Paistoin lettuja kotonani, kun sisään astui outo mies, näin olen nyt kaikille kertonut nimeni on Kaarina Lehtinen. Silloin ei kyllä naurattanut. Kuvitelkaa itse: elätte yksin, eikä asunnossa todellakaan ole ketään muuta. Ja yhtäkkiä siinä se seisoo! Juuri niin minulle sattui.
Erosin Arvo-miehestäni jo viisi vuotta sitten. Olen melkein kuudenkymmenen. En ole haaveillut uusista suhteista. Lapset asuvat kaukana.
Elin rauhassa, sopu naapureiden kanssa. Silloinkin, kun maailma on rauhaton, oli minulla tapana, omituinen ehkä, etten aina viitsinyt laittaa ulko-ovea lukkoon eihän sitä tiedä, milloin naapuri Hertta tarvitsee apua ja juoksee kylään. Tällä kertaa Herttaa ei kuitenkaan näkynyt. Itse olin juuri viemässä roskia. Pesen käsiä, ruokaa Kissi-Saimia ja unohdan taas oven lukon, kun tulen takaisin. En pelännyt ketään, päivä oli valoisa ja talo täynnä elämää. Ei tämä nyt mitään synkkää korpea ollut.
Sain idean tehdä lettuja. Kun hapuilin seuraavaa valmista lettua lautaselle, huomaan oudon miehen seisovan aivan keittiössäni. Kun olisi tyhjästä ilmestynyt!
Sillä hetkellä näin koko elämäni vilistävän silmieni edestä, alkaen tarhaikäisestä. Kyllä näinkin voi käydä, uskokaa pois. Mietin vain, että jaaha, tilanne on tämä nyt. Eipä minulla hirveästi omaisuutta ole, mutta uuden television hankin äskettäin, tietokonekin on, sekä juuri nostamani palkka odottaa laukussa eteisessä. Mietin, onko hän jo vienyt rahani ja nyt etsi lisää? Kuiskasin vain: Ottakaa mitä haluatte, älkää minuun koskeko, minulla on lapsenlapsia. Haluaisin heitä vielä nähdä. En kerro kenellekään! Silloin mies alkoi heti pyytää anteeksi ja yritti selittää jotakin. Minun päässäni humisi enkä tahtonut kuulla juuri mitään. Hän kehotti sammuttamaan hellan, minä tein kiltisti niin. Istuin alas tuolille, hän asettui vastapäätä. Alkoi kertoa, että oli kävellyt kadulla, kun joutilas porukka alkoi hännätä perään ja vaatia rahaa. Mies ei halunnut hankaluuksia, vaan pakeni rappuun. Samassa joku oli tulossa ulos ja niinpä hän pääsi sisälle savottaan, nekin perässä. Apua ei ehtinyt hakea. Kokeili pari ovea, kaikki olivat kiinni kunnes minun ovi aukesi, tietysti, kun unohdin lukita. Pyysi katsomaan ikkunasta. Katsoin, ja ulkona totta tosiaan seisoskeli epämääräisiä tyyppejä. Hetken siinä seisoskelivat, sitten häipyivät, näin minulle myöhemmin kertoi Kaarina Lehtinen jaa, siis minä itse.
Mies esittäytyi: Aarne Virtanen. Kun pelkoni haihtui, katsoin häntä uudelleen. Iso, vähän kömpelö, mutta lempeät silmät. Jos laittaisi punaisen nutturan, olisi valmis joulupukki.
Anteeksi, mutta saisiko letun? En ole syönyt vuosiin, leskeksi jäin, eikä tule enää tehtyä, pyysi Aarne.
Kengät hän oli jo napannut pois. Takki yllä istui.
Siis ruokit oikeasti? Oletpa uhkarohkea, minä olisin viskannut pihalle suorilta käsin! ihmetteli naapurini Hertta myöhemmin.
Minä kuitenkin päätin, että olkoon mutta pyysin miestä pesemään kädet. Hetkessä Aarne oli kylpyhuoneessa. Sitten keitimme pitkään teetä, juttelimme. Hän kertoi elämästään: leski, eikä koskaan saanut omia lapsia. Asunut pitkään yksin.
Lopulta Aarne lähti, pahoitteli vielä kerran ja kiitti.
Tunsin oloni ihan suomalaisen saippuasarjan päähenkilöksi. Olin täynnä kertomisen halua, soitin lapsille ja ystäville, mutta sitten iski kummallinen tyhjyyden tunne. Olisiko pitänyt jatkaa tuttavuutta? Kutsua uudelleen, vaikka sienipiirakalle? Osaisinpa tehdä hyviä makeitakin pullia.
Mutta mitä turhia tilaisuus meni jo. Päätin leipoa piirakoita seuraavana päivänä. Silloin oveen koputettiin varovasti. Ajattelin ensin, että Hertta se siellä taas. Kurkistin ovisilmästä ja hätäännyin. Sukkela kampaus, aamutakki pois, päälle siisti oleskeluasu ja ripaus hajuvettä. Ovi auki.
Aarne seisoi kynnyksellä, kädessä kukkakimppu.
Tulin pyytämään vielä anteeksi kun säikytin eilen. Tässä kukkia, ja sitten lähdenkin, sopersi hän.
Mihinkäs niin lähdet? Piirakkaa juuri leivoin tule peremmälle! hymyilin minä.
Nousin portaita ja nenään tuli makea leipomisen tuoksu! Arvasin, että sinun oven takaa. Jollakulla käy tuuri vaimon kanssa! haaveili Aarne.
En ole naimisissa. Tule vaan! kutsuin minä.
Siitä alkaen elämme yhdessä. Aarne on nyt puutarhani paras apuri. Lapset ottivat hänet vastaan, lapsenlapset kutsuvat Aarne-papaksi. Yhdessä puuhastellaan.
Aarne eleli vuosikymmeniä yksin, mutta lämpeni uudessa perheessä. Vieraasta tuli läheinen, rakas.
Ystäväni kadehtivat.
Käsittämätöntä, hyvä mies löytyi eläkepäiville ja näin erikoisella tavalla! Itse tuli ovesta sisään! he hämmästelevät.
Minä vain nyökkään. Mutta sittemmin laitan oven kyllä huolella lukkoon! Olen kuitenkin oppinut, että joskus elämä tuo onnen ovesta sisään juuri, kun vähiten osaa odottaa.
