Olen nyt 51. Kuukauden aikana yhdeksän treffitapaamista toisten eronneiden, yli 45-vuotiaiden kanssa: miksi olen yhä yksin
Kun erosin kolme vuotta sitten, olin varma, että korkeintaan puolen vuoden sisällä olisi jo uusi suhde oven takana.
Oma asunto, vakituinen työ, ei miestä, joka juoksentelee baareissa tai seikkailee holtittomasti. Olin tuolloin 48, ja uskoin vilpittömästi, ettei minunlaiseni mies jäisi yksin.
Nyt kun ikää on 51 vuotta, kuljen edelleen kotiin omaan hiljaiseen asuntooni. Syynä ei ole se, etten yrittäisi. Kuukauden aikana kävin yhdeksillä treffeillä suunnilleen samanikäisten 4552-vuotiaiden kanssa. Kaikki naisia, jotka elämäkertansa mukaan tiesivät mitä haluavat: itsenäisiä, eronneita, järjestyksessä.
Näiden yhdeksän tapaamisen jälkeen minulle selvisi kipeä totuus: ei se ole ulkonäöstä, eikä edes iästä kiinni. Eivätkä “hyvät” ole vain jo varattuja.
Ongelma on ihan muualla.
Treffit 1: Nainen, joka on kuin työnhakulomake
Satu, 47, talousalan ihminen. Kuvissa ihan miellyttävä nainen ilman erikoisfiltereitä tai pupunkorvia. Otti itse ensimmäisenä yhteyttä, juttelimme verkossa rennosti.
Nähtiin kahvilassa. Hän tuli minuutilleen, istui siististi vastapäätä ja tilasi vihreää teetä ilman sokeria. Hymyilin:
Kerro itsestäsi, mikä elämässä on tärkeää?
Satu otti puhelimen käteen, selasi jotain ja sanoi:
Säästetään aikaa, olen tehnyt listan kysymyksiä. Katsotaan heti aluksi, sopiiko meistä mitään.
Hän avasi muistionsa.
Ensimmäinen kysymys: yhteinen talous. Toinen: olenko valmis maksamaan hänen asuntolainaansa. Kolmas: haluanko vielä lapsia. Neljäs: suhtautumiseni muuttoon. Viides: paljonko annan lapsilleni rahaa ja missä suhteessa eksään?
Tunnin ajan vastasin rehellisesti. Tunsin itseni enemmänkin työhaastatteluun tulleeksi kuin mieheksi. Jokainen vastaus oli kuin merkki hänen sisäiseen Excel-taulukkoonsa.
Kun kysyin hänen harrastuksistaan, hän huitaisi:
Käydään nyt läpi lista, tämä on tärkeää.
Puolentoista tunnin päästä hän laittoi puhelimen kiinni, nyökkäsi kohteliaasti ja kiitti tapaamisesta. Eikä sittemmin ole kuulunut mitään.
Ilmeisesti en saanut paikkaa.
Treffit 2: Elämää exän varjossa
Katri, 48, opettaja. Lempeä, lämmin, kuin sellainen joka on nähnyt kaiken eikä silti katkeroitunut. Käveltiin Kaivopuiston puistossa.
Juttu luisti, kunnes mainitsin pitäväni elokuvista.
Mun exä vihasi leffoja, hän tokaisi heti. Sanoi että ne on ajan hukkaa ja typeryyttä.
Kerroin, että laitan silloin tällöin kotona ruokaa.
Oho, exä ei saanut edes teetä keitettyä. Kaikki oli “naisten hommaa”.
Koko ajan exä ilmestyi väliimme näkymättömänä seinänä.
Auto? “Mun exä ei uskaltanut ajaa.” Asunto? “Exä asui nelikymppiseksi äitinsä luona.” Lomahaaveet? “Ei me exän kanssa minnekään menty, se oli niin pihi.”
Tajusin nopeasti, että minua ei kohdeltu itsenäisenä ihmisenä. Olin vertailukohta hänen entiselle kivulleen.
