Toimiston ilmapiiri oli täynnä tuttuja keskusteluja ja kevyttä hälinää. Sisään astui meidän tiimipäällikkö yhdessä hiljaisen näköisen nuoren naisen kanssa.
Tutustukaa, tytöt, tässä on Kaarina. Hän tulee teille uudeksi työkaveriksi Kostin tilalle. Kosti nousi urallaan eteenpäin. Uskon, että Kaarina sopii hyvin porukkaan, totesi Pirkko, ja poistui huoneesta.
Kaarina istui Kostin vanhalle paikalle. Hän nosti esiin kauniin mukin ja pienen valokuvakehyksen pöydälleen. Kuvassa oli nuori mies. Kaarina uppoutui heti työhönsä, kuin olisi ollut täällä jo vuosia.
Kun lounaskello soi, kaikki ryntäsivät samalla oven avauksella läheiseen ravintolaan syömään. Vain Maire jäi istumaan paikoilleen uteliaana, ketä kuva esitti. Kuvassa komeili hymyilevä mies, jonka hampaat olivat suorassa rivissä kuin helmillä.
Kuka tuo voisi olla? Näyttääkö se joltakin näyttelijältä? Tai kenties laulajalta? mietti Maire ja otti kuvan salaa puhelimellaan jatkaen siitä sitten muiden perässä syömään.
Ruokapöydässä kaikki kuuntelivat uutta kollegaansa. Tyttöjä kiinnosti erityisesti hänen suhteensa kuvaan, joka istui Kaarinan pöydällä.
Me tutustuimme Sakarin kanssa kolme vuotta sitten varsin erikoisissa olosuhteissa. Oikeastaan ette uskoisi, että sellainen on mahdollista oikeassa elämässä, Kaarina aloitti.
Kerro nyt, älä jätä meitä epätietoon! hihkaisi koko pöytä yhteen ääneen.
Muistinvirta heitti hänet ajassa taakse, aikaan jolloin hän vielä työskenteli suuressa yrityksessä. Kerran logistiikkaosasto oli lähettänyt väärän erän tavaraa hänen tulevalle aviomiehelleen, ja hänet määrättiin selvittämään tilannetta.
Kaarina oli pätevä ja osasi neuvotella. Häntä usein aliarvioitiin, koska hänestä ei näkynyt ulospäin vahvaa olemusta. Ilman meikkiä, yksinkertaisissa vaatteissa “harmaa hiiri”. Mutta neuvottelujen alkaessa hänestä paljastui jotain muuta: määrätietoinen, lempeä mutta luja tyyli, jolla hän veti tilanteen kuin ammattilainen.
Esimies tiesi tämän ja siksi valitsi juuri Kaarinan. Vastassa hänellä oli Sakari, jolla oli oma toimistonsa 312:ssa. Kaarina astui sisään ilmoittamatta, esittäytyi ja selitti tilanteen.
Sakari katsoi Kaarinaa, tunnisti tämän kasvonpiirteet aivan kuin olisi nähnyt hänet jo aiemmin unessaan. Punertavat hiukset ja kirkkaanvihreät silmät, katsoivat Sakaria suoraan ja vilpittömästi.
Kaarina oli varautunut kovaan keskusteluun, mutta Sakari sanoikin yllättäen:
Me emme tee tästä reklamaatiota. Toivotaan, ettei tällaisia sattumuksia enää tule.
Kaarina kiitti ja poistui. Kahden päivän päästä Sakari odotti häntä toimiston edessä. Kaarina oli tällä kertaa viimeisenä lähdössä.
Kaarina, hei! Vaihdoin pari sanaa kanssasi muutama päivä sitten, Sakari hymyili ja heilutti kättään.
Hyvää iltaa, Sakari, muistan kyllä, Kaarina vastasi eleettömästi.
Sain käsiini kaksi lippua Kansallisteatteriin äitini sairastui, lähdetkö seuraksi?
Mikä näytelmä? Ja monelta?
Esitys alkaa kahden tunnin päästä, ehdit hyvin. Vien sinut kyllä vaihtamaan vaatteet, jos tahdot.
Kylläpä olet järjestänyt kaiken, ajatteli Kaarina, mutta suostui.
Sakari kävi noutamassa Kaarinan myöhemmin. Oven avautuessa Sakari hätkähti vastassa oli aivan toinen Kaarina: musta iltapuku, hillitty ehostus ja korkokengät. Sakari tuskin tunnisti työminäänsä, sen verran erilainen oli hänen edessään nyt. Näytelmässä Kaarina oli selvästi kuin kotonaan. Sakari vilkuili häntä ihaillen.
Näytelmän jälkeen Sakari tarjosi illallista, mutta Kaarina kieltäytyi viitaten huomisiin haastaviin neuvotteluihin. Sakari ajoi Kaarinan kotiin.
Suhde kehittyi. Viikonloppu toisensa jälkeen he kohtasivat, ja kaksi kuukautta myöhemmin tuli kutsu: Sakarin äiti halusi tavata Kaarinan.
Olen iloinen tapaamisesta, Kaarina vastasi iloisesti.
Tapaaminen sujui loistavasti. Pilkkiomena-hilloa, aprikoosipiirakkaa ja muita herkkuja. Pöydän ääressä Kaarina kertoi Sakarin äidille, Ailalle, miten perheessä keitettiin omenahilloa isoäidin reseptillä, isästä, joka menehtyi koekäytössä, ja äidistä, historianopettajasta.
Kotimatkalla Sakari hymyili:
Äiti pitää sinusta kovasti, olen siitä todella iloinen.
Tästä začivat suhde sai siivet alleen. Vuosipäivänä he menivät naimisiin.
Kaarina päätti tarinansa. Tyttöjen kasvoilta paistoi salaa kateus ja ihailu. Maire mietti kuitenkin: Mitä hänellä hänessä muka on? Mikään kaunotar tuo ei ole. Pätevä toki, mutta miksi juuri hän ansaitsee näin hyvän miehen? Miksi minulla ei koskaan käy yhtä hyvä tuuri! Minua lähestytään vain vääristä syistä.
Kello kilahti. Tytöt palasivat toimistoon. Maire näytti kännykästään kuvaa Sirkalle.
Katso nyt tuota miestä! Uskotko että hän ON Kaarinan aviomies? Ei se voi olla totta… Keksii tuollaisia satuja.
Iltapäivällä työpäivän jälkeen kaikki olivat lähdössä. Kun Kaarina ilmestyi ulos, kadulla pysähtyi auto ja sieltä nousi Sakari, täysin sama mies kuin kuvassa.
Kaarina, täällä olen, Sakari heilutti.
Onko tuo OIKEASTI hänen miehensä? miksi ei minulla voisi käydä yhtä onni? Maire mietti hiljaa.
Kaikki naiset jäivät katsomaan heidän peräänsä, jokaisella omat ajatuksensa.
Joskus tällaisen parin nähdessään herää kysymys: Mitä hän tuossa ihmisessä näkee? Ehkä juuri sitä, mitä itse on etsinyt. Kauneus ei ratkaise kaikkea. Ehkä joskus pitäisi kysyä suoraan heiltä itseltään, mikä on tärkeintä.
