastuussa Unton kohtalosta ja tunsi syvää itseinhoa. Miksi muka piti juhlia ystävän häitä, miksi luottaa vieraaseen ihmiseen kissan kanssa?
Epävarmuus siitä mitä Untolle oli tapahtunut oli hirveämpää kuin kuolema. Viikonloppuisin Aini ei pysynyt kotona, sillä kaikki muistutti Untosta. Hän kuljeskeli kaupungilla, kurkisti taloyhtiöiden pihoille ja roskakatoksiin.
Tietoinen siitä, että etsinnät olivat toivotonta, hän silti jatkoi.
Eräänä päivänä hän huomasi olevansa Hakaniemen laidalla, eläinsuojan portin edessä. “Ehkä äiti on oikeassa ehkä uusi pentu auttaisi?” hän ajatteli hetken. Mutta torjui sitten ajatuksen: “Entä jos Unto sittenkin vielä löytyy? Luuleeko hän, että minä petin?”
Hän oli jo aikeissa kääntyä, kun eläinsuojan työntekijä ilmestyi portille.
Hei, tulitteko katsomaan lemmikkejä?
Aini hätkähti mutta nyökkäsi.
Voin näyttää kissoja ja koiriamme. Ettei tarvitse päättää vielä mitään, mutta ehkä joku kolahtaa.
Aini ei olisi halunnut mennä, mutta ei kehdannut kieltäytyäkään.
Tässä on Meeri, tuolla Helmi. Eikö ne ole lutuisia?
On kyllä.
Aini ei osannut selittää, mutta eläinten keskellä hänen sydämensä keveni hieman. Kissat ja koirat tuntuivat näkevän hänen surunsa ja parantavan sitä katseellaan. Hän huomasi jopa, ettei halunnut lähteä ollenkaan.
Kuka tuolla kaukana on? Onko siellä joku?
Siellä asuu “Erakko-kissa”. Se ei päästä lähelleen ketään, hoito on haastavaa. Se tuli meille puolisen vuotta sitten, huonossa kunnossa. Nyt toipui, mutta ei suostu ottamaan kontaktia.
Ainia vihlaisi rinnasta.
Saanko nähdä sitä?
Mennään vaan.
Kun he lähestyivät, oranssi kissa käänsi selkänsä tulijoille. Hylkivä asenne oli silmiinpistävä.
Tässä meidän erakko. Ei halua ihmisten seuraa.
Aini ei edes kuunnellut työntekijää, hän tuijotti kissaa ja
Unto? hän kysyi epäillen, henkeään pidätellen. Unto, oletko se sinä?
Kissa kääntyi hitaasti, silmät yllättyneenä. “En kai vain kuvittele?”
Unto! Aini huudahti varmemmin. Voi rakas, sinä elät! Tulehan, tunnetko minut?
Kissa katsoi Ainia ja epäröi. “Emäntä?”
Nyt hän tunnisti Ainin. Silmät, ääni, tuoksu kaikki tuttua. Mutta ei heti rohjennut tulla. “Jätitkö sinä minut? Vai tulitko hakemaan?”
Kissan vaisto kertoi, että kannatti juosta. Ja niin Unto pyrähti, suoraan emäntänsä syliin.
Eläinsuojan työntekijä ehti vain avata häkin oven ennen kuin Aini ja Unto syleilivät toisiaan tiukasti, muiden kissojen, koirien ja jopa taivaalla lipuvien pilvien todistaessa kohtausta. Aurinkokin tuntui hymyilevän.
Aini vei Unton kotiin ja lupasi, että hänestä tulisi eläinsuojalle tukija he olivat kuitenkin pelastaneet hänen kissansa.
*****
Matkalla kotiin Unto kehräsi äänekkäästi, jutteli Ainille siitä pelottavasta päivästä: Silloin pelästyin kamalasti, remontin aikaista meteliä, eikä sua ollut missään lähdin etsimään, kunnes jäin auton alle. Mutta miten olenkaan iloinen, että löysit mut, ethän enää jätä?”
Aini silitti Untoa.
En jätä, Unto. En koskaan enää.
*****
Elämä opettaa meitä usein menetyksen ja jälleennäkemisen kautta, että toivo ei katoa niin kauan kuin sydän jaksaa rakastaa ja etsiä. Aini ymmärsi, ettei syyllisyys vie menetyksen tuskaa, mutta rakkaus voi lopulta johtaa kotiin asti niin ihmiset kuin kissatkin.
