Vihasta rakkauteen
Antti vihasi koiria. Siitä asti kun hänet, pyylevän, punatukkaisen ja silmälasipäisen ekaluokkalaisen ison kirja- ja vihkokasan kanssa, piiritti koiralauma vanhalla joutomaalla kotitalojen takana.
Lauman johtaja laiha, musta, ruskeat läiskät kuonossaan katsoi häntä suoraan silmiin.
Poika itki ja rukoili koiria, että päästäisivät hänet pois, murensi niille syömättä jääneet meetvurstivoileivät, mutta koirat eivät väistyneet.
Johtokoira paljasti oikealta ylähuulensa hampaat, näytti kellertävät torahampaat ja murisi matalasti heti, kun Antti yritti liikkuakaan.
Lauma piti Anttia saarroksessa yli kaksi tuntia. Sitten johtokoira höristi oikeaa korvaansa, kuunteli tarkkaavaisena ja juoksi hiljaa metsikköön.
Muu lauma seurasi perässä. Koirat katosivat jonossa puiden taakse.
Antti pyyhki kyyneleet, tarttui tiukasti reppuunsa ja juoksi kotiin.
Mutta kotiin hän ei enää ehtinyt. Vanha puuparakki, jossa hän asui perheensä ja muutaman naapurin kanssa, oli enää kytevänä rauniona kaasuliesi oli räjähtänyt.
Tulipalossa menehtyi hänen isänsä isoisä, jota poika kutsui pappaksi.
Pappa oli ollut merimies, suolaisen tuulen ja vaahtopäiden karaisema. Hänellä oli hohtavan valkoinen viikset ja parta, jonka hän ajeli vain kerran vuodessa, joulun pyhien jälkeen. Sitten parta kasvoi taas, pappa letitti sen, kiepsautti pieni nuttura ja sitoi sen värikkäällä pompulla, joskus vain nosti korvan taa.
Antti änkytti pitkään isoisän poismenon ja koirakohtaamisen jälkeen.
Toisen kerran koira viihtyi hänen kannoillaan yläkoulussa, kun hän nyt hoikka ja pitkä poika, piilolinssit hauskojen lasien sijaan saatteli koulun kauneimman tytön, Enni Virtasen, kotiin. Enniä havitteli myös Kalle, kovaääninen huligaani ja ysiluokkalainen, joka oli jäänyt luokalle. Kalle piti koko koulua pelon vallassa, mutta silti Antti rohkeni kulkea tytön vierellä.
Iso sekarotuinen koira nousi yhtäkkiä heidän tielleen, murahti ja työnsi Anttia kauemmas Ennistä. Antti perääntyi hitaasti, alistuen kookkaan koiran paineeseen. Kun Enni katosi kotinsa kulman taakse, hävisi uhkaavakin koira naapuripihaan.
Antti huokaisi ja kulki kotiin.
Seuraavana päivänä matematiikantunnilla Enni lähetti hänelle lapun, jossa luki vain kolme lyhyttä lausetta:
Älä tule minun kanssani. Kalle aikoi hakata sinut eilen. Anteeksi.
Ystävyys Ennin kanssa hiipui, ja Antti katkeroitui entisestään koirille.
Vuosia kului, Antista tuli aikuinen. Hän opiskeli erinomaisesti, perusti oman yrityksen ja menestyi liikemiehenä. Elämä hymyili, rahaa tuli euroina, verkostot kasvoivat. Myös perheonni löysi hänet. Kaunis Enni, entinen Virtanen, oli nyt hänen vaimonsa ja he saivat pojan Mikko, nimetty papaksi kutsutun isoisän kunniaksi. Kahdeksan kuukauden ikäinen vauva ei vielä osannut sanoa sanaakaan, mutta kärryssä istuessaan hän aina hymyili vastaantuleville koirille ja hoki:
Hau, hau!
Eräänä sunnuntaina Antti käveli Mikon kanssa puistossa. Hän työnteli rauhassa rattaita ja kertoi Mikolle linnuista, joita yhdessä ruokittiin siemenvadille. Squirrelickin, yksi niistä, tuli kädelle hakemaan pähkinät.
Oli aika lähteä. Antti suuntasi rattaiden kanssa suojatielle ja, odotettuaan vihreän numeron, työnsi ne kadun yli.
Silloin jostain säntäsi syötävän suloinen mäyräkoira!
Se haukkui kiivaasti ja esti Antin ja vaunujen etenemisen, aivan kuin se olisi pian menettänyt äänensä.
