Kun hautasin mieheni, poikani oli jo suunnittelemassa elämääni uusiksi.
Vain viikon kuluttua hän saapui kotiini kahden koiran kanssa, aivan kuin kaikki olisi jo sovittu hänen puolestaan.
Hänen mielestään minun kuuluisi hoitaa niitä aina kun he olisivat matkoilla.
Hän ei edes kysynyt päätti vain puolestani.
Sanoi sen ohimennen jättäessään koirankuljetusboksit keittiööni:
Nyt kun isä ei enää ole, voit pitää koirat aina kun me lähdetään reissuun.
Siitä tuli hänelle itsestäänselvyys.
Koska minä olin yksin.
Ja suomalaisäidit ilmeisesti ovat aina saatavilla.
Hymähdin.
Mutta sitä Tapio ei tiennyt, että olin jo kuukausia piilotellut salaisuutta yöpöytäni laatikossa.
Lentoliput vuodeksi pois, maailman ympäri, risteilyaluksella.
Oli yksi lause, jota en koskaan sanonut ääneen:
Aliarvioit minua.
Sillä kun poikani kiirehti ottamaan elämäni haltuunsa…
minä olin jo järjestänyt pakoni.
Ja kun koittaisi hiljainen aamu, laiva lähtisi satamasta.
Sen, mitä perheeni sinä aamuna löytäisi kodistani, jättäisi heidät täysin sanattomiksi.
Kun Eero kuoli sydänkohtaukseen, koko Turussa ajateltiin että leski, Marjatta Nieminen, jää yksin kotiin, on surullinen ja aina käytettävissä.
Järjestin itse hautajaiset, otin vastaan halauksia ja laimeita osanottoja ja annoin lasteni, Tapion ja Ullan, puhua edessäni ihan kuin olisin jo saanut uuden viran perheen varahenkilönä.
Hyödyllinen äiti.
Saatavilla oleva mummo.
Nainen, joka päivystää puhelimen äärellä ja hoitaa muiden arjen.
En kertonut heille, että kolme kuukautta ennen mieheni kuolemaa olin salaa ostanut lipun risteilyyn, joka kiertäisi Välimeren, Aasian ja Latinalaisen Amerikan.
En siksi, että olisin ollut järjetön, vaan siksi, että olin vuosia ollut se, joka huolehtii kaikista muista mutta unohtanut itseni.
Hautajaisten jälkeisellä viikolla Tapio kävi kotona kahdesti.
Ekalla kerralla perkimässä perunkirjoituksen papereita kiireen vilkkaa.
Tokalla kerralla tuli vaimonsa Sannan kanssa; kantoi sisään kaksi koirankuljetusboksia ja ärsyttävän leveän hymyn.
Sisällä riehui kaksi pientä, hermostunutta ja haukkuvaa koiraa.
Nämä ostettiin, että lapset oppii vastuuta, sanoi Sanna.
Tytöt eivät edes vilkaisseet koiria.
Oikeasti vastuullinen olisin ollut minä.
Tapio tokaisi keittiössä, kun keitin kahvia:
Nyt sä voit hoitaa nää aina kun me reissataan.
Ei kysynyt.
Päätti.
Ja kun kerran olet yksin… ja oot aina tykännyt pitää huolta eläimistä.
Sanna jätti ruokasäkin lattialle ja lätkäisi jääkaappiin ohjeet.
Aikataulu:
7.00 ruoka
13.00 lenkki
19.00 ruoka
Helpottaa sun arkea, virnistettiin.
Sisällä kuohahti kiukku, kirkas kuin syyskuinen pakkasaamu.
He järjestelivät tulevaisuuteni kuin olisin vanhan talon ylimääräinen huone.
Hymähdin vaan.
En väittänyt vastaan.
En itkenyt.
En korottanut ääntäni.
Silitin yhtä kuljetusboksia ja kysyin rauhallisesti:
Aina kun reissaatte?
Tapio veti olkapäitään.
