Kolme vuotta ihmeen etsintää
Joskus elämä tekee meistä hukkuneita, paiskaa toisistaan niin kauas, että tuntuu kuin palaaminen ei enää olisi mahdollista. Mutta entä jos juuri vuosia sitten annettu lupaus polttaa sisällä ja pakottaa jatkamaan matkaa, vaikka toivo tuntuu ohuelta?
Haluan tänään kirjoittaa päiväkirjaani muiston, joka saa vieläkin sydämen painumaan. Kuvittele: Lapin karu, tuulinen ja autio erämaa. Vanha harmaa mökki soistuneen suon reunalla. Mies, joka on valmis antamaan kaikkensa, että kadotettu palaa takaisin elämään.
**En unohda sitä hetkeä:**
Seisoin hiekan ja sammaleen peittämällä polulla, likainen ja hien peittämä puku ylläni, joka joskus oli ollut kallis. Jokainen askel raskaampi kuin edellinen, hengitys tärisi kylmässä kevättuulessa. Vanhan mökin oven edessä seisoi kaksi poikaa nuhjuisia, arkoja, aivan liian aikuisia siihen ikään.
Polvistuin hitaasti, jotta olin samalla tasolla heidän kanssaan, ja katsoin syvälle heidän silmiinsä.
** Muistatteko vielä minut? Kolme vuotta on kulunut,** kysyin hiljaa, ääni särkyi kurkussani.
Vanhemman pojan katse oli ensin täysin tyhjä, mutta hetkessä hänen silmissään välähti tunnistamisen kipinä. Huulet alkoivat vavista.
** Setä Timo?** kuiskasi lapsi.
Nyökkäsin. Vahvankin kuoren läpi purkautui pidättelemättömiä kyyneleitä. Aukaisin sylini leveäksi.
** Lupasin löytää teidät. Tulkaa tänne.**
Sillä samalla hetkellä vanhempi poika juoksi minua kohti, purskahtaen itkuun. Painoin hänet rintaani vasten niin tiukasti, että pelkäsin kaiken haihtuvan ilmaan, jos hellittäisin. Suljin silmäni, helpotus tuntui sietämättömänä.
**Lopulta:**
Avatessani silmäni näin nuoremman pojan. Hän oli kolme vuotta sitten vielä aivan pieni, nyt seisoi vähän kauempana, ujona ja epävarmana. Hänen kasvonsa eivät muistaneet minua, mutta sydän taisi silti aavistaa jotakin tuttua.
Ojensin käteni.
** Älä pelkää, pikkuinen,** sanoin pehmeästi. ** En enää koskaan jätä teitä. Lähdetään nyt kotiin.**
Poika otti ensin hapuilevan askeleen, kosketti varovasti kättäni pienillä sormillaan ja sitten, kuin olisi tunnistanut ääneni tai tuoksuni, hän syöksähti syliini. Hän painautui isoveljen ja minun väliin, piiloutui takkiini ja itki.
Ja siinä, keskellä karua erämaata, missä ei ollut mitään muuta kuin poronjäkiä ja tuulta, meidän perheemme oli taas koossa. Olin pitänyt lupaukseni. Löysin heidät.
