Ihmisen voi menettää
Sini, minä lähden, yskäisi Matti käheällä, etäisellä äänellään.
Menetkö autotalliin taas? murahti Sini koneellisesti vilkaisten miestään ohimennen.
En. Sini, minä jätän sinut. Minulla on toinen nainen…
Puoliksi kuorittu peruna tipahti Sinin kädestä ja vieri tömähtäen pöydän alle. Sini hetken seurasi perunan matkaa, kuin tajuamatta, mitä hänelle oli sanottu. Sitten hän kääntyi nopeasti ja katsoi miestään silmiin. Sanojen merkitys meni vihdoin perille. Ulospäin Sini vaikeni tyyneltä kuin kallioluoto keskellä Karhulanlahtea, mutta sisällä hänen tunteensa syöksyivät valtoimenaan kuin lumivyöry. Ne painoivat alleen kaiken rakkauden, ilon ja kaikki turhaksi jääneet toiveet.
Kuka se nainen on? kysyi Sini pidätellen itseään, ettei huutaisi ja hyökkäisi Matin kimppuun.
Et tunne häntä, Sini. Mutta hän on… no, kaikki tuntuu oikealta. Hän ymmärtää minua puolin sanoin, meillä on niin paljon yhteistä! Matti intoili kuin poika, ja Sini mielessään työnsi perunankuorijaa hänen kylkeensä, kuvitteli nautinnolla kuinka mies kiemurtelee kivusta.
No, kai sitten viimein löydät onnesi. Onneksi olkoon, sanoi Sini sen sijaan, huuhtaisten kädet ja kuorimaveitsen hanan alla perunat olivat valmiit. Ei tarvitse selittää, olet vapaa. Mene jo. En kutsu sinua illalliselle uskon että joku muu jo odottaa sinua…
Matti niiskaisi, ehkä helpotuksesta, ehkä surusta, ja meni pakkaamaan vaatteitaan makuuhuoneeseen. Sini piti kiinni lavuaarin reunasta pysyäkseen pystyssä, tuijotti miten hänen rystysensä valkaistuivat. Hän pyysi kahta asiaa: ettei kaatuisi, ja että Matti lähtisi mahdollisimman nopeasti…
No, minä… minä nyt sitten menen, jooko? Matti mutisi arasti astuen kohti ovea. Sini kääntyi häntä kohti. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, jopa tyynet. Matti oli selvästi yllättynyt olisi ehkä odottanut kyyneleitä tai syytöksiä, mutta ei täyttä välinpitämättömyyttä. Matti hymähti ja lähti keittiöstä.
Sini odotti, kunnes ulko-ovi naksahti kiinni ja lysähti väsyneenä lattialle. Hän painoi hampaat kämmeneensä, ettei huutaisi. Parkui kuin haavoittunut eläin, jolta elämä oli riistetty. Kolme tuntia myöhemmin, silmät turvonneina ja ääni käheänä, hän kömpi makuuhuoneeseen ja rojahti sängylle, vaatteet päällä. Maailma muuttui pimeäksi.
Sini heräsi keskellä yötä. Surumielinen kaiho painoi rintaa. Mieleen palasi heidän ensikohtaamisensa. Sini, nuori, elämäänsä aloitteleva tyttö, oli muuttanut Rovaniemelle töiden perässä. Ensimmäisenä viikonloppuna ystävättärien kanssa hän meni Seurahuoneelle tansseihin ja silloin tapasi Matin. Matti oli isokokoinen, leveäharteinen ja suuri hymy kasvoilla. Poikien joukosta hän erottui reippaudella ja miehekkyydellä. Sini menetti puhekykynsä heti nähdessään hänet. Matti, joka kyllä huomasi Sinin, hymyili vähän ylimielisesti. Häntä kiinnosti hentoinen, suurisilmäinen Sini, joten hän tarjoutui saattamaan tämän kotiin jo samana iltana. Eikä Sini enää palannut yksin kotiin.
He näkivät toisiaan lähes päivittäin. Kolmen kuukauden päästä he veivät paperit maistraattiin. Kesällä oli iloiset, nuorekkaat häät. Aluksi he asuivat soluasunnossa. Kun Sini sai esikoisen, heille myönnettiin ensimmäinen kaksio Oulun Raksilassa. Heidän onnensa oli suurta ja he todella rakastivat toisiaan. Sellaisella tavalla, jossa toinen ymmärtää toista ilman sanoja, vain katseesta, huulien liikkeistä, tavasta kulkea huoneessa. He eivät koskaan riidelleet niin käy, kun ihmiset sopivat yhteen kuin palapelin palaset tai kuin plus ja miinus.
