Helteinen päivä. Katariina
Ari ja Sanni avioituivat vasta kahden vuoden seurustelun jälkeen.
He kulkivat onneaan kohti hyvin varovaisesti, melkein hiipien, harkiten tarkkaan jokaisen askeleen ja sanan. Se oli ymmärrettävää. He olivat kumpikin nähneet, kuinka tunteet voivat pettää ja kuinka rakkaus ei aina saavu pysyäkseen, eivätkä he halunneet ottaa mitään itsestäänselvyytenä. He yrittivät selvittää, oliko se, minkä olivat surujen ja menetyksien jälkeen löytäneet, oikeasti kestävää, ja uskaltaisivatko luottaa siihen, mikä syntyy kivun jälkeen.
Arin äiti, Aili, vaikeni myös. Hän ei halunnut säikäyttää poikansa onnea, sillä Ari oli muuttunut täysin hartiat olivat taas suorina, silmissä paloi uusi valo, ja treffejä varten hän pukeutui kuin olisi menossa suoraan maistraattiin.
Ari esitteli Sannin äidilleen lähes heti. Aili tarkkaili Sanniä jännittyneenä, mutta ei löytänyt hänessä mitään, mikä olisi tuonut mieleen Arin entisen, Annikan. Sanni kieltäytyi napakasti muuttamasta Arin luo kihlauksen aikana.
Ei, Ari. Eihän tämä käy laatuun. Tanja-täti ei sitä ymmärtäisi, ja hänen mielipiteensähän minulle tärkeä on. Hän on auttanut minua paljon ja on sairaskin. Hän tarvitsee apua. Pidetään kaikki entisellään, ei kiirehditä.
Arin oli pakko myöntyä. Mutta tämä ei hidastanut heidän suhdettaan, päinvastoin. Pitkittynyt seurusteluaika oli heille hyvä syy oppia tuntemaan toisensa kunnolla.
Sanni muutti Ailin taloon vasta vähän ennen häitä ja siihenkin oli surullinen syy.
Tanja-täti menehtyi.
Hän oli valitellut sydänvaivojaan jo pitkään. Sanni kuljetti häntä lääkäreillä, helpotti arkea ja auttoi kaikin tavoin, mutta kaikki nämä toimet vain viivästyttivät väistämätöntä. Eräänä päivänä töistä tullessaan Sanni löysi Tanja-tädin puutarhakeinusta kirjettä lukemassa lapsenlapsen kirjoittama, kyyneliin saakka liikuttava mutta kun Sanni lähestyi, hän ymmärsi, että täti ei enää hengittänyt.
Sanni kutsui ambulanssin, mutta apu oli myöhäistä.
Arille ja Tanja-tädin pojille soitettuaan Sanni istui pitkään keinussa, kyyneleet poskilla, ja muisteli yhdessä koettuja hetkiä: iltakävelyitä järven rantaan, pikkukeittiössä hillon keittämistä, yhteisiä lauluja. Miten lempeästi Tanja-täti oli hänet aikanaan ottanut vastaan, ilman utelua ja kyselyitä, juuri kun tukea tarvittiin, eikä sitä ollut keneltäkään saatavilla.
Kiitos Sanni kuiskasi yhä uudestaan, kiitollisena siitä kädestä, jonka toinen aikoinaan oli ojentanut, ja siitä sydämestä, joka oli avautunut juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsi.
Seuraavana päivänä poikien perheet saapuivat. Vanhin pojista puhui Sannin kanssa kun tilaisuuden kiireet olivat ohi.
Äiti toivoi, että osa talosta jäisi sinulle, että hoitaisit sitä, koska kukaan meistä ei aio muuttaa tänne. Haluan, että tiedät äidiltä on jäänyt testamentti. Me veljeni kanssa olemme yksimielisiä: pidä vain osasi. Ilman sinua äiti olisi ollut täällä aivan yksin. Kiitämme sinua sydämestämme siitä, että olit hänen tukenaan.
