Kissa, joka oli jo melkein hyväksynyt ajatuksen, että kuolisi yksin – paleltuisi, nääntyisi nälkään, hylkäämisen ja epätoivon keskellä – tunsi yhtäkkiä vierellään jotakin pientä ja lämmintä…

Kuvittele kissa, joka oli melkein jo hyväksynyt sen, että kuolisi yksin, palehtuisi hengiltä, nääntyisi nälkään, petturuuteen ja epätoivoon tunsi yhtäkkiä vierellään jotain pientä ja lämmintä.

Hänet oli häädetty pois. Yksinkertaisesti heitetty ulos, suoraan pakkaseen, kymmenen yhteisen vuoden jälkeen saman perheen kanssa.

Syynä oli lääkärin neuvo: kuulemma vastasyntyneelle vauvalle saattaa tulla allergia kissankarvalle. Se epämääräinen saattaa oli kissaelämälle viimeinen niitti.

Eipä tietenkään kukaan halunnut ottaa täysikasvuista, kymmenvuotiasta kollia kotiin. Perheen isä, empimättä ja vailla tunnontuskia, kantoi hänet ulos ei mihin vain, vaan suoraan pihalle. Viereiselle sisäpihalle, kinoksiin ja rapsakkaan pakkaseen tietäen, ettei kissa löytäisi itseään enää takaisin. Tuskinpa selviäisi seuraavaan aamuun ja pakkastakin oli luvattu reippaanlaisesti.

Kylmä järki. Kuiva logiikka.

Ilman kohtalon sormea kaikki olisi ollut siinä. Mutta jotain meni toisin. Kissa, jo valmiina antautumaan kohtalolle, huomasi vierellään jotain elävää. Lämmintä.

Vaivalloisesti hän liikautti paksua tassuaan. Käänsi päätään ja jähmettyi.

Ihan hänen edessään kyyhötti kaksi pientä karvapalloa, silmät suurina ja avonaisina. Ne tuijottivat häntä toiveikkaina, luottavaisina.

Ei nyt sentään hän ajatteli väsyneellä ärsytyksellä. Eikö tässä saa edes rauhassa kuolla? Mikä rangaistus tämä nyt taas on?

Kissanpentuja. Heidätkin oli hylätty. Kaksi pienokaista samassa pakkasessa, samalla armottomuudella. Miksi näin tehtiin, siitä ei ollut tietoa. Mutta fakta pysyi: nyt jos hän, aikuinen kolli, luovuttaisi, pennuilla ei olisi mitään mahdollisuutta. Ne jäätyisivät hänen jo jäähtyneen kehonsa viereen.

Hän alkoi verrytellä kohmeisia tassujaan. Siirsi pennut paidan alle, nuolaisi, painoi ne itseään vasten. Pennut painautuivat häntä vasten, vapisten mutta luottaen kuin hän olisi ollut heidän pelastuksensa, eikä vain emokissa.

No niin, nyt olen pulassa, hän huokaisi mielessään.

Mahaa kouraisi nälästä. Pentujenkin tilanne oli varmasti surkeampi. Hän kampesi itsensä ylös, ontuen kohti roskiksia, sinne missä ruoan tuoksua ehkä vielä leijaili.

Hän löysi kahdesta roskapussin kulmasta muutaman jäätyneen lihapullan palan ja vähän broilerin sisälmyksiä. Kannoilla pennuille, antoi niiden syödä, loput söi itse. Kun mahantäyte oli nautittu, pennut käpertyivät hänen vatsansa alle, alkoivat kehrätä ja nukahtivat nassut vastakkain.

Uni iski päälle salamana.

Aamulla herätti lapsen ääni:

Äiti, isi! Tulkaa katsomaan! Täällä on kissa pentuineen!

Hän oli vähällä naurahtaa. Tietysti, kissa…

Mutta suomalainen tyttö, Elviira, ei ollut sellaista sorttia, että olisi vain kävellyt ohi.

Kymmenen minuutin päästä hän palasi takaisin. Toisessa kädessä lämmin ruokatuliaiset, toisessa vanha mutta hyvä viltti. Kolmikko ei enää lojunut paljaalla maalla, vaan muhkean peiton päällä.

Tunnin päästä Elviira tuli taas, tällä kertaa isänsä Juhan kanssa. Juha kantoi pihalle pienen kopin, jonka hän oli rakentanut vanhoista huonekaluista. Oven pielessä lapussa luki punaisella tussilla: “ÄLÄ HÄIRITSE, ÄLÄ AJA POIS. ME RUOKIMME. ASUNTO 22.”

Koko ilta naapurit toivat herkkuja kissanruokaa, pullanpalasia, lastenruokapurkkeja. Huolenpito ja myötätunto valtasi koko rappukäytävän.