Hän ei hakenut kumppania, vaan “antiexää”. Millaista oikeasti olen sillä ei ollut väliä.
Treffit 3: Entinen aina läsnä
Marja, 49, suunnittelija. Tyylikäs, silmää miellyttävä, tarkkaan valitut korut ja laukku, vieno tuoksu. Uskalsin jo toivoa: nyt kohdattiin tasapainoinen, aikuinen nainen.
Alussa keskusteltiin töistä, reissuista, kirjoista. Vapauduin, ajattelin: näin tuntuu aidolta.
Mutta sitten Marja sanoi:
Tiedätkö, exänikin sanoi noin. Sitten kaikki jäi kuitenkin sanahelinäksi.
Treffit muuttuivat moniosaiseksi sarjaksi hänen elämästään exänsä kanssa: miten exä ei arvostanut, vain käytti hyväkseen, lupasi eikä pitänyt, hän vain kesti ja venyi.
Aina kun sanoin jotain, hän palautti sen exäänsä:
Sinäkin tykkäät laittaa ruokaa? Niin muka exäkin, mutta eipä laittanut.
Haluaisit matkustaa? Exäkin halusi, mutta vain kotisohvalla.
Yritin vaihtaa aihetta: hänen suunnitteluprojektinsa, kaupungit, joissa asui. Mutta exä istui mukanamme pöydässä näkymättömänä, mutta niin vahvasti läsnä.
Sellaisessa kolmen hengen suhteessa ei voi aloittaa mitään uutta.
Treffit 4: Rakkaus on luksusta
Anni, 50, kirjanpitäjä. Järjestelmällinen, rauhallinen. Tavattiin kahvilassa aseman lähellä.
Koetin heittää vitsiä vastauksena vain lyhyt niin kai. Kerroin jotain hupaisaa lyhyt nyökkäys, kuin tilitapahtuma merkittäisiin raporttiin.
Mitä harrastat?
Töitä.
Entä vapaa-ajalla?
Ei sitä ole.
No, edes jotain omaa?
Siivoan.
Ei minkäänlaista tunnetta, kaikki oli pitkään säästöliekillä.
Kysyin varovasti:
Miksi haluaisit nyt suhteen?
Anni miettimättä:
Haluaisin vakautta, että joku olisi luotettava vierellä.
Entä rakkaus?
Hän kohautti harteitaan:
Meidän iässä rakkaus on luksusta. Tärkeintä, että elämä on sujuvaa.
Katsoin häntä ja tajusin: ei hän hae ihmistä, vaan toimivaa kalustetta kuin jykevää kaappia, joka seisoo hiljaa eikä hajoa.
En halua olla kaappi.
Treffit 5: Tarkastuslistan nainen
Heli, 51, osastonjohtaja. Varma askel, laadukas laukku, tarkka katse. Valitsi itse ravintolan, ei mikään halpa paikka.
Heti aluksi Heli otti kontrollin:
En leiki. Haen vakavaa suhdetta. Oletko valmis siihen vai et?
Tunsin olevani koululainen tentissä ja vastasin:
Olen.
Heli nyökkäsi ja alkoi luetella:
Miehen pitää tienata vähintään yhtä paljon kuin hän.
Kahdesti vuodessa pitää matkustaa yhdessä.
Ymmärrys hänen urastaan, ei saa odottaa enempää kotityöpanosta.
Kolmen kuukauden päästä pitää esitellä hänen aikuisille lapsilleen.
Hyväksyttävä hänen ystäväpiirinsä, tapansa ja elämäntahtinsa.
Sana “pitää” toistui useammin kuin nimeni.
Huomasin ajattelevani, että ei tässä ole minulle paikkaa. Täytettävänä on vain “vaatimustenmukaisen miehen” rooli.
Ei kumppanuutta, ei keskustelua. Sopimus, jonka liitteissä on metritolkulla pientä pränttiä.