En voi enkä tahdo, Sanni nyökkäsi hitaasti. Tämä on teidän kotinne. Jos talo tarvitsee huolenpitoa, teen sen, mutta perintö kuuluu teille. Äitinne rakasti teitä paljon!
Niin minäkin tiedän…
Näin sovittiin. Sanni löysi myöhemmin taloon pysyvät vuokralaiset, piti yhteyttä Tanja-tädin poikien perheisiin kun he kesäisin saapuivat lomille.
Juuri yksi pojista auttoi Sannia vähän yli puoli vuotta häiden jälkeen, kun Sanni joutui sairaalaan
Kohdunulkoinen. Terveyteen on nyt syytä kiinnittää huomiota! leikkaava lääkäri varoitti. Hyvä, että äitisi oli lähellä! Olisi voinut käydä todella huonosti!
Anoppi oikeastaan. Mutta oikeassa olet, äiti hän minulle on.
Hyvä niin. Eikö teillä ole ollut vaikeuksia jo aiemmin?
On.
Jos haluatte lapsia, on tärkeää tutkia terveys kunnolla. Vaihtoehtona voi olla vain hedelmöityshoito.
Ymmärrän…
Sanni ei itkenyt. Hän säästi kyyneleet myöhemmäksi. Nyt tärkeintä oli ymmärtää, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä; miten tilanteen voisi korjata. Hän halusi lapsia Arin kanssa, ja tämä toive muuttui melkeinpä pakkomielteeksi.
Kaiken muutti Aili.
Sanni, lähdetäänkö kävelylle, puhutaan hetki? Aili ilmaantui eräänä iltana, kun Ari oli töissä toisella paikkakunnalla.
Pariskunta asui tuolloin jo omillaan. Heti häiden jälkeen Ari osti pienen asunnon hän saattoi jo sen kustantaa, liiketoimet sujuivat niin hyvin, että Aili mietti jo uudelleen hotellin perustamista.
Sannin vanhemmatkin halusivat auttaa, mutta Ari kieltäytyi jyrkästi.
Sanni, tehdään tämä kahdestaan. Vanhempasi ovat aina tervetulleita käymään, mutta tahdon itse tarjota katon meille.
Sanni ei väittänyt vastaan. Hän puhui isänsä kanssa, joka puristi Arin kättä kunnioittavasti.
Oikea mies! Äitisi saa olla ylpeä sinusta!
Aili hyväksyi poikansa päätöksen ja senkin ratkaisun, että lapset olisivat tervetulleita pian.
Mutta kun Aili huomasi Arin jälleen rypistävän otsaansa tuttuun tyyliin ja Sannin juoksevan klinikalta toiselle ratkaisua etsien, hän päätti puuttua asiaan.
Sanni, olethan sinä viisas nainen, mutta minäkin huolestun. Kerro, mikä sinua huolettaa. Näen, että on hätä.
Ei onnistu… äiti, Sanni varoi avaamasta liikaa mutta antoi surunsa näkyä. Entä jos en voi saada lapsia? Silloin jätän Arin! En kestäisi, jos hän jää ilman onnea minun vuokseni…
Kuule, älä puhu noin! Sinä olet saanut Arin elämään taas. Näen sen joka päivä! Kyllä, lapset ovat suuri ilo, mutta avioliitto ei ole vain lapsia varten. Voin kertoa: mekin jouduimme aikoinaan odottamaan Ariamme pitkään. Melkein erosimme juuri siksi! Luulin, että mies on kanssani vain perillisen takia. Ja hän ei voinut antaa anteeksi sitä epäluottamusta. Lähes vuoden elimme erillään, tuskailimme ja yritimme rakentaa elämää yksin. Mutta olimme typeriä! Avioliitto on paljon enemmän. Ari muistuttaa isäänsä niin. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Luulen ymmärtäväni…
Siksi, Sanni, arkaile sitä onneasi. Teidän rakkautenne kestää kaiken, mutta vain jos annatte sen kasvaa.
Miten sinusta lopulta tuli äiti? Sanni kysyi.
