-Tarja, miksi ihmeessä tarvitset noin ison asunnon? Olet kuitenkin yksin. Ei lapsia, ei miestä. Eikä kavereitakaan taida liiemmin olla, jos oikein ymmärsin. Miksi tarvitset kaksi huonetta? Meitä on viisi yhdellä ja täällä on ahdasta. Päätä nyt, tyttäreni. Ja jos joskus haluat, voidaanhan myöhemmin vaihtaa takaisin. Kun nuo meidän muksut vähän kasvaa, palataan asiaan. Mitäs sanot? isä katsoo häntä tarkkaan ja vähän mielistellen.
Mitä Tarja voi tähän sanoa? Mitäkö hän ajattelee, todella? Onko se edes mahdollista, että isä, josta ei ole vuosikausiin kuulunut mitään, ilmestyy yhtäkkiä hänen elämäänsä tällaisen huikean ehdotuksen kanssa? Tarja on niin hämmentynyt, ettei saa sanaa suustaan. Hän ei ollut tajunnut, että ihmisellä voi olla pokkaa näin pitkälle Mitä ystäviin tulee, Tarjalla niitä toki on. Yhtä paljon kuin hän kokee tarvitsevansa
-No, miten on, Tarja, lyödäänkö kättä päälle? isä hoputtaa.
-Entäs äiti?
-Mitä siitä?
-Äiti käy täällä pari kertaa kuussa ja on yötä. Joskus vaikka viikon. Toinen huone on silloin välttämätön.
-Pari kertaa kuussa? Eihän se mitään! Minulla on vanha vuodesohva tallissa. Putsataan ja laitetaan keittiöön. Ihan hyvin mahtuu. Ja jääkaappi on vieressä, eikö olekin kätevää? hän nauraa. Ei tarvitse kauas kävellä. Siinä sänky ja siinä ruokailu
Tarja katsoo häntä eikä enää edes loukkaannu. Isän sanat yksinäinen, yksin, eivät enää osu. Hän on vain aivan hämmästynyt. Miten joku voi olla näin yksioikoinen? Luuleeko hän todella olevansa muita fiksumpi ja että kaikki muut ovat tyhmiä?
-Tarja, tiedätkö, tämä olisi hyvä ratkaisu sinulle. Mieti nyt. Äiti käy vain pari kertaa kuussa, mutta meidän perhe tarvitsee tilaa joka päivä. Ymmärrätkö eron?
Niin, aivan. Heidän perheensä. Tarja ei todellakaan ole osa sitä perhettä enää. Mitä väliä sillä, että on ensimmäisestä liitosta? Isän kolme vilkasta poikaa ja hänen uusi vaimonsa ovat nyt se oikea perhe! Tarja vain huokaa. Ei edes jaksa tapella asiasta. Ehkä isä joskus ymmärtää, ettei vain hänellä ole järkeä päässä
-Isä, mutta minä maksoin juuri asuntolainan loppuun. Tein töitä monta vuotta tätä asuntoa varten Onhan tämä nyt hieman raskasta…
-Älä nyt ala draamaan, kyllä sulle ihan hyvä lähtö oli annettu. Vai unohditko jo? hän katsoo epäluuloisesti.
Lähtö? No jopas Hän muka tietää kaiken, mutta sen alun antoi äiti, ei suinkaan hän! Tarja nielaisee vastauksen, sillä tietää että isä ei edes kuulisi sitä.
-Isä Mä mietin tätä vielä, – Tarja sanoo lopulta.
-Toki, mieti rauhassa! Ajatella saa, ei siitä sakoteta, isä taputtaa hyväntahtoisesti olalle.
***
-Tarja, sun ois pitänyt lähettää se ukko suoraan ja piste! Vaihtaa asuntoa, että varmasti naurettavaa! Pitäisikö antaa asunto muutenkin? Sillä on kolme lasta, onhan sillä tarve! On tämä hullua! äiti puhisee ja kävelee edestakaisin olohuoneessa.
-Äiti, mutta enhän mä nyt Isä kuitenkin En kehdannut, Tarja on vaivaantunut.
-Tyttö hyvä! Sä mietit, onko siinä jokin noloa. Mutta häneltä sujuu toisten asunnoista pyytäminen niin helposti! Sinun pitää tietää ja tajuta, että hän on juuri tuollainen. Aina ollut. Säästää, ottaa kaiken minkä saa, eikä koskaan muuta miettinyt. Älä ole pahoillasi tämä ei todellakaan ole sinun syy, ymmärsitkö? äiti hymyilee ja silittää Tarjan kättä.
-En mä oikeastaan olekaan pahoillani. Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Ajattelin ensin, että ehkä kuulin väärin ei ihmiset voi olla näin röyhkeitä Oliko se aina tuollainen, kun asuitte yhdessäkin? Tarja ihmettelee aidosti.
-Aina. Sitä et vaan tiedä, kun ette ole olleet juuri tekemisissä. Rehellisesti en edes tiedä miksi se nyt yhtäkkiä haluaa muka olla läsnä. Minä en koskaan estänyt teidän suhdetta, mutta ei se aiemmin edes yrittänyt olla isä. Eroa tehdessä hänkin protestoi sitä, ettei mun äidin asuntoa voinut jakaa. Hänhän kuitenkin asui siinä! Käsittämätöntä! äiti nauraa, vaikka silmät pysyvät vakavina.