Treffit 6: Tarvitsen isän, en miestä
Tuuli, 46, asiakaspalvelupäällikkö. Nuorekas tyyli, värikäs lakkaus, nauru raikaa. Tuntui piristävältä aiempien jälkeen.
Mutta pian kävi ilmi, että piristys olikin avunhuuto.
Osaako sinä korjata kodinkoneita? Minulla menee jatkuvasti jotain rikki, enkä osaa mitään.
Onko sulla auto? Voisitko joskus kuskata?
Osaatko talousasioita? Vihaan veroja, ehkä voisit auttaa?
Jokaisen lauseen takaa huusi: Tee puolestani, ratkaise, kanna.
Ymmärrätkö, kaipaan miehen olkapäätä, että joku hoitaa ja ottaa vastuuta. Haluaisin vain olla heikko hetken.
Yritin varovasti:
Olet aikuinen nainen, oma työ, oma elämä. Paljon pystyt jo itse.
Hän heti loukkaantui:
Tyypillinen mies ette halua huolehtia meistä!
Hänen “huolehtimisensa” tarkoitti täyttä palvelua. En ole valmis ryhtymään aikuisen naisen isäksi.
Treffit 7: Ikuinen uhri
Anita, 46, kirjanpitäjä. Hiljainen, vaatimaton, hieman arka. Ajattelin hyvä, nyt ilman vaatimuskokoelmia.
Ensimmäiset minuutit yksisanaisia vastauksia. Vähitellen hän alkoi avautua ja sitten vyöryi:
Mies jätti nuoremman vuoksi.
Itse kasvattanut lapset, säästänyt kaikesta.
Kukaan ei auttanut, paljon kyyneleitä yöllä.
Tarinasta tarinaan koko ajan kipua, vääryyttä ja pettymyksiä.
Olen antanut kaiken perheen vuoksi. Silti olen yksin.
Tuhosin oman urani helpottaakseni hänen olojaan.
Kaiken annoin lapsille, nyt eivät ehdi edes soittaa.
Yritin lohduttaa, mutta hän ei hakenut keskustelua. Kenelle tahansa ventovieraalle piti vain saada puhua pois oma tuska.
Illan lopuksi olo oli aivan puristettu kuin vieraita matkalaukkuja olisi pitänyt kantaa kotiin.
Treffit 8: Kontrolloija
Päivi, 52, lääkäri. Täsmällinen, huoliteltu, selvästi elämänsä hallinnassa. Tavattiin kahvilassa, hän oli jo valinnut kulmapöydän.
Tilasin cappuccinon. Päivi heti:
Parempi olisi ollut americano. Maitotuotteet eivät sovi enää tässä iässä.
Kerroin hauskan sattuman töistä ohjelmistohäiriön ympäriltä.
Odota, sanoit että se oli keskiviikkona. Toisaalla väitit, että palaveri oli tiistaina. Epäloogista.
Mainitsin joskus valvovani lähelle yhtä yöllä.
Ei niin enää. Silmäthän pitää laittaa kiinni viimeistään yhdeltätoista, muuten hermosto kärsii!
Jokaiseen askeleeseeni tuli huomautus. Hänellä oli sisäinen sääntökirja kaikkeen kahvista unirytmeihin.
Näin tulevaisuuden selvästi: kontrolli siitä mitä syön, monelta nukun, kenelle soitan ja mihin kulutan.
Sellainen terve elämä ei ole minua varten.
Treffit 9: Tiedän, mikä sinussa on vikana
Leena, 53, psykologi. Toivoin viimein edes yhtä, joka ymmärtäisi tunne-elämää ja rajoja.
Toive kesti vartin.
Kun mainitsin:
Pidän hiljaisuudesta, en viihdy bileissä.
Hän heti:
Olet introvertti ja välttelet kiintymyssuhteita.
Kerroin eronneeni kolme vuotta sitten.
Kolme vuotta! Selvä merkki läheisyyden pelosta.
Tilasin pihvin.
Klassikko punainen liha kertoo sisäisestä epävarmuudesta.