Viime viikolla tuli täyteen kolmekymmentäkuusi vuotta yhteistä elämää. Ja kaikista surullisinta oli, että tuskin enää tulee kolmekymmentäseitsemättä vuotta… Kun Sini mietti tätä, hänen itkunsa alkoi uudelleen, hiljaa ja katkerasti, kuin hyvästellessään oman onnensa.
Aamu oli harmaa, aivan kuten Sinin mieli. Mutta oli noustava; talo oli suuri, eläimiä hoidettavana. Join vain vähän teetä sokeripalan kanssa, enempää ei mennyt alas. Sitten alkoi siivous: Sini laittoi paikat kuntoon, ruokki kanat, vei vuohen laitumelle, pesi lattiat ja tiskasi eiliset astiat. Kaiken hän teki raivokkaasti, jottei ehtisi pysähtyä miettimään, mitä oli oikeasti tapahtunut. Vaan oli vielä yksi asia: miten kertoa lapsille, Vesa-pojalle ja Annika-tyttärelle. Siihen hän päätyi vasta lounaan aikaan.
Äiti, mitä Matti nyt oikein ajattelee? Että joku muu nainen muka? Onko tämä joku vitsi? Haluatko, että tullaan heti sinne? huolehti Annika puhelimessa.
Ei, Annika, älä hyvänä aikana tule! Olet viimeisilläsi raskaana, et tarvitse tällaista stressiä. Kyllä minä pärjään. Eihän tässä ole kukaan kuollut.
Vesa poika suuttui. Hän kirosi ja melkein sylki puhelimeen. Sini joutui toppuuttelemaan: Johan nyt, älä halveeraa omaa isääsi. Kaikkea voi elämässä sattua. Sovittiin, että Vesa tulisi viikonloppuna käymään
Kerrottuaan lapsille Sini helpottui hieman. Kun hän ohitti eteisen peilin, hän näki itsensä aivan uudessa valossa. Peilistä katsoi pulska nainen aamutakissa, ilman meikkiä, silmät pöhöttyneet ja huulet kuivina.
Eipä ihme, että Matti löysi nuoremman. Katso nyt minua: ylipainoinen, kampaukseton, ei kynsilakkaa eikä huulipunaa. Se uusi on varmaan tyylikäs ja huoliteltu. Minä olen unohtanut itseni jo aikoja sitten. Lapset, mies ja lastenlapset aina ensin. Perässä talon ja pihan eläimet… Sini silitti kasvojaan ja huokaisi, kuvitteli Matin uuden nuoren heilan.
Sini mietti kulunutta vuotta. Nyt hän tajusi monia asioita. Vuosi oli ollut raskas: Annikan vaikea raskaus, Vesan perheeseen syntyi toinen lapsi, kodin ja pihan puuhat. Kaikki vei hänen aikansa, eikä Matille jäänyt paljon tilaa. Matti tuli töistä, söi usein yksin, viikonloputkin vietti ilman Siniä. Silloin hänellä varmasti oli aikaa tavata toista. Sini muisti, miten Matti vieraantui ja etääntyi. Hän ei aiemmin huomannut, tai ei halunnut huomata
…Päivät vierivät ilman Mattia. Aluksi oli vaikeaa, mutta ajan myötä helpotti. Sini pyysi lapsiaan, etteivät karttaisi isäänsä. Hän oli hyvä isä ja rakasti lapsenlapsiaan: lapset eivät olleet ongelman ydin. Lapset murisivat, mutta lupasivat yrittää. Puoli vuotta kului, ja Sini rauhoittui. Eläimet ja lastenlapset veivät kaiken ajan, hänkin meni töihin osa-aikaisesti eläkeläisenä. Hän laihtui, leikkasi hiuksensa modernisti ja vointi parani. Vähitellen palasi hänen paras korunsa hymy kasvoille. Mitä sitä surisi, kun elämä jatkuu.
Puoli vuotta myöhemmin tuntemattomasta numerosta tuli soitto. Ääni oli tuttu ja silti vieras mutta se herätti vanhat tunteet.
Sinikaiseni anna anteeksi, ota minut takaisin. En pärjää ilman sinua. Kaksi kuukautta olin sumussa, mutta nyt vain ajattelen sinua. Näen sinut aina kun suljen silmät. Päästä minut takaisin? Matti itki puhelimessa.