Totta kai. Sä oot aina ollut se, jolle kaikki on helppoa.
Ylpeänä, kuin kunnianosoituksena.
Mutta minulle se oli tuomio.
Sinä iltana avasin laatikon, jossa oli passi, lentoliput, vahvistus tulostettuna.
Katsoin Turun sataman risteilyn lähtöaikaa:
perjantaina kello 6.10.
Alle 36 tuntia.
Sitten puhelin soi.
Tapio siellä taas.
Äiti, älä nyt tee mitään omituista. Me jätetään avaimet ja ne koirat sulle perjantaina.
Hän oli varma, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
Mutta kun Tapio yöllä nukkui rauhassa, Marjatta oli jo päättänyt ottaa elämänsä suurimman riskin.
Kolmelta yöllä
yksi matkalaukku,
taksi odottamassa hiljaisella kadulla…
ja salaisuus, jonka perhe tajuaisi
liian myöhään.
Osa 2…
En nukkunut sinä yönä juuri lainkaan. En epävarmuuden vaan kirkkaan varmuuden vuoksi. Kaikki päätökset eivät synny rohkeudesta, vaan vuosien väsymyksestä. En pakenut lapsiani, vaan sitä paikkaa, mihin he halusivat minut sulkea.
Torstaiaamuna kello seitsemän soitin siskolleni Annikille ainoalle, jolle uskalsin kertoa ilman selittelyjä.
Huomenna lähden, sanoin.
Hetken hiljaisuus, sitten hymyilevä, naurahdus:
Vihdoinkin, Marjatta. Vihdoinkin.
Annikki tuli aamuksi avuksi: järjesteltiin laskut, paperit, jätin kansion tärkeistä asiakirjoista ja puhelinnumeroista keittiön pöydälle. En katoaisi jälkiä jättämättä nostaisin vain rajan ja lähtisin aikuisena.
Soitin myös läheiselle koirahoitolalle Kaarinassa. Kysyin paikkoja, hintoja ja aukioloaikoja. Sain kaksi paikkaa kuukaudeksi varattua Tapion nimellä. Pyysin vahvistuksen sähköpostiin ja tulostin sen.
Puolenpäivän aikaan Tapio soitti taas kertoili heidän aamulennostaan Helsinki-Vantaalta, perhelomasta Rovaniemellä, kuinka heillä oli ollut raskaita viikkoja ja tarvittiin lomaa arjesta.
Kuuntelin hiljaa, kun hän vielä lisäsi:
Me jätetään ruokaa koirille ja ohjeet jääkaappiin.
Se lause muljahti syvälle vatsaan. Ei kysymystä haluanko, pystynkö, olenko suunnitellut jotain.
Vastasin katsotaan nyt. Ei edes yrittänyt kuulla, mitä sillä tarkoitin.
Iltapäivällä pakkasin käytännöllisen matkalaukun kepeitä mekkoja, lääkkeet, pari dekkaria, muistikirja ja se sininen huivi, jonka laitoin, kun tutustuin Eeroon.
En lähtenyt vihasta.
Lähdin, sillä olin vuosien varrella kadottanut oman itseni siihen hoivaamiseen, jonka arvelin kuuluvan vaimolle, äidille, mummolle ja vara-aikatauluttajalle.
Katsoin itseäni makuuhuoneen peilistä; huomasin olevani yhä vahva ja aikuinen en tarvinnut enää lupaa olla muuta kuin muiden tarpeiden määränpää.
Kun kello lähestyi yhtätoista ja taksi oli jo tilattu yhdeksi yöllä, Tapio laittoi viestin:
Muista, että tytöt on odottaneet koska pääset hoitamaan niitä koiria. Älä petä meitä.
Luin sen kolmesti.
Siinä ei sanottu, että rakastetaan.
Siinä ei kiitetty.
Eikä kysytty, miten minä voin.
Siinä pyydettiin, etten petä heitä.
Hengitin syvään, avasin läppärin ja kirjoitin lyhyen viestin:
ei anteeksipyyntöä, vaan totuuden.
