Olen edelleen kirkkaasti muistanut päivän, kun kohtalo toi toisen lapsen minun hoidettavakseni. Oli keskiviikko, ja Matti tuli töistä kotiin tavallista aikaisemmin, synkkänä kuin ukkospilvi. Sanoja ei ensin tullut; hän vain ojensi minulle kirjekuoren.
Mitä on tapahtunut? kysyin varovaisesti.
Eeva on poissa. Ilman suostumustani Eeroa ei voida laittaa lastenkotiin, Matti sanoi hiljaa.
Tiesin jo ennen häitäni, että Matilla oli poika edellisestä suhteesta. Tarina on melkein klisee: varusmiespalveluksessa Matti ihastui palavasti, toi nuorikkonsa Oulusta Helsinkiin ja hankkivat yhteisen vuokrayksiön. Mutta onni ei kestänyt tyttö pakkasi tavaransa ja palasi kotiseudulleen.
Jonkin ajan päästä tuli sähke: onneksi olkoon, olet saanut pojan. Mitä heidän välillä oli tai ei ollut, Matti ei koskaan kunnolla selittänyt, enkä minä penkonut menneitä. Vanhoja ei saa takaisin.
Kun odotin meidän esikoista neljännellä kuulla, ilmestyi Eeva yhtäkkiä Helsinkiin, mukanaan vajaan vuoden ikäinen Eero. Hän yritti vielä palata Matin elämään, vaati asioita ennalleen, mutta Matti pysyi minun rinnallani. En ollut vihainen, miten olisinkaan voinut? Kaikki tapahtui ennen meitä.
Eeva haki elatusapua; Matti maksoi kiltisti. Sen jälkeen Eevasta ei enää kuulunut mitään. Myöhemmin kuulimme, että hän nai ja erosi kahdesti. Toista eroa hän ei kestänyt, vaan menehtyi oman käden kautta.
Siihen mennessä meidän perheeseen oli jo syntynyt toinenkin lapsi, meidän Ilkka, vähän Eeroa nuorempi ja Martta, joka oli juuri täyttänyt vuoden. Toisen lapsen päätimme hankkia uuden kodin myötä, kun saimme ostettua rintamamiestalon Nurmijärveltä.
Vanha lautatalo, vailla mukavuuksia, mutta neljä huonetta. Iso piha, kasvimaa ja tietysti sauna. Pieni vuokrakämppä kaupungissa tuntui näiden seinien rinnalla muistolta nyt elämä alkoi! Ilkka juoksi pitkin pihaa ja huoneita niin, ettei perässä pysynyt viikonkaan jälkeen.
Vieraslapsen kasvattamista en ollut koskaan odottanut. Olin tavannut Eeron kerran seitsemän vuotta aiemmin, mutta hän oli lähes vieras. Millainen hän mahtoi olla? Mitä oli kokenut? Ajatus pelotti. Omaa Ilkkaa sai välillä rauhoitella, miten pärjäisin kahden samanikäisen kanssa? Matti teki pitkää päivää, lapset jäisivät suurimmaksi osaksi minun vastuulleni.
Kaikki nämä ajatukset vilahtivat mielessäni hetkessä. Matti istui eteisessä, kasvot harmaina.
Minun sydäntäni puristi, kun kuvittelin itseni Matin asemaan. Entä jos, Jumala varjelkoon, Ilkka joutuisi samankaltaisen kohtalon eteen? Kaikki loksahti kohdalleen:
Tietysti Eero tulee meille, Matti, sanoin. Tämä on sinun poikasi, ja meidän lapsilleen velipuoli. Miten muuten voisimme elää jatkossa, jos nyt kieltäytyisimme? Kyllä täällä kolmaskin syli löytyy. Selvitään kyllä!
Kuukauden kuluttua Eero tuli. Hiljainen, ujo poika, joka tottelevaisena katseli maailmaa ihan eri lailla kuin meidän iloinen ja villi Ilkka. Ehkä juuri tämä ero pelasti tilanteen: Eerosta ei tullut johtajaa, hän oli sopeutuja, ja pojista tuli pikavauhtia kaverukset. Martta puolestaan sulatti kaikkien sydämet hän rakasti koko maailmaa.
Syksyllä Eero meni ensimmäiselle luokalle Viirin kouluun. Sisarpuoli oli selvästi valmistellut häntä kouluun hyvin, Eero oppi nopeasti. Taloudellisesti oli tiukkaa, mutta Matti yritti parhaansa mukaan. Myöhemmin minäkin palasin työelämään. Lapset kasvoivat, oppivat auttamaan kotitöissä, eikä kotona koskaan jaettu lapsia omiin ja vieraisiin.
Kun Eero pääsi Helsingin yliopistoon, minä sairastuin vakavasti. Pitkään makasin sairaalassa ja jouduin leikkaukseen. Pelkäsin, mutta päätin pysyä lujana: ajattelin lapsiani, jotka eivät vielä olleet valmiita maailmalle, ja uskoin, että selviäisin heidän vuokseen. Halusin nähdä, miten he aikuisina rakentavat elämäänsä ja joskus nähdä lastenlasteni leikkivän pihallamme. Mattia tämä koettelemus mursi. Hän alkoi juoda pahasti.
Täysi-ikäiseksi vartuttuaan Eerosta tuli tukipilari perheelle. Hän siirtyi oppisopimukselle ja meni töihin. Hän kävi luonani sairaalassa, luki ääneen, kyseli ohjeita Ilkan ja Martan lempiruuista ja toi maistiaisia. Kaiken aikaa piilotteli minulta sitä, että Ilkka oli ajautunut huonoon seuraan ja joutui syytteeseen. Onneksi ehdollinen riitti, eikä vankilaan tarvinnut mennä.
Minä toivuin. Avioliitto Matin kanssa ei enää palannut entiselleen en koskaan antanut anteeksi hänen surkeuttaan noina vaikeina aikoina. Onneksi talo on iso; elämme kuin naapurit. Matti yrittää lopettaa viinankäytön, mutta joskus lipsahtaa.
Vuosi sitten Eero toi meille miniän. Annika tytön, jota Eero oli rakastanut jo päiväkodista asti. Hän opiskelee psykologiksi ja alkoi heti auttaa appiukkoa kamppailussa viinaa vastaan. Elämä jatkuu. Ensi vuonna talo täyttyy lasten äänistä, sillä nuoret saivat juuri kuulla odottavansa kaksosia.
Joka päivä kiitän Jumalaa siitä, että sydämessäni riitti tilaa myös Eerolle. Uskon, että olen hengissä juuri siksi, että aikanaan avasin oven toisen lapselle. Tästä opin, että perhe ja välittäminen eivät lopu siihen, mikä on omaa. Kaikelle on tilaa myös sydämessä.