En päästä. Palaa nuorelle, teillä oli niin paljon yhteistä. Minulla menee jo ihan hyvin. Sini sanoi napakasti ja lopetti puhelun.
Siitä alkoivat illat, jolloin Matti soitti ja pyysi takaisin. Hän puhui kauniisti, pyysi, melkein rukoili.
Sini, eihän me olla enää nuoria Ei meidän kannata enää riidellä. Tein virheen, mutta rakastan sinua ja koko perhettä. Vesaa ja Annikaa ja lapsenlapsia. Haluan olla perheeni kanssa.
Mikä estää sinua, Matti? Rakasta lapsia, rakasta lapsenlapsia. He eivät jätä sinua. Ilman minua pärjäät kyllä. Rikki mennyt kuppi ei enää pysy ehjänä, vaikka mitä yrittäisi Sini sanoi päättäväisesti.
Lapset, jotka ensin olivat vihaisia isälleen, puolustivat nyt Mattia.
Äiti, isä on surkea ilman sinua. Se katuu, anna anteeksi, Annikakin pyysi.
Niinpä äiti. Ei kannata olla kuin pikkulapset. Tiedän, että välität kuitenkin, komppasi Vesa.
Ei, ei ja ei. Älkää pyytäkö enää. En voi enää elää hänen kanssaan. En, kun muistan miten hän petti minut.
Niin Sini jatkoi elämäänsä; työskenteli, hoiti kotia ja auttoi lapsiaan ja lastenlapsiaan. Kaikki ilman Mattia.
Matti taas erosi uudesta kumppanistaan, kaikesta yhteisestä huolimatta. Hän muutti takaisin äitinsä vanhaan mökkiin ja ikävöi Siniä. Hän muisteli heidän yhteisiä vuosia ja kaipuu oli kova. Hän katui, muttei voinut enää muuttaa mitään. Sen kanssa oli elettävä.
Sitten tuli se päivä, jolloin Matti päätti viimein yrittää. Hän meni Sinin talon pihaan, aikoi heittäytyä polvilleen ja pyytää anteeksi. Ehkä Sini heltyisi. Tai ainakin näkisi rakkaan vielä kerran.
Matti laittoi ylleen siistit vaatteet ja matkasi Sinin talolle. Koputti ovelle, turhaan. Sini oli yötöissä. Vielä koputti, turhaan, ja lopulta nukahti verannalle penkille, sydän raskaana ja pää täynnä kotimuistoja. Nukkui syvemmin kuin vuosiin.
Aamulla Sini tuli kotiin. Yllätys odotti: Matti makasi liikkumatta ulkona, kasvot kalpeina kuunvalossa. Sini töytäisi miestä kädellään ei mitään. Ravisti voimakkaammin ei reaktiota.
Voi hyvänen aika voi hyvä Matti! Rakas, mikset enää hengitä! Miten minä nyt pärjään ilman sinua Sini polvistui miehen rinnalle surusta murheellisena.
Silloin Matti tarttui yllättäen Sinin harteisiin ja suuteli tätä.
Sinä rakastat minua sittenkin! Ja minä sinua, Sini. Anna anteeksi, ei minusta ole elämään ilman sinua, Matti itki ja polvistui, kasvot kämmenissään.
Joko sitä taas pelleilet! Säikäytit minut, ajattelin että kuolit ja tulit kotiin viimeiselle matkalle! Käynytkö kyllästymässä kevätyössä kuin maaliskuun kolli kissansa perässä! Sini läpsäisi Mattia leikkisästi selkään.
Siitä lähtien Sini ja Matti elivät taas yhdessä, paremmin kuin ennen. Rakkautta riitti nyt entistä enemmän, sillä he tiesivät, miltä tuntuu melkein menettää se tärkein oma rakas ihminen. He oppivat, että joskus ylpeyden voi ottaa sivuun ja antaa toiselle uuden mahdollisuuden. Ehkä pahankin teon voi antaa anteeksi, kun sydämessä on edes pieni nurkka hyvyyttä jäljellä. Ja että nykyhetkeä ja rakkaita pitää arvostaa, eikä jäädä suremaan menetettyä onnea.
Sellainen oli Sinin ja Matin tarina: elämä opetti, että rakkaus syntyy uudelleen, jos sitä osaa arvostaa.
