Meillä asui tuossa naapurissa, ihan joen varrella, tyttö. Hiljainen, huomaamaton ja vaatimaton sellainen, että tuskin edes muistaa, kuka hän on, vaikka tiesi kasvot. Hänen nimensä oli Ainu. Voi että hän oli sellainen suomalainen Ainu: katse maassa, hiukset harvat ja tuuheat, vaalean tuhkanruskeat, vanha huivi päässä. Hän työskenteli postissa, lajitteli kirjeitä ja vei eläkkeitä kylän vanhuksille.
Eipä kukaan kiinnittänyt Ainun olemassaoloon huomiota. Meidän kylän pojat kun ovat vähän sellaisia, mitkä kaipaavat räiskyviä, nauravia ja kipakoita tyttöjä ympärilleen, ei hiljaisia hiirulaisia. Mutta Ainu… hän vain toljotti haaveissaan, eikä kukaan häntä tosissaan noteerannut.
Mutta yhtenä keväänä kylälle tuli uusi koneasentaja. Arto. Pitkä, harteikas mies, tummat hiukset ja vihreät veitikkamaiset silmät. Ja harmonikka pysyi käsissä illat hän soitteli nuorisoseurantalolla niin että kaikki kylän tytöt huokailivat. Ja Ainukin, niin että mulla oli sydän syrjällään, kun katsoin hänen huokailuaan.
Mutta mitä mahdollisuuksia Ainulla muka olisi ollut? Arton ympärillä pyörivät kylän kauneimmat tyttöset, ja Ainu vain tuijotti syrjästä ja kaipasi niin että teki kipeää.
Sitten alkoi tapahtua erikoisia asioita. Ainulle alkoi ilmaantua kirjeitä Helsingistä. Paksut, siistit kuoret, vahva ja varma käsiala. Koska Ainu oli itse postissa töissä, hän huomasi kirjeet aina ensimmäisenä. Mutta ei siinä salaisuus pysynyt, kun meidän postin vanha konkari, Leena-täti, jolle mikään ei ollut liian pyhää juoruiluun, keksi koko jutun.
No kuulkaa, meillä täällä onkin salainen rakkausjuttu menossa! Joku helsinkiläinen kirjoittelee meidän hissukalle oikein urakalla! Eiköhän kohta tule kosintaa!
Ainu alkoi muuttua. Hänestä tuli tietyllä tavalla valovoimaisempi: posket punoittivat, silmät kiilsivät, hän suoristi selkänsä ja punoi lettiinsä kirkkaan nauhan. Hän kulki kylänraitilla kuin sillä olisi ollut suomenleijona olkapäällä eikä kirje.
Arto alkoi vilkailla hänen suuntaansa aina välillä. Miehet kun ovat usein sellaisia: kun joku nainen on jonkun silmissä arvokas, niin alkaa kiinnostaa muitakin.
Mutta Ainu vain upposi yhä syvemmälle omiin haaveisiinsa. Hän istui joskus postin portailla, luki niitä kirjeitään ja hymyili itsekseen. Kylällä kuiskittiin: “Sillä tytöllä kävi tuuri!”
Ja se loppuratkaisu tuli yhtä nopeasti kuin lokakuun vesisade. Oli elonkorjuujuhla, väkeä nuorisoseuran pihalla pilvin pimein ja harmonikka soi. Ainu oli laittanut parhaan puuvillamekkonsa ylle ja mennyt juhlaan, pieni laukku olalla.
Olipa siellä paikalla myös kylämme pahamaineiset veljekset, Kivistön pojat, jotka olivat vähän ottaneet. Niiden mielestä oli hauska riuhtaista Ainun laukkua vanha nauha katkesi ja laukku tömähti maahan, kaikki tytön aarteet levisivät pitkin sorapihaa, ja tietenkin myös ne paljon puhutut kirjeet.
Toinen pojista, Saku, nappasi kirjetukun ja alkoi isoon ääneen:
Kuulkaapa nyt kaikki! Katsotaan letterit, mitä helsinkiläinen poika oikein meidän tytölle kirjoittaa!
Ainu ryntäsi Sakun kimppuun kalpeana kuin lakana ja kuiskasi:
Älä! Anna takaisin! Älä lue niitä!
Mutta Saku oli nopea, nappasi yhden kirjeen ja alkoi lukea kaikille:
“Rakas Ainu! Silmäsi ovat kuin kirkkaat järvet…”
Jonkun aikaa porukka hiljeni, sillä se oli kirjoitettu niin kauniisti. Sitten Saku tarttui toiseen paperiin, vähän karkeampaan, täynnä viivauksia. Hän siristi silmiään ja huusi:
Porukka, kattokaa! Täähän on pelkkää yliviivailua! Ensin lukee “Hyvä Ainu!”, sitten yli vedetty, sen jälkeen paksusti “Oma rakas”, taas yliviivattu. Käsikirjoitusta on tämä! Se on itse kirjoittanut itselleen rakkauskirjeitä ja säätänyt sanoja!
Ja sehän nauratti koko porukkaa, että koko piha soi.