Jokaisen puheen hän käänsi diagnoosiksi. En ollut mies treffeillä, vaan vaikea potilas terapiassa.
Illan lopuksi sain viestin:
Olet mielenkiintoinen, mutta et vielä valmis tietoisempaan suhteeseen.
Vastasin:
Ehkä olet oikeassa.
Tajusin, ettei huvita edes puolustella. Olen väsynyt olemaan “tapaus”.
Illalla kotona join kupin teetä ja selailin päässäni kaikki tapaamiset kuin vanhan filminäytöksen.
Ymmärsin, ettei kukaan heistä oikeasti etsinyt ihmistä.
Yhdelle tärkeintä oli, että pääset testistä läpi. Toiselle, ettei muistuta yhtään exää. Kolmas haki ilmaista terapeuttia, neljäs isää tai käytännöllistä kaappia. Joku kontrollin kohdetta tai mielenkiintoista potilastapausta.
Jokaisella oli oma käsikirjoitus, ratkaisematon kauna ja matkatavaransa, jonka joku toinen saisi kantaa.
Mutta kenelläkään ei ollut aitoa tarvetta kohdata miestä hänen vahvuuksineen ja heikkouksineen, pelkoineen ja unelmineen.
Miksi he ovat yksin entä ikä?
Kavereiden neuvo kuuluu:
Mene nuorempien kanssa, se on helpompaa.
Rehellisesti en usko, että kyse on iänumerosta.
Yli nelikymppisillä useimmilla on eroja, sairauksia, velkoja, lapsia, pettymyksiä. Niin kuuluu ollakin.
Ongelma ei ole matkatavaroissa.
Ongelma, kun niitä ei halua itse käsitellä. Haluaisi löytää jonkun, joka siivoaa, korjaa ja paikkaa sisäiset haavat.
Ja haluan tutustua sinuun jää helposti haluan, että parannat minut -asenteen alle.
Olemmeko me miehet parempia?
Olisi epäreilua väittää, että vain naisilla on tällaisia laukkuja mukana.
Kyllä tunnepainetta löytyy keihämme suunnalta: pelko uuden liiton epäonnistumisesta, omat itsepäisyydet, omat oudot tavat. Ei tässä itsekään mikään pyhimys olla.
Ehkä vain miehet osaavat piilottaa laukkunsa, eivätkä tee niistä tarkistuslistaa tai kuulustelua. Mutta eivät ne poiskaan ole.
Joskus mietin, ettei kyse ole siitä, että kaikki yli 45 ovat “rikkonaisia”, vaan ettemme osaa tunnustaa:
Olen monimutkainen. Sattuu. Minulla on käsiteltävää ja se on minun vastuuni.”
Kysyn muilta samassa veneessä olevilta
Tämän kuukauden ja yhdeksän treffin jälkeen en löytänyt sitä oikeaa. Mutta näin monta erilaista naiskohtaloa ja ehkä miehenä opin katsomaan omiakin kantamuksia uusin silmin.
Oletteko te törmänneet tähän matkatavara-ilmiöön? Miehet, tunnistatteko exänne tai nykyisen puolisonne näistä kuvauksista? Miten sen kanssa pärjääte?
Naiset, löytyykö tuttua teistä tai ystävistänne? Haluatteko oikeasti puolison vai enemmän pelastajan, isän, tuomarin tai kuuntelijan?
Ja tärkein kysymys, joka mietityttää: voiko yli 45-vuotiaana rakentaa uuden suhteen, jos rehellisesti myöntää arpensa eikä kaada niitä toisen kannettavaksi?
Kirjoita oma näkemyksesi. Ehkä juuri sinun tarinasi auttaa ymmärtämään, missä me kaikki oikeastaan menemme.
Yksi asia ainakin minulle selvisi: uuteen suhteeseen ei tulla ilman taakkaa. Mutta vastuu käsitellä sitä on jokaisella itsellään. Ja aidosti kohdatessa, ehkä jotain tärkeää on vielä mahdollistakin.