Jätin sen keittiön pöydälle, koirahoitolan varausvahvistuksen viereen siihen yksi avain, ei enempää.
Samalla, kun sammutin talon valot, istuuduin pimeyteen ja odotin aamua
kuin odottaisin uuden elämän ensimmäistä sydämenlyöntiä.
Taksi tuli kaksi kolmekymmentäkahdeksan.
Turku nukkui sumuisen lämpimän yön alla, mutta minä kävelin ulos, laukku hiljaa perässä.
Minun ei enää tarvinnut varjella muiden unta.
Ovella katsoin vielä kerran eteistä, sitä pöytää, jolle vuosikaudet keräsin muiden reppuja, muiden kirjeitä, muiden huolia.
Suljin oven ja jätin avaimen sisäpostilaatikkoon, kuten päätin.
Matkalla Turun satamaan ei ahdistanut.
Tuli kummallinen, uusi tunne:
helpotus.
Seiskan jälkeen, jo laivalla, puhelin värisi.
Ensin Tapio,
sitten Ulla,
sitten Sanna,
sitten taas Tapio uudestaan ja uudestaan kunnes koko näyttö oli täynnä viestejä.
En vastannut heti.
Istuin suuren ikkunan viereen ja katselin, kun satama alkoi herätä. Tilasin kahvin.
Kun lopulta avasin viestit, Tapion ensimmäinen oli kuva koirista autossa ja teksti:
Missä olet?
Seuraava:
Äiti, tää ei ole enää hauskaa.
Sitten kolmas:
Tytöt itkee jo.
Ja neljäs, ainoa rehellinen:
Miten sä voit tehdä näin meille?
Silloin soitin.
Tapio vastasi kiukkuisena, ei päästänyt edes ääneen ensin.
Jätit meidät pulaan. Ollaan jo pihallasi. Mitä meidän pitäisi nyt tehdä?
Odotin, kunnes hän hiljeni ja vastasin itsellenikin yllättyneellä rauhalla:
Samaa kuin minä olen aina tehnyt selvitkää.
Hiljaisuus, joka kesti.
Käytin tauon ja kerroin ohjeet: keittiön pöydällä on koirahoitolan osoite ja maksu kuukaudeksi maksettu, henkilökohtaisiin papereihini ei kosketa, matkastani en luovu, ja tästä lähtien jos autan, teen sen omasta tahdosta en pakotettuna.
Hän tiuskaisi:
Ai sä lähdet risteilylle, vaikka isä juuri kuoli?
Sanoin:
Juuri siksi. Koska minä olen yhä elossa.
Hän sulki.
Ulla laittoi puoli tuntia myöhemmin, viileästi mutta lempeämmin:
Oisit voinut ilmoittaa.
Vastasin:
Kaksikymmentä vuotta olen yrittänyt ilmoittaa, mutta kukaan ei kuunnellut.
Sen jälkeen ei tullut enää vastausta.
Kun laiva irtosi laiturista, sisälläni myllersi surua, pelkoa ja vapautta.
Eero oli kuollut se oli totta ja kipeää
mutta minä en ollut kuollut hänen mukanaan.
Asetin käden kaiteelle, hengitin merituulta ja katselin, kun Turun kaupungin valo häipyi pikkuhiljaa kaukaisuuteen.
En tiennyt, menisikö lapsillani viikkoja vai vuosia ymmärtää
ehkä eivät koskaan täysin ymmärtäisi.
Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, se ei enää ohjannut päätöksiäni.
Jos sinustakin on joskus pyritty tekemään kävelevä palvelusautomaatti, tiedät, miksi Marjatta ei jäänyt.
Joskus elämän radikaalein teko ei ole lähteminen, vaan se että kieltäytyy antamasta muiden päättää puolestaan.
Ja sinä, olisitko sinä kavunnut laivaan vai jäänyt taas selittämään asioita, joita kukaan ei halunnut kuulla?
