Hyvin järjestetty elämä
Satu, muistatko, että sunnuntaina mennään äidin synttäreille? kysyi Jarkko aamupalalla.
“No johan nyt! Kyllä siitä on muistutettu, että vaikea olisi unohtaa… Jarkko on puhunut siitä jo koko viikon, mutta anoppi se vasta varmisteli asiaa neljä kertaa viikossa vähintään. Tässä ei unohtaisi vaikka yrittäisikin…” Satu mietti hiljaisesti, mutta hymyili ja vastasi:
Muistan, Jarkko, muistan… Satu huokaisi melkein huomaamattomasti. Viime aikoina tapaamiset anopin kanssa olivat muuttuneet suorastaan koettelemukseksi. Liisa-Maria, Jarkon äiti, katsoi häntä jatkuvasti niin kuin olisi juuri haistanut pilaantunutta maitoa. Satu ei koskaan ihan ymmärtänyt, mitä anoppi halusi. Hän rakasti Jarkkoa, synnytti kaksi lasta ja pyöritti taloutta kuin peruna Narinkkatorilla. Mutta eihän kaikille voi olla mieleen…
Jarkkoon Satu tutustui aikoinaan hyvin modernisti: netissä. Jossain Facebookin proteiinipirtelöryhmässä. Satu osti sieltä vitamiinejaan, Jarkko taas proteiinipatukoita. Siitä se perusjuttu alkoi, siirtyi Satun omalle sivulle Jarkko tykitti tykkäyksiä kuviin ja siitä kasvoi ystävyys, joka pian muuttui ihan oikeiksi tunteiksi. Seitsemän kuukauden päästä he olivat jo naimisissa.
Satuliini, mä lupaan olla hyvä isi! Oikeasti! Ja mä haluan monta lasta. Neljä! Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä! Ei yksi ole yhtään riittävä, eihän siinä muuta kuin kasvaa itsekäs lapsi. Mutta jos niitä on monta, oppivat reippailua ja ihmisiksi.
No niin varmasti… nauroi Satu. Sähän olet itse ainoa lapsi, eikä sinusta mikään hirveä itsekäs tullut…
Joo joo, mutta mä oon muutenkin vähän erikoinen tapaus! Jarkko virnisti ja painoi pusun Satun poskelle.
Kun Satu ensi kertaa tapasi anoppinsa, Liisa-Maria mittaili häntä kireällä opettajan katseella ja kulmakarvat tummiksi maalattuina. Pöydässä tivattiin perheoloja ja koulutusta. Siinä vaiheessa kun selvisi, ettei Satu ole helsinkiläinen vaan opiskeli Turussa, yksinhuoltajaäidin tytär vielä kaiken kukkuraksi, jonka äiti asui Vantaan kahden huoneen kämpässä, Liisa-Maria näytti siltä kuin olisi puraisut suolakurkkua, ihan hiljentyi lautasensa kanssa.
Häät vietettiin kunnolla, Sinebrychoffin puiston ravintolassa. Turusta tuli Satun äiti, kaksi siskoa ja kolme veljeä, kaikki äänekkäitä ja nuoria. Oli iloa ja pärinää, ja Satu ja Jarkko leijuivat toistensa ympärillä kuin kaksi metsoa kevätaamuna.
Kahden kuukauden päästä he ilmoittivat perheelle, että pian tulee perheenlisäystä. Jarkko oli onnestaan aivan sekaisin. Satun sisarukset lähettelivät onnentoivotuksia, Satu soitti äidilleen ja äiti taisi pyyhkiä kyyneltä, niin onnellinen oli. Liisa-Maria sen sijaan vain veti henkeä ja näytti siltä kuin olisi jäänyt pakkasessa kiinni paljain käsin lumikasaan.
Ai nytkö pitää jo lapset tehdä. Olisitte vähän ensin itsellenne eläneet. Eihän teistä vielä vanhempia tule, kun itse olette ihan lapsia…
Äitipieni, kohta sinusta tulee mummo, eikö se ole ihanaa? Ja minusta tulee isä! ISÄ! Jarkko hymyili korvasta korvaan ja pyöräytti äitinsä ympäri olohuonetta. Tämä vain huitoi käsillään.
