“Yllätys” exältä
Seppo, odota! huusin avonaisesta ikkunasta.
Mutta mies ei reagoinut. Hän oli jo hypännyt autoon ja käynnisti moottorin. Tartuin kännykkääni ja ryntäsin kohti ulko-ovea.
Juostessani neljännestä kerroksesta portaita alas soitin Sepolle monta kertaa. Hän ei vastannut. Ainoa ajatukseni oli: Ehtisinköhän vielä?
Onni oli puolellani. Kun syöksyin ulos pihalle, Seppo vielä lämmitti autoa.
Hän katsoi ihmeissään minua, kun seisoin ilman takkia pihalla ja laski sivuikkunan:
Mitä nyt, Sanni? Näytät ihan kalpealta!
Kävelin hänen luokseen hengästyneenä, sanat hukassa. Sitten laskeuduin polvilleni auton viereen, välittämättä märästä ja likaisesta lumesta.
Kaivoin auton alustasta laihan, huonokuntoisen kissan, ja Seppo katsoi minua kuin olisin järjestänyt jonkin shown.
Sanni, oletko kunnossa? Minulla on kiire töihin.
Sinun autosi alla Kissa… Näin ikkunasta juuri ja juuri.
Kissa? Siis tämän takia juoksit perässäni? No johan nyt…
Etkö usko, että kissatkin haluavat elää? katsoin miestä hämmästyneenä.
Olisi se varmaan paennut, jos olisi elinvoimaa Seppo mutisi.
Ei olisi. Katso nyt tuskin jaksaa edes naukaista.
No. Sait pelastettua. Hae vaikka suklaata maljakosta palkinnoksi ja kirjoita vaikka siitä someen. Minun on mentävä nyt.
Tässä hetkessä, kissaa halaillessani, jäin katsomaan miehen perään. En ollut ennen huomannut, kuinka kylmä hän oli.
Katsoin kissaa, ja näin sen katseessa kiitollisuutta kyllä, juuri sitä.
Vaatteisiin pukeuduttuani ja käteistä mukaan napattuani tilasin taksin.
Minne mennään? kysyi ystävällinen kuski.
Eläinlääkäriasemalle. Mielellään mahdollisimman nopeasti!
Sattuiko kissalle jotakin? kuski katsoi peilistä.
Hän tarvitsee apua.
Ei kysymyksiä lisää, ymmärretty. Tunnen yhden hyvän eläinlääkärin. Veisin teidät mielelläni sinne siellä laitetaan eläimet kuntoon vaikka mistä.
Viisitoista minuutissa istuin odottamassa eläinlääkäriä, märkä kissa sylissä. Muutkin odottajat, lähes kaikki eläimiensä kanssa, odottivat vuoroaan.
Mikäs tuolle kävi? kysyi viereinen mummo, sylissään pieni koira.
Löysin sen auton alta, varmaan oli siellä koko yön pakkasessa.
Hui. Tiedätkö, tule sinä ensin meillä on vain kontrolli, teillä kiireempi.
Ihanko totta? Kiitos paljon.
Vihdoin pääsimme lääkärin luokse. Ensin tarkastus, sitten odottamaan tutkimustuloksia aika matelee, kun hermoilee.
Seppo soitti pari kertaa, en vastannut. Koko huomioni oli kissassa.
Eli, löysit kissan ulkoa? eläinlääkäri katsoi pitkään.
Kyllä. En tiedä kauanko oli siellä.
Pakkasesta selviytyminen noin huonokuntoisena on jo saavutus. Mutta hoitoa tarvitaan pitkään ja… se maksaa. Oletko valmis kantamaan vastuuta? Ellei, voimme etsiä toisen kodin.
Arvasin, ettei tästä halvalla selvittäisi, mutten ollut varautunut pitkään prosessiin.
Katsoin kissaa silmiin. Se ei pyytänyt mitään, ei anellut vain katsoi luottavaisesti.