Kirjoittelee itselleen rakkauspostia! Keksinyt itselleen sulhasen!
Ja siellä Ainu seisoi, kasvot käsissä, olkapäät täristen. Se oli niin suuri nöyryytys, että teki pahaa katsoa. Minäkään en tiennyt mitä tehdä, olin nuori ja ymmällä.
Silloin musiikki lakkasi yhtäkkiä. Arto, joka oli istunut soittamassa, laski harmonikkansa ja nousi. Hän käveli verkkaisesti pihaa alas, porukka väistyi, kun hänessä oli jotain, mikä sai hiljenemään.
Arto käveli Sakun luo, otti kirjeet tämän käsistä sanomatta sanaakaan. Keräsi kaikki maassa olevat kirjeet ja pölytti ne puhtaaksi. Meni Ainun luokse, joka ei saanut käsiään pois kasvoilta.
Hän otti Ainu varovasti mutta päättäväisesti kyynärpäästä ja sanoi kovalla äänellä:
Miksi nauratte? Eikö tässä ole ihmistä ennen nähty?
Sitten hän sanoi Ainulle hiljaa:
Tule, Ainu. Mä saatan sut kotiin. On jo pimeää.
Niin ne lähtivät, yhdessä, läpi hiljaisen ja vähän syyllisen joukon, Arto kantaen hänen laukkua ja pitäen toisella kädellä hänen kättään.
Siitä se heidän tarinansa sitten alkoi hitaasti toki, Ainu ei heti uskaltanut katsoa ketään silmiin. Mutta Arto ei jättänyt häntä rauhaan. Kävi hänen kanssaan lenkillä, haki töistä. Puolen vuoden päästä oli häät.
He elivät onnellisina, Arto todella piti Ainu kuin kukkaa kämmenellä. Ainu muuttui, sai voimaa ja heille syntyi kolme poikaa. Eikä sen jälkeen kukaan enää muistellut sitä kirjenepisodia. Arto osasi katsoa sellaisella silmällä, että kylän pahankielisetkin vaikenivat.
Vuosia kului. Arto kuoli kolme vuotta sitten sydän petti. Ainu jäi yksin eikä oikein enää jaksanut. Minä käyn usein hänen luonaan juomassa teetä ja mittaamassa verenpainetta.
Yhtenä syksyisenä päivänä, kun sade ropisi peltikattoon ja puuhellassa paloivat koivuklapit, Ainu kaiveli vanhoja muistojaan lipaston laatikosta. Hän löysi pienen vanhan puulaatikon, jonka Arto oli itse tehnyt joskus.
Laatikon pohjalta löytyivät ne Ainun piiiiiitkään salassa olleet kirjeet kellastuneina, samat vanhat kuoret.
Tiedätkö, Marja, sanoi Ainu minulle vapisevalla äänellä minä luulin, että Arto oli heittänyt ne pois silloin. Tai polttanut. Nolotti niin, etten ikinä uskaltautunut kysymään. Se häpeä seurasi koko elämän.
Ainu nosti päällimmäisen kirjekuoren ja sen alla oli vihreäruutuinen paperilappu, tuore, ei kellastunut. Siitä näki, että se oli kirjoitettu vasta vähän ennen kuin Arto kuoli.
Ainu laittoi silmälasit ja alkoi lukea, kyyneleet noruivat poskia pitkin.
Lue sä, Marja. Mulla ei silmät enää kunnolla kanna.
Otin lapun ja aloin tavailla Arton tärisevää käsialaa:
“Rakas Ainuni. Löysin tämän laatikon, kun siivoilin. Anteeksi etten koskaan sanonut mitään siitä kirjekohusta. Huomasin, miten sä sitä häpesit, enkä halunnut avata arpea. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt sanoa jo silloin ettet kantaisi kiveä sydämessäsi. Tiesin jo silloin, että ne kirjeet oli sun kirjoittamat, tunsin käsialasi kuitin kulmilta. Tiedätkö, miksi en nauranut? Sydän mulla särkyi, kun tajusin, miten yksinäinen täytyy olla, että kirjoittaa itselleen lempeitä sanoja. Me miehet ollaan sokeita joskus ei ymmärretä, miten herkkä sielu silmien edessä on. Kiitos niistä kirjeistä, Ainu. Ilman niitä olisin ehkä kävellyt onneni ohi. Olit mulle aina kaunein kaikista. Sinun Arto.”
Istuttiin siinä hiljaa, itkettiin ja juotiin haaleaa teetä. Ilmassa tuoksui omenanviipaleet ja vanha rakkaus, jollaisia ei enää juuri kohtaa.
Niin se menee kuulkaas, elämä. Ainu valehteli vain siksi, että joku näkisi. Ja Arto näki ei valetta, vaan sen kaipuun ja kolhun, jonka taakse hän piilotti itsensä. Se lämpö mihin Ainu kietoutui, kesti koko elämän.
Nyt kun katson sitä pientä puulaatikkoa, ajattelen vain: ei saa liikaa tuomita niitä, jotka joskus tekevät hölmöyksiä rakkauden toivossa. Kuka tietää, millainen kaipaus siihen ajaa.