Aikanaan nuorelle parille syntyi ihana, terve tyttö, Annika. Jarkko oli haltioissaan, Satu nautti täysillä äitiydestä ja kodin laittamisesta. Jarkko tienasi hyvin, ja Satu olisi voinut palkata vaikka kodinhoitajan ja lastenhoitajan, mutta halusi tehdä kaiken itse. Ja siinä onnistui hienosti vaippa vaihtui kyllä, vaikka isäkin oli mukana talkoissa kun vain töiltään ehti.
Annikan yksivuotissynttäripäivänä paljastui, että perheeseen saadaan pian uusi jäsen. Jarkko oli varma, että nyt tulisi poika ja niinhän siinä kävi: yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi Martti.
Kun arki alkoi painaa päälle ja käsipareja olisi tarvittu enemmän, perhe palkkasi kodinhoitajan, jotta Satu voisi keskittyä kasvatukseen. Satu oli onnensa kukkuloilla: mies palvoi, lapset olivat kiltejä, ja rahahuolet pysyivät kaukana. Aika hyvä kombo mutta tietenkin mukana piti olla myös pieni risa, ja se oli tietysti Liisa-Maria.
Jarkko, miksi sun äiti ei tykkää minusta yhtään? Musta tuntuu ettei se niin välitä lapsistakaan. Onko joku pielessä tai mitä mä olen tehnyt?
Satu, älä nyt murehdi, äiti nyt vaan on sellainen. Sillä on ihan oma sisäinen maailmansa eikä me taideta siellä oikein istua Jarkko rutisti Satu syliinsä ja suikkasi suukon tukkaan. Pääasia, että mä rakastan sua hurjasti…
Lapset kasvoivat, Jarkon bisnekset kukoistivat ja kaikki oli mallillaan. Satu oli tyytyväinen, että lähti silloin muinoin treffeille sen random-tyypin kanssa. Siitä pojasta oli tullut hänelle maailman rakkain mies.
Eräänä iltana Satu ja Jarkko jättivät lapset hoitajalle ja lähtivät kahdestaan teatteriin. Satu rakasti draamaa (ainakin lavalla), istui penkissä silmälasiensa takana ja odotti esitystä, kun olo alkoi yhtäkkiä kummalliseksi…
Jarkko, nyt alkaa huimata. Siinä salaatissa oli kyllä jotain vialla. Tunsin jo hajusta…
Satu yritti hengitellä ja rauhoittua, joi vettä, mutta helpotusta ei tullut. He jättivät esityksen kesken, hyppäsivät ratikkaan ja palasivat kotiin. Kotona Satu makasi puolisen tuntia, kunnes olo helpottui ja hetken päästä teki varalta raskaustestin. Ja kyllähän siinä oli kaksi viivaa!
Satu! Kolme lasta! Juuri niin kuin toivoin! Jarkko tanssitti vaimoaan ympäri olohuonetta.
Kolme on kyllä hyvä, mutta eikö tuo tule vähän nopeasti? Marttikin on ihan pieni vielä… mutisi Satu.
Milloin muka muka olisi hyvä hetki? Nää on meidän lapsia, me pärjätään! Pärjätään! Ai että, äiti kyllä yllättyy. Ilmoitetaan uutinen suoraan synttärillä.
“No jaa, ei tää anoppi varmasti hypi riemusta. Katsoo jo nytkin kuin taxia pakkasaamuna ja nyt menee varmaan ihan sanattomaksi. Sanoo varmaan, että lisäännytään kuin lemmingit…” ajatteli Satu, mutta ei sanonut ääneen. Hymyili vain miehelleen ja antoi kaiken olla.
Aurinkoisena sunnuntaina koko poppoo pakkasi auton, osti kukkia ja Fazerin mutakakun, ja kiiruhti Liisa-Marian juhliin, puoli tuntia myöhässä kuten suomalainen ainakin.
Liisa-Maria korkkasi oven ranskalaisen hajuvetensä tuoksuisena ja hymyili kuin toukokuun voikukka. Suukotti poikaansa ja lapset, puristi miniäänkin poskesta ja johdatti kaikki pöytään.