Seuraavana päivänä isä ja Elviira taas pistäytyivät kissaemon luona. Pennut olivat niin täynnä ruokaa, etteivät edes jaksaneet kömpiä Sillan (niin tytär oli kissaa alkanut kutsua) lämpimään kainaloon, vaan nukkuivat keskellä koppia.

Illalla perhe lähti kotiin, mutta palatessaan pennut syöksyivät innoissaan Elviiran syliin.

Silli tarkkaili tilannetta kopin suulta, haukotellen. Ei aikonut tulla lähemmäs. Olihan hänet jo kerran petetty. Ei halunnut luottaa uudelleen.

Äiti, huomautti Elviira. Ethän sinä antanut tälle kissalle ruokaa, vaikka sekin on varmasti nälissään…

Ei se mitään, äiti torjui. Aikuinen kissa pärjää kyllä.

Mikä emo? isä ihmetteli. Tuohan on kolli, ei mikään emo.

Mitä sinä puhut? äiti kurtisti kulmiaan. Tuossahan se hoitaa pentuja, nuolee ja lämmittää Kyllä tuo on kissaemon hommia!

Katso nyt tarkemmin, Juha naurahti. Ei sillä ole emon ulkomuotoa eikä merkkejä imettämisestä.

Äiti kyykistyi, silitti varovasti Sillin vatsaa. Tämä mulkaisi takaisin, tuohtuneena ja hieman moittien.

Voi hyvänen aika hän kuiskasi. Sehän on oikeasti kollikissa.

Niinpä tietenkin, Silli hymähti mielessään.

Eli sinä olet kaiken tämän pakkasen… kaiken tämän ajan hoitanut pentuja? Lämmittänyt, ruokkkinut?

Silli jatkoi tuijottamista. Mitä väliä sanoilla pennuista hän piti huolta ja oli aikonut lähteä sitten kun uusi koti löytyisi. Rauhassa. Ilman yleisöä.

Mutta kohtalo puuttui peliin.

Äiti ei lähtenytkään. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Katso nyt, Elviira sanoi, painaen pentuja rintaansa vasten. Sehän on varmasti ollut kotikissa. Ehkä se on juuri jätetty tänne…

Niin, Juha myönsi. Joku piti sitä turhana, mutta se ei vain jäänyt tänne kuolemaan vaan hoiti pennut. Jätti oman henkensä sivuun auttaakseen toisia.

Teetkö tämän ihan tahallasi, että alkaisin itkeä? äiti niiskutti.

Totesin vain tosiasiat, isä sanoi rauhallisesti.

Äiti nosti Sillin varovasti syliin. Kissa jännittyi, oli jo pinkaista karkuun… mutta naukaisi ja alkoi kehrätä. Ihan yllättäen.

Silli ajatteli: ruokaa annetaan, harjataan hetki ja sitten taas kadulle. Mutta…

Päätyikin kylpyhuoneeseen! Pesuainevaahdot ja saippuapesu, kovaäänistä älämölöä, mutta Elviira ja äiti rauhoittelivat koko ajan. Sitten lämmin pyyhe, pehmeä sohva, kunnon ruokaa. Pennut kipittivät vatsan alle nukkumaan tavalliseen tapaansa.

Olet oikea sankari, äiti kuiskasi silittäen Silliä selästä. Ei moni ihminen tuohon pystyisi

Höpsöttelyä, Silli haukotteli. No, ehkä aamulla raapaisen pikkaisen.

Mutta kynsien sijaan tulikin lisää kehräystä. Elviira kihersi naurua.

No menköön nyt, Silli tuumi. Ehkä en raapaisekaan. Ovat nämä ihmiset loppujen lopuksi ihan mukavia.

Kissa painautui pentujen päälle, nuoli niitä äitiä alkoi itkettiä taas.

“Hassuja nuo naiset”, Silli hymähti itsekseen. “Ensin pesettävät, sitten itkevät. Varmaan huono omatunto.”

Sillen oli hyvä nukahtaa lämmön keskelle. Hän ei tiennytkään, että juuri äiti oli joskus kieltänyt viemästä mitään katukissaa sisään. Siksi isä ja Elviira rakensivat kopin.

Niinpä nyt Silli ja pennut nukkuivat kylki kyljessä, tuhisivat pienessä karvakiepissä.

Perhe seisoi hetken vieressä hiljaa, katsellen vanhaa kollia, joka osoittikin olevansa ihmisiä parempi.

Mutta mehän emme jättäneet heitä pulaan, Elviira kuiskasi.

Äiti ja isä vain nyökkäsivät hyväksyvästi.

Ehkä se oli heidän paras tekonsa koko vuoteen.

Rate article
Sixty & Me
Kissa, joka oli jo melkein hyväksynyt ajatuksen, että kuolisi yksin – paleltuisi, nääntyisi nälkään, hylkäämisen ja epätoivon keskellä – tunsi yhtäkkiä vierellään jotakin pientä ja lämmintä…