Aino oli istunut jo toista tuntia vanhan Lapinnoidan, mummo Hiliman, tuvassa. Tämä parantaja oli nuoren naisen viimeinen oljenkorsi. Vuosikaudet Aino oli yrittänyt kantaa lasta sydämensä alla, mutta jostain syystä ovi äitiyteen pysyi suljettuna.
En oikeastaan tiedä, mitä vielä voisin sanoa… Kaikki kokeet näyttävät erinomaisilta, ei merkkiäkään poikkeavuuksista, lääkäri oli huokaissut vastaanotolla.
Mutta pakkohan tähän on olla jokin syy? Jos olen täysin terve, miksen sitten voi tulla raskaaksi? Aino oli yrittänyt ymmärtää.
En tiedä. Lääketiede on tässä voimaton. Ehkä käy kirkossa, ota kynttilä mukaasi…, lääkäri oli mutissut.
***
Aino ja hänen puolisonsa Eero olivat olleet naimisissa viisi vuotta. Nuoren parin elämässä oli kaikki mallillaan: hyvä toimeentulo, oma koti, rakkaus ja molemminpuolinen ymmärrys. Ainoastaan lasten nauru puuttui avarasta, valoisasta talosta Helsingin laitamilla.
Aino oli jo kauan pelännyt jonkin kirouksen leijuvan heidän yllä, ja lääkärin sanat vain vahvistivat hänen aavistuksiaan.
Kirkossa on hyvä käydä, mutta sinun tapauksessasi tarvitset oikean noidan! ystävä Karoliina oli kuiskannut ja kirjoittanut Lapinnoidan osoitteen kahvikupin serviettiin. Mene nyt heti. Mitä nopeammin, sen parempi!
Lopulta Aino kutsuttiin sisään Hiliman tupaan. Matala, hirsinen mökki höyrysi ikivanhoista loitsuista ja outoista yrttien tuoksuista. Aino oli kuvitellut noidan pelottavaksi, vähintäänkin terävähampaiseksi ja harmaan kissan olkapäälleen asettaneeksi vanhukseksi mutta Hilima, valkoisessa huivissaan ja kukkamekossaan, hymyili lempeästi.
Tervetuloa, tyttöseni. Istu tuohon ikonin viereen, seesteinen ääni sanoi.
Aino purskahti itkuun, yrittäessään selittää asiaansa.
Kaikki kyllä tiedän, lapsi. Ja autan, jos voin, Hilima rauhoitti.
Aino asettui hiljaa pehmeälle jakkaralle. Mummo Hilima alkoi mutista outoja rukouksia, kierrättää kynttilää Ainoon ympäri. Rituaali leijui mökin yllä kuin utuinen usva. Lopulta Hilima tarttui Ainon käteen.
Et voi saada lasta. Sinulla on lapsuudesta asti ollut päällä kirous. Se pitää ensin poistaa.
Minkä kirouksen? Ei kai kukaan minua ole kiroannut? Olen aina tehnyt vain hyvää…
Sinä et, mutta äitisi kantoi hirmuisen taakan. Ja nyt sinä maksat sen, Hilima selitti.
Mutta se ei ole reilua! Äitini on ollut vuosia poissa miksi minä?
Näin maailma toimii, kultaseni. Kosmiset lait ovat meitä suuremmat.
Voitteko te auttaa?
En minä, lapsi. Jos olisi vain paha silmä tai noitumus, ehkä. Mutta tämä on raskasta suvun perintöä. Sinun täytyy selvittää, kenelle äitisi on vääryyttä tehnyt, ja yrittää sovittaa se. Rukoile itsesi ja vihollisesi puolesta, Hilima ohjeisti.
Aino kiitti hiljaa ja poistui pakkasiltään höyryävään autoon, soittaen Eerolle.
Eero? En tule tänään kotiin. On pakko käydä kummitädin luona. Kerron sitten myöhemmin kaikki selviää aikanaan.
Aino ajoi nivalehtojen halki Satakunnan kylään, jossa hänen täti Sirkka asui.
Aino! Olisit nyt soittanut, olisin lämmittänyt saunan! Sirkka hihkaisi.
Tulin asiaa kysymään, Aino keskeytti. Tarvitsen totuuden. Mitä äitini on tehnyt? Miksi minä kärsin?
Sirkka hermostui, mutta Aino avasi matkalaukkunsa ja kertoi kaiken Hiliman rituaalista. Sirkka huokaisi.
No, kuule sitten…
Sirkka kertoi, että Ainon äiti, Iiris, oli kylän kaunein. Monet pojat ihastelivat häntä, mutta Iiris rakastui naimisissa olevaan naapurikylän Ottoon. Ilman omantunnon tuskia, Iiris vei Oton pois vaimoltaan, Elsalta, joka jäi yksin pienen poikansa kanssa.
Elsa ei kestänyt, vaan konttasi Iiriksen ovelle ja aneli takaisin miestään, mutta Iiris julmasti nauroi ja ajoi Elsan matkoihinsa. Elsa heitti heidän peräänsä kirouksen, joka osuisi myös syntymättömiin lapsiin.
Mitä sitten tapahtui? Aino nielaisi.
Iiris meni Oton kanssa naimisiin ja sinä synnyit. Mutta niin Iiris kuin Okkokin kuolivat nuorina. Elsan kirous taisi osua oikeaan. Ja nyt, sinä et saa lasta… Sirkka huokasi.
Asuuko Elsa vielä kylässä? Tahdon pyytää häneltä anteeksi.