Muut vieraat olivat jo ehtineet lämpimään tunnelmaan, ja Satu ja Jarkko pakotettiin nostamaan skoolit juhlakunnian kunniaksi. Jarkko kohotti snapsilasin ja julisti:
Rakas äiti ja mummi! Onnea valtavasti uudesta vuosikymmenestä, olet kaunis ja virkeä ja me tehdään kaikkemme, että pysyt sellaisena! Ja nyt esiin lahja ja yllätys! Ojensi äidille lahjarasian (kultainen rannekoru Paulig-kahvipavuin koristeltuna) ja valkoisen kirjekuoren päälle. Äiti avasi lahjat hitaasti, hymyillen. Mutta kun käteen osui raskaustestin tikku, kasvojen ilme muuttui yhtä nopeasti kuin keväinen räntä sateeksi.
Tämä kait sitten on sinun lahjasi. En kyllä yhtään ihmettele, eipä sulla muuta annettavaa olekaan kuin lisää lapsia kunhan synnytät, ei muuta osaakaan! Ja eikö ala jo puuduttaa olla raskaana? Kylläpä sulla on hyvä elämä: istua kotona, tehdä lapsia ja Jarkko paiskii töitä, elättää koko laumaa ja maksaa siivoojat! Eihän tuosta voi muuta sanoakaan kuin että kylläpä olet taitavasti järjestänyt ihan kuin loinen, usko pois… kuului matala ja pureva ääni.
Huoneeseen laskeutui kolea hiljaisuus. Vieraat tökkivät haarukalla lohta, mutta kaikki seurasivat salaa tilannetta.
Jarkko kalpeni kuin seiniäkin valkoisemmaksi ja kääntyi äitiinsä tärisevin huulin:
Mitä ihmettä sä oikein selität, äiti…? En tajua, että mä joudun kuulemaan tällaista… Kuinka kauan sä oot tätä mieltä ollut? Mä luulin, että sä rakastat ainakin omaa poikaasi…
Jarkko nousi pöydästä ja Satu seuralaisineen (lapsoset kainalossa) seurasi ripeästi perästä. Liisa-Maria ei vilkaissutkaan heidän peräänsä ja vieraidenkin syöminen jäi tauolle.
Kotimatkalla Satu tirautti itkut hiljaa. Ei kovalla äänellä, etteivät lapset hermostuisi, mutta kyyneleet juoksivat poskilla kun joessa kosken vesi kevätpuroihin. Jarkko vilkaisi vaimoaan ja huokaisi silmin nähden tosi pahalla mielellä.
Kotona ilta meni hiljaisissa tunnelmissa. Kun lapset nukkuivat, istuttiin keittiössä juomassa teetä ja miettimässä, mistä koko sirkus oikein johtui.
Tiedätkö Satu, oon miettinyt tätä jo monta kertaa. Syy ei ole sinussa. Olisit ollut kuka tahansa Maija, Aino, Kaisa tai vaikka Helmi ihan varmasti olis käynyt samoin. Syyttäisi jostain. Lapsista, keitosta, riisipuuron sattumista… Se on, äiti siis, koko ikänsä tehnyt kaiken yksin, isä jätti meidät heti syntymän jälkeen ja piiloutui elatusmaksuiltakin. Äiti paiski töitä kuin riihikuivatut heinät, että mä sain ruokaa ja kumisaappaat. Nyt kun sulla on kaikki valmiina: minä vieressä, lapset, koti pullollaan, kaikki helposti osotettavissa… Eihän sitä äiti kestä. Ei edes pojalleen toivoisi helpompaa. Ja tiedätkö se on myös naisten välisen kateuden paikka. Koita olla armollinen ja anna itsellesi anteeksi… Ja sille myös, ihan hiljaa itsesi sisällä, jos jaksat.
He jäivät istumaan hiljaisina, pienessä valossa, halaten tiukasti. Jarkko mietti, miten vähän sitä joskus tuntee lähimpänsäkin. Satu ajatteli, että hän kyllä antaa anteeksi, mutta anoppia ei tee mieli nähdä ihan hetkeen. Mutta sen näyttää sitten elämä.
Heillä oli kuitenkin yksi tärkeä asia: rakkaus ja lapset. Ja se on ihan tarpeeksi.