Jos tietäisin! Aili nauroi kyyneleet silmissä. Lähes raskauden puoleenväliin saakka en edes tiennyt olevani raskaana. Ajattelin, että outoja vaivoja. Olimme jo päättäneet elää kuten kohtalo määrää ja sitten elämä tarjosi yllätyksen!
Toivottavasti minullekin vielä tulee sellainen yllätys Sanni huokaisi.
Mikset ota yhteyttä Tanja-tädin miniään? Hän on, käsittääkseni, erinomainen lääkäri.
Sanni löi itseään otsaan.
Miten unohdin! Tietysti!
Jo viikossa Sanni matkusti Ouluun tutkimuksiin, joissa häntä jo odotettiin.
Vuoden päästä syntyivät kaksoset.
Onni astui vakain askelin Sannin ja Arin kotiin eikä aikonutkaan poistua.
Kaksosten jälkeen Sanni tuli äidiksi vielä ihanalle tytölle, jonka he Arin kanssa adoptoivat, tietäen jo etteivät voisi saada lisää omia lapsia. Päätös sai kypsyä kauan, mutta tilaisuus tuli yllättäen. Arin entinen koulutoveri, juuri äidiksi tullut, sairastui vakavasti uutisen toi mukanaan yhteinen ystävä, Eetu.
Kurja juttu, Marja sairastui… Keräämme nyt rahaa, että hän pääsisi Helsinkiin hoitoihin. Melkein kaikki ovat osallistuneet.
Asia selvä, sanoi Ari.
Arin lahjoittama potti oli tuntuva, ja muutaman päivän päästä Marja matkusti pääkaupunkiin. Aili tarjoutui matkaan avuksi; Marjalla kun ei ollut muita sukulaisia kuin vanha isoäiti.
Valitettavasti kaikki yritykset olivat turhia. Lääkärit pystyivät vain lievittämään Marjan viimeisiä aikoja ja antamaan aikaa järjestellä lapsen tulevaisuutta.
Marja pyysi lopulta Ailia järjestämään tyttärelle perheen ja Sanni ja Ari eivät epäröineet.
Niin heidän perheeseensä tuli tytär.
Pieni asunto kävi ahtaaksi. Lapset kasvoivat, uusi koti oli löydettävä.
Taas Aili puuttui asiaan:
Ari, sinulla on säästöt hotellia varten osta Sannin kanssa isompi koti!
Entä sinun unelmasi, äiti? Ei käy!
Tässä on minun unelmani! Aili antoi nauraen lapsenlapsensa sylissään ja nyökkäsi kaksosiin. En kaipaa muuta. Aion olla lähellä lapsenlapsiani ja auttaa teitä. Sanni pärjää hienosti, mutta tiedän, että tarvitset apua kauppojen kanssa. Työskentelekää te, minä hoidan lapsia! Etsikää asunto, jossa jokaisella on oma huone.
Sopiva, tilava, valoisa asunto löytyi. Lapset juoksivat huoneissa kaikuen, ja Sanni nauroi katsellessaan, kuinka pojat opettivat siskoaan huutamaan hei.
Otetaan tämä! totesi Ari katsoen vaimoaan ja lapsiaan.
Mutta uudessa kodissa iloisen arjen rikkoi rappukäytävän vanhin, Katariina, joka alkoi vahtia perhettä: hänen mielestään suurperheet eivät voineet olla kunnollisia ja vaativat viranomaisten erityistä huomiota.
Jatkuvasti niillä kulkee ihmisiä. Lapset juoksevat paljain jaloin! Näin eilenkin. Nuorin tyttö nukkuu aina vaunussa ulkona – omituista!
Ehkä liioittelet, Kati? sanoivat naapurit. Onhan nyt helle, eikä pihalla kärpäsistä haittaa. Ja mitä ihmisiin tulee: eivät ryyppää eivätkä metelöi. Ovathan ystävällisiä. Pitää nyt kohtuuden rajoissa arvioida!
Niin kauan kuin arvioitte, lapset voivat joutua vaaraan! Kuka tietää, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu! He ovat liian täydellisiä! Liian herttaisia! Sellaista ei ole olemassakaan! En usko! Kaivan totuuden esiin, sillä elämässä hyvää on liian harvoin.