Elsallakaan ei käynyt hyvin. Hän menetti järkensä, oli hetken vaaraton, mutta sitten hyökkäsi jonkun kimppuun. Elsa vietiin mielisairaalaan, ja hänen poikansa, Taimo, laitettiin lastenkotiin.
Taimo taitaa olla minua pari vuotta vanhempi? Eli hän on isäni poika?
On, mutta ei elämä hällä hyvin sujunut. Lastenkodin jälkeen Taimo palasi kotiin, joi itsensä kanttuvei ja teki kaikenlaista likaista työtä. Kerran hän eksyi talviseen metsään ja löytyi vasta aamulla jalat jäätyivät eivätkä pelastuneet. Nyt liikkuu pyörätuolilla.
Ainon sydämessä sykähti. Vie minut Taimon luo. Haluan kohdata hänet!
Sirkka kauhistui, mutta Aino oli päättänyt. Kaksikko harppoi lumella natisevaa polkua Taimon mökille, joka näytti enemmän romukasalta. Aidanlaudat lahosivat, ikkunoista hohkasi pelkkä kynttilänvalo.
Aino koputti varovasti.
Ei ole lukossa! kaikui käheä ääni.
Jos jotain sattuu, minä olen pihalla, Sirkka kuiskasi.
Sisällä haisi tupakalta, alkoholilta ja vielä joltakin nimettömältä. Huoneessa oli kaikkialla kaljatölkkejä, ja likaisella pöydällä nukkui vitivalkoinen kissa kippurassa, kuin suon silmä.
Sinulla on kissa, Aino totesi hämmentyneenä.
Eipä kuulu sulle. Lumikki hallitsee täällä, Taimo murahti. Hänen silmissään väreili kaukainen katse. Mitä asiaa? Jos tuut sosiaalitoimesta, häivy. En mene minnekään laitokseen!
En. Olen Aino, isäsi tytär. Sisar.
Ahaaa… Sisar. Et kai tullut perintöä hakemaan, tämä läävä on äidin!
Haluan vain pyytää anteeksi. Mitä voin tehdä auttaaksesi?
Taimo räkätti raaasti. Onko sulla satanen?
Aino laski hiljaa pöydälle viisi satasta. Kiitos, voit lähteä. Olen antanut anteeksi. Jos vielä pitää pyytää, tule toiste!
Tarvitsetko lääkkeitä, tai lääkäriä?
Riittää jo. Poistu, nyt nukuttaa!
Aino poistui, kyyneleet silmissään. Hän oli kuvitellut kaikkea muuta, mutta ei tätä.
No, saitko selvillä? Sirkka kiirehti.
Sain
Antoiko anteeksi?
Antoi. Kiitos, täti. Lähden kotiin.
Olisit jäänyt yöksi! On myöhä
En, minun täytyy mennä takaisin Helsinkiin, Aino valehteli. Hän halusi jäädä yksin ajatustensa kanssa.
Seuraavan viikon Aino kulki levottomana, ajatukset eivät jättäneet rauhaan. Lopulta hän meni tuomiokirkkoon. Yksin kynttilöiden loisteessa hän rukoili, niin itsensä kuin kaikkien vihollistensakin puolesta, kuten Hilima neuvoi.
Onko sulla raskasta, tyttäreni? kirkkoherra kysyi yllättäen.
Aino tajusi jääneensä yksin hämärään saliin.
Anteeksi, pitäisikö minun lähteä?
Tahdotko ehkä ripittäytyä?
Aino purskahti itkuun ja tunnusti kaiken. Lapsuuden, Hiliman sanat, velipuolen kohtaamisen, menetykset ja toivon.
Mitä voin sanoa, kirkkoherra pohti. Noidalla käynti oli turhaa, lapset eivät maksa vanhempiensa synneistä. Mutta rukous siihen jää kaikki hyvä. Haluat auttaa veljeäsi? Seuraa sydäntäsi.
Seuraavana päivänä Aino palasi Taimon mökille, tällä kertaa päättäväisenä.
Joko uusia rahoja tuot? Taimo murisi, mutta hänen silmissään oli samea tuska.
En. Nyt keräät kamppeesi. Lähdet kanssani halusit tai et. Olen sinun siskosi. Jos et tarvitse minua, minä tarvitsen sinua. Sinulla ei ole muita, enkä minäkään.
Minne?
Ensin hoitoon sitten meille. Meillä on suuri talo, omenapuita pihassa. Kokeillaan.
Taimo epäröi, mutta taipui.
Yksi ehto! Lumikki tulee mukaan!
Totta kai! Olen aina haaveillut omasta kissasta.
***
Kolme kuukautta myöhemmin Taimo oli kuin eri mies opiskeli tietokoneita ja mietti, voisiko kouluttautua ohjelmoijaksi.
Huomenna tulee Saksasta uudet proteesit kesällä jo kävelet! Eero taputti häntä olalle.
En olisi ikinä uskonut
Kaikki kiitos Ainolle, Eero hymyili.
Puolen vuoden päästä Eero ja Taimo seisoivat Naistenklinikan ikkunan alla. Onnellinen Aino esitteli sieltä kaksosvauvojaan.
Täällä on kohta hupia kerrakseen! Eero nauroi.
No Taimo, valmiina setämieheksi?
Aina valmis, kyllä tästä selvitään! Taimo nauroi, ja Lumikki kietoutui heidän jaloissaan kuin uusi alku.