-Taitaa olla paras jättää koko juttu, eikö? Voisiko vain katkaista yhteyden? Mitä mieltä olet, äiti?
-Ei tarvitse Tarja. Älä ala samalle tasolle. Hän on kuitenkin sun isä. Perhettä, vaikkei ihan siltä tunnukaan…
-Niin vissiin. Me ei kyllä taideta ihan täyttää hänen perhemääritelmäänsä, Tarja huokaisee.
Äiti kohauttaa olkapäitään. Hän ymmärtää täysin.
Tarja kääntyy pois. No niin, siellä se oikea perhe, täällä minä, ilmaa vaan. Toki, siellä isän kolme poikaa ja uusi vaimo ovat kaikki kaikessa. Isä voi puhua ainiaan milloin kukakin oppi kävelemään, kuka sai ensimmäisen mustelman, kuka tykkää mistäkin sadusta. Hänen silmäteränsä pojat ja uusi vaimo.
-No äiti, minä yritän olla reagoimatta. Ja jos se vielä yrittää, sanon suoraan ei Mieluummin näin kuin että yhteyttä ei olisi ollenkaan. Monilla ei edes ole isää. Ja ei se sentään juo, kuten moni muu, eikö niin?
-Niin kai äiti nyökkää.
Seuraava tapaaminen isän kanssa on viikon kuluttua. Isän kotona. Muut ovat lähteneet lääkäriin koko laumalla.
-Tarja, tulit juuri sopivasti. Halusin näyttää sulle tämän! Katso miten iso vaatekaappi! Sinne mahtuu kaikki sun tavarat. Ja katso näitä tapetteja onhan nämä kivat? isä intoilee asunnossa.
-Isä
-Katso keittiötä! Onhan se pieni, mutta tosi kodikas. Ja tähän mahtuu hyvin vuodesohva äidille. Jääkaappi on vanha, ei sellainen kuin sulla, mutta vaihdat ajan myötä. Mulla on muuten alennuskortti hyvään liikkeeseen…
-Isä Taas sama juttu En halua sun jääkaappia, tapetteja, enkä sitä korttia Tarja on lähellä itkua.
-Siksi tietenkin! Sun täytyy tutustua ennen kuin vaihdat, eikö? Ja katsoa mitä täällä sua odottaa isä jatkaa, mutta Tarja kokee ettei häntä oikeastaan edes nähdä.
-Isä. Anteeksi, jos olen antanut sulle turhaa toivoa En aio muuttaa tänne. Minä viihdyn omassa asunnossani, Tarja sanoo hiljaa.
-No, no. Mutta katso nyt tätä suihkua! On melkein uusi. Ja pönttö muuten on puolalainen, laadukas isä puhuu kuin ei olisi kuullut sanaakaan.
-Ootko sä kuuro? Sanoin: en muuta tänne! Minä pidän omasta asunnostani, enkä aio mitään vaihtaa! Ei vaihdeta! Tarja tiuskaisee. Ärsyyntyy kaikkeen: häneen, isään, koko tähän tilanteeseen.
-Ei vaihdeta? Olisitko sä niin itara? Miksi sitten edes tulit? Tämä ei ole oikein. Tarja, mä luotin suhun. Sä petät mut, isä katsoo häntä vieraasti. Tarja laskee katseensa ja poistuu hitaasti ovesta…
Hän kävelee syksyisillä, hiljaisilla katuilla ja miettii pitäisikö itkeä vai nauraa. Tarja pysähtyy, ottaa puhelimen ja poistaa isän numeron ja kaikki yhteystiedot. Vasta sitten huokaa kevyesti. Mitäpä muuta voi? Ehkä tämä oli oikea ratkaisu. Jos isä vielä haluaa, hän löytää kyllä soittaa, kirjoittaa, tulee käymään. Mutta syvällä sisimmässään Tarja tietää, ettei näin tule käymään. Koska mitään otettavaa ei enää ole. Vaihto jäi tekemättäHän jatkaa matkaa, tuntee sadepisaroita otsallaan, mutta päähän ei enää särje. Kevyt on olo, vaikka suru kourii rintaa. Jotain purkautuu, hellittää. Hän hymyilee ensin varovasti, sitten enemmän. Ehkä nyt on hänen vuoronsa olla itselleen perhe. Sen Tarja ymmärtää ensimmäistä kertaa.
Kotona hän avaa ikkunan. Ilma on raikas, kostea; yössä vilkkuu kaupungin katuvaloja. Seinät ympärillä ovat jo tutut ja lämpimät, eivätkä enää ahtaat tai liikaa yhdelle ne ovat juuri sopivat. Hän sytyttää pöytälampun, istuu sohvalle ja keittää teetä, rauhassa ja hiljaisuudessa. Kuppi lämmittää käsiä, ihan kuin silloin, kun oli pieni ja äiti peitteli yöksi.
Huomenna Tarja soittaa ystävälleen. Ja ehkä joku päivä puhelin soi kenties toisesta suunnasta. Mutta tänään hänellä on koti, ja se riittää. Hän avaa ikkunan vielä hieman enemmän, antaa syysilman tulla ja itselleen luvan olla onnellinen.