Naapurit kurtistivat kulmiaan, mutta Katariina oli päättänyt valvoa. Hänen oma lapsuutensa oli varjon peittämä.
Katariina syntyi virkamiesperheeseen kurinalaisuus oli kaiken a ja o. Heitä kasvatettiin ankarin ottein; polvillaan nurkassa yön yli seisominen ei ollut harvinaista, ja piiskaus, jos äiti niin päätti. Mutta kansan silmissä perhe oli esimerkillinen. Silti, kun oma elämä koitti, Katariina ja veljet katkaisivat välit vanhempiinsa ja yrittivät unohtaa menneet.
Katariina ei pitänyt yhteyttä veljiinsä, eikä perustanut omaa perhettä. Hän päätti kerran jättää puolisoehdokkaan, kun tämä nosti tossun koiran hännän päälle arka, sairaalloinen koira teki vahingossa lätäkön lattialle.
Älä koske siihen! Katariina kiljaisi, sieppasi koiran ja lähti asunnostaan, eikä koskaan palannut.
Hän jäi yksin. Edes isoäiti, jonka luona hän viime vuodet vietti, oli vaikea, tiuskiva vanhus. Katariina koki hoitaessaan tätä paljon pahaa, ja kun isoäiti kuoli, hän koki siitä salaa helpotusta.
Katariina ei koskaan tuntenut kuuluvansa ihmisten joukkoon. Hän muisti, miten kaikki olivat hiljaa, kun hänen kotonaan oli pimeää, eikä kukaan puuttunut siihen, että koulumatkat jäivät välistä hakanneiden selkien tähden. Nyt hän halusi hyvittää maailman kylmyyden ja Sannin ja Arin perhe oli ainoa mahdollisuus. Naapuritalossa ei muita suurperheitä ollut.
Sanni istui pihalla poikien kanssa ja vilkaisi kelloa olisi aika lähteä kotiin. Tyttö heräisi pian päiväunilta ja pojille pitäisi saada välipalaa ennen harrastuksiin lähtöä. Syksyllä pojat menisivät lähellä valmistuvaan päiväkotiin, mutta nyt he osallistuivat lastenkerhoon ja jalkapallotreeneihin.
Katariina odotti ulko-ovella.
Joko taas lapset juoksivat pihalla paljain jaloin?! Etkö muka voi ostaa heille kenkiä?!
Sanni hymähti. Poikien futiskengät maksoivat enemmän kuin Arin omat lenkkarit, eikä lasten harrastuksista säästetty, kun jalat olivat kovilla.
Enkö minä puhu selvästi! Lapset tarvitsevat huolenpitoa! Ruokaa, vaatteita, kenkiä! Sinä no?!
Katariina punastui, kun Sanni vastasi lempeästi, ilman vihaa, ilman selityksiä.
Äiti, annetaan tälle Katille vettä! huusivat kaksoset. Mutta Katariinalle tuli äkkiä huono olo. Silmissä musteni, ja hän olisi kaatunut portaille, ellei Sanni olisi tukenut.
Ambulanssi tuli nopeasti ja vei Katariinan. Sairaalassa hänen ensimmäisenä vierailijanaan istui Sanni, joka oli jättänyt lapset kiireesti Ailille hoitoon.
Mitä minulle tapahtui? Katariina yritti kysyä, mutta kieli ei totellut.
Tyyni nyt vain! Sanni silitti hänen kättään ja asetteli tyynyn. Sinulle tuli aivoinfarkti. Lääkärit tekivät kaikkensa, tämä helle tekee hallaa… Mutta älä pelkää, minä pysyn täällä!
Sanni piti sanansa. Naapurit olivat jo kauan arvelleet, että Katariina oli yksinäisempi kuin kukaan. Nyt Sanni päätti olla hänen tukenaan.
Miksi? Katariina kysyi hitaasti, sanat etsien.
Siksi, että yksin on huono olla. Sen minä tiedän.
Mistä tiedät?
Olen saanut tutustua yksinäisyyteen. Surkea seura. Mutta sinua se ei enää uhkaa. Nyt tulee toinen elämä.