Juuri sillä hetkellä auto viuhahti vain senttien päästä vaunuista. Auto lensi jalkakäytävälle ja törmäsi lyhtypylvääseen.
Teinijoukko ponkaisi ulos ja pakeni huutaen.
Antti haukkoi henkeään, sydän takoi niin kovaa, että luuli ohikulkijoidenkin sen kuulevan.
Mäyräkoira oli poissa, ihmiset juoksivat autolle. Yksi ohikulkija tarttui Anttia käsivarresta.
Kaikki hyvin? Eihän auto osunut vaunuihin? silmät pelästyneinä hän tuijotti Anttia.
Antti nyökkäsi jurosti vaunut ehjät, lapsi kunnossa. Kaikki oli hyvin.
Miten pääsi kotiin, hän ei muistanut. Ennille ei kertonut tapahtuneesta mitään, miksi huolestuttaa, kun kaikki päättyi onnellisesti. Mutta nyt Antin sisällä liikahti jotakin, kun hän muisti ruskean mäyräkoiran kiitollisuus koiraa kohtaan, joka pelasti hänen poikansa.
Koko ilta Antti oli vaiti ja muisteli kolmea koirakohtaamistaan. Nyt hän ymmärsi: koirat eivät olleet uhanneet, he vain suojelleet häntä parhaansa mukaan. Enni katseli miestään syrjäsilmällä, hämmästeli tämän hiljaisuutta muttei kysellyt.
Illalla he kaikki menivät yhdessä ulos pienelle iltakävelylle. Pihan kaukaisimmalla penkillä naapurit supattelivat. Ohikulkiessaan Antti kuuli:
Mitä tuolle pennulle oikein pitäisi tehdä? Kuka tuommoista haluaisi?
Uteliaana hän katsoi olkansa yli penkillä oli pahvilaatikko ja sen sisällä pieni pentu. Sillä ei ollut silmiä ilmeisesti syntymävika. Ihmiset supisivat hiljaa. Enni ja vaunut jatkoivat kauemmas, odottivat Anttia.
Mitäs nyt tehdään?
Minneköhän tuollaisen laittaa?
En mä kyllä pystyisi tuommoista ottamaan naiset kuiskivat.
Antti astui lähemmäs penkkiä. Laatikon suklaanruskea pentu vikisi hiljaa ja käänteli pientä päätään puolelta toiselle etsien tuttua tuoksua.
Mutta äitiä ei näkynyt.
Antti epäröi hetken mutta riisui sitten kaulastaan villahuivin vaikka kevät oli, oli vielä viileää, erityisesti aamuisin ja iltaisin.
Varovasti hän otti pennun syliinsä sen takajalat olivat vääntyneet.
Naisen ääni takana nyyhkäisi.
Antti kääri sokean pennun huiviinsa, piteli sitä varoen kuin vauvaa ja sanoi:
No niin, pieni, taitaa olla nyt minun vuoroni Mennäänpä, niin esittelen sinut meidän äidille. Hän on hyvä ja lämminsydäminen, ja jääkaapista häneltä varmasti löytyy sinulle maitoa.
Hän käveli kohti nuorta, kaunista naista, joka seisoi vaunujen vieressä ja katsoi häntä lempein, rakastavin silminAntti käveli rauhallisesti Ennin ja Mikon luokse, pieni koira lämpimänä sylissään. Vaunuissa Mikko jokelteli iloisesti ja kurotteli tassuilevaa uutta ystävää kohti. Enni katsoi kumpaakin vuorotellen miestä ja pentua ja nyökkäsi pehmeästi hymyillen.
He kulkivat kotiin yhdessä, pieni perhe, mukana yksi uusi ja erilainen jäsen. Kotiovella Antti laski pennun varovasti lattialle. Mikko nauroi kimeästi, ja koira kieri hänen kohtaansa kuin olisi aina tiennyt sinne kuuluvansa. Enni haki keittiöstä maidon ja pienen kulhon.
Siinä he istuivat keittiön pöydän ääressä, katsellen kuinka sokea pentu lipoi maitoa varovaisin nuolaisu kerrallaan. Antti tunsi sydämensä kevenevän vihasta ei ollut jälkeäkään, vain hiljaista, täyttä rakkautta. Ulkona ensimmäiset sinivuokot avasivat terälehtensä, ja niiden lempeä tuoksu leijui avoimesta ikkunasta sisään.
Antti silitti varovasti pennun päätä. Hän hymyili. Ehkä pahimmat pelkomme ovatkin joskus vain rakkautta etsimässä kotiin.