Olen valmis. Hoidan niin kauan kuin tarvitaan, vaikka koko loppuelämän.
Eläinlääkäri nyökkäsi:
Kissa jää meille pariksi viikoksi. Sitten saat ohjeet jatkoon.
Purskahdin melkein itkuun kiitollisuudesta.
Kiitos sinulle lääkäri vastasi vakavana. Tällaisia ihmisiä kohtaa harvoin.
Silitin kissaa ja lupasin sen kuullen, että vielä palaisin.
Kissa uskoi minua jäi jopa heikosti naukaisemaan, kuin hyvästellen.
Kotiin päästyäni olin varaslähtöä vailla nukkumaan, mutta Seppo istui jo odottamassa vihaisena.
Missä sinä olet ollut? Soitin monta kertaa!
Tänään oli rankka päivä, sanoin väsyneenä ottamatta edes takkiani kokonaan pois.
Ai jaa. Eikö ollut vapaapäivä? Missäs rankkaa oli?
Vein kissan eläinlääkärille. Istuin siellä koko päivän.
Kissan? Mikä kissa?
Se sama, jonka pelastin aamulla sinun autosi alta. Katso, olen ihan poikki. Voimmeko puhua huomenna?
Hetkinen! Käytit koko päivän kulkukissaan? Ihan tosissasi?
Jos et pysty auttamaan, älä ainakaan estä aloin jo ärsyyntyä. Kissa olisi muuten kuollut.
Mutta minä kuolen nälkään. Ei ruokaa kotona!
Oletko pikkulapsi? Pakastimessa on karjalanpiirakoita. Laitappa ne itse, jos niin kova nälkä.
Piirakoita? En minä mikään kerjäläinen ole, enkä ehdi kokata kun olen ollut töissäkin!
Väsyneenä menin silti keittiöön ja tein Sepolle hänen lemppari-iltaruokansa. Hän ei edes vaivautunut kiittämään…
Kului kaksi viikkoa. Sain kissan, jolle olin antanut nimeksi Väinö, kotiini. Kaikki oli ostettu valmiiksi, mutta en ollut kertonut asiasta vielä Sepolle.
Asunto oli minun, eikä S epolle laskujen maksaminen tai ruoan ostaminen ollut koskaan suurikaan prioriteetti. Hän ei edes harkinnut kihloja. Ajattelin, että hän kestäisi uuden tilanteen.
Vaan toisin kävi. Kun Seppo näki kissan, alkoi hurja riitely.
Toin kissan SISÄLLE? Oletko hullu?
Pelastin hänet, kannan nyt vastuun.
Paljonko laitoit siihen rahaa? Paljonko vielä menee ylläpitoon?
Raha on minun. Sinua ei kiinnostanut, paljonko olen ostanut ruokaa meille.
Minulla on auto, ja elämässäkin vaikeaa. Älä siirry puolusteluun!
Hänellä on nimi nyt. Väinö.
Sinun pitäisi mennä hoitoon, Sanni. Et ole järjissäsi.
Sinä yönä nukuimme eri huoneissa. Mietin koko yön. Viimeinen vuosi oli ollut koko ajan hankalampi: Seppo vaati, käskytti, jopa alensi. Kaikki signaalit olivat jo täällä, mutta silti tarjosin vielä yhden mahdollisuuden.
Turhaan. Seppo jatkoi riitelyä kissasta. Ja minä siirryin kuuntelemisesta päätöksiin. Eräänä iltana sanoin:
Seppo, me emme rakasta toisiamme enää. Muutetaan tämä kuntoon.
Sinun takiasiko?
Huomenna kun on vapaapäiväni, sinä muutat pois. Kaipaan rauhaa.
Sinä toit kissan päättämättä yhdessä, nyt syyllistät?
Jos et hyväksy Väinöä, etkä minua, muuta pois. Osta oma asunto, tee mitä haluat. Tämä on minun kotini.
Seppo suuttui. Muutti tavaroitaan viimetippaan asti, ehkä toivoi keskustelun vielä kääntyvän. Ei kääntynyt.