Miten?
Luulitko, etten minä nyt sinusta huolehdi? Vuorot vaihtuvat, kuten aina.
Sanni ei näyttänyt huomaavan Katariinan kyyneliä. Hänestä oli tärkeintä, ettei Katariinan silmissä ollut enää sitä entistä kylmyyttä. Nyt siinä oli vain tavallinen, yksinäinen vanha nainen, jonka olisi voinut olla äiti tai anoppi kenelle tahansa. Sanni sääli häntä syvästi. Katariina olisi voinut saada perheen, lapsia, lapsenlapsia mutta jäi vain taloyhtiön valvojattareksi ja pienen kukkapenkin hoitajaksi, jonka ruusut olivat kauneimmat, mitä Sanni oli koskaan nähnyt. Jos joku voi kasvattaa kauniita kukkia, ei hänellä voi olla mustaa sydäntä. Sen Sanni tiesi.
Kaksi vuotta myöhemmin.
Voi Sanni! En minä ymmärrä, miten sinä pärjäät! Sinussa on tulta ja jäätä! Kuinka tyttäresi on noin rauhallinen ja pojat taas sellaisia menijöitä! Katariina istui puistonpenkillä tarkkailemassa Sannin lasten leikkejä.
Kati-täti, tämä ei ole mitään. Heidän lisäkseen Eetulla on neljä lasta! Kun he ovat kaikki meillä, tekisi mieli paeta. Eetun vaimo jo rukoilee, ettei viidennestä tulisi poikaa.
Tiedättekö kumpi tulossa?
Ei, piilottelee! Sanni nauroi. Eetu on valmis yllätyksiin.
Herranen aika tätä hellettä! Katariina huokaisi, suojasi kädellä silmiään ja katsoi Sanniin. Vastaa minulle: oletko onnellinen?
Sanni mietti.
Mitä onni on? Rakkaita ympärillä? On. Terveys kunnossa? Onneksi, on. Lapset, jotka kasvavat iloisina? Siltä vaikuttaa. On siis aivan kiistattomasti onnellinen.
Olen.
Sannin hymy muutti kaiken ympärillä, Katariina huomasi jälleen.
Ja jopa kesän painostava helle tuntui äkkiä raikkaammalta, kuin tuulahdus olisi käynyt yli kaupungin.
©Lasten juoksu jatkui, huudot kiisivät iltapäivän häikäisevässä valossa, ja Sanni antoi katseensa vaeltaa puiden latvoissa, joissa kesän lämpö paloi vielä aivan kuin lupauksena siitä, että kaikki olisi hyvin.
Katariina nojautui varovasti hänen olkaansa vasten, ja siinä hiljaisessa lämmössä, jossa menneiden vuosien jäät vihdoin sulivat, Sanni näki vilauksen siitä, mitä elämä oli opettanut: että ilo syntyy vain jakamisesta, ja rakkaus kasvaa sinne, missä sille annetaan armoa ja aikaa.
Jossain kauempana, jalkapallokentän laidalla, Ari vilkutti lastenhuudot, pieni arki, kaikki se sekasorto ja lempeys, olivat nyt heidän yhteistä maataan. Sanni vastasi viittauksella, ja pojat juoksivat siskonsa luo, piiriin, jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle.
Katariina tarttui Sannin kädestä kiinni, sormet yllättävän lämpiminä.
Kiitos, että päästit minut piiriisi hän kuiskasi.
Sanni hymyili, puristi kättä ja tiesi, ettei kumpikaan heistä olisi enää yksin.
Aurinko paistoi heidän ylleen, ja kun hiljaa tuuli liikahti puissa, tuntui kuin koko kaupunki olisi hengittänyt helpotuksesta tämän ainutlaatuisen onnen, joka kasvoi kyynelten, anteeksiannon ja pienten suurten valintojen kautta.
Ja siinä, helteisessä päivässä, hetkessä ennen arjen seuraavaa askelta, Sanni tiesi: elämä kantaisi, juuri niin kuin pitikin.