Sain työpaikalta pyynnön tulla auttamaan hetkeksi. Kerroin Sepolle, että jättää avaimet postilaatikkoon. Hän katsoi minua sillä tavalla, että nousi kylmät väreet. Olin silti rauhallinen.
Töistä palattuani (ja tutun taksikuskin kyydillä sama hyvä tyyppi kuin eläinlääkärimatkalla!), kurkkasin postilaatikkoon. Ei avaimia. Ja autokaan ei ollut paikalla.
Kun nousin ylös asuntoon, huomasin että Seppo oli lähtenyt ja vienyt kaikki: tavarat, koneet, työkalut. Jopa Väinö ja kissankuljetusboksi olivat poissa.
Juoksin ympäri asuntoa. Kissan perässä. Soitin Sepolle vimmalla:
Miksi veit Väinön!? Mitä teet?
Tämä on minun yllätykseni Sanni, yllätys sinulle! Jos haluat Väinösi, konttaa minun luokseni, ehkä palautan.
Väinö tarvitsee erityisruokaa ja hoitoa!
Väinön vuoksi itkin ja etsin hetken mahdollisuuksia. En tiennyt, mihin Seppo lähti.
Aamulla menin hänen työpaikalleen ei ollut ilmestynyt. Pomonsa kertoi hänen pitäneen vapaata.
Ulkonakin epätoivoni näki eräs tuttu taksikuski.
Vie kotiin, ole kiltti…
Matkalla soitin Sepolle taas ja taas, kunnes outo numero lopulta soitti. Nainen sanoi:
Oletteko Sanni? Seppo on ystäväni miehen kollega, ja tuli meille yökuntiin. Kissa oli mukana, ja kertoi uhkaavansa teitä sillä. Mutta kissa on surkean näköinen näkyy kaipaavan kovasti kotiin.
Älkää ruokkiko ihan miten sattuu. Se tarvitsee erityisruokaa.
Yritin, mutta ei kelvannut. Mutta minua ärsyttää Sepon käytös. Mieheni työssä, Seppo lähtenyt ulos. Ehditkö hakea Väinön pois eläin ei ansaitse tätä?
Hain nyt heti! Sano osoite.
Kuski suostui heti ja ajoi niin kovaa, että meinasi nousta lentoon. Syöksyin portaat, nappasin Väinön ja kiitin naisystävää, joka auttoi minua aidosti.
Olin niin helpottunut, kun talo jäi taakse hyvyys voitti.
Taksikuski odotti edelleen ja kysyi:
Haluatko, että jään varalle, jos exä ilmestyy?
Jään kiitos!
Sain heti samana päivänä vaihdettua lukot. Taksikuski, joka esittäytyi Jussiksi, silitti Väinöä sylissään. Väinö kehräsi, elämä näkyi palaavan silmiinsä.
Jussi ansaitsi kiitokset ystävyys hänen ja Sannin välillä syveni. Hiljalleen siitä kasvoi jotakin kauniimpaa.
Seposta vielä muutama sana. Hän joutui lähtemään lopulta pois siitäkin asunnosta, missä majaili ystävä heitti ulos, kun huomasi miehen huutaneen puolisolleen. Ystävä antoi vielä mustelman muistoksi.
Töissä Sepolta vaadittiin lähtö paperit kourassa, eikä siinä paljon selittelyt auttaneet.
Lopulta Seppo suuntasi takaisin omille juurilleen. Sillä tavalla käy niille, jotka kohtelevat muita ja varsinkin eläimiä kylmästi. Vähintään voisi yrittää kohdella kaikkia edes ihmisiksi.
Oma oppini: Toisen todellisen luonteen näkee vasta elämäntilanteiden muuttuessa. Pidä kiinni niistä, jotka lisäävät elämääsi lämpöä ja myötätuntoa ja uskalla päästää irti, jos joku vain vie sitä pois. Hyvyys todella voittaa lopulta.
