Lukulistalla
No niin, Liisa, mä lähden nyt! Älä tule saattamaan. Tulen myöhään! Laita huomiseksi se sininen kauluspaita ja ne housut valmiiksi, älä unohda! Pitää hakea ne pesulasta! huusi eteisestä Eero, kiskaisi nopeasti takin ylleen, tarkisti itseään peilistä, nappasi lierihatun ja lähti, niin että ulko-oven lasi helähti perässä.
Lasin helähdys kaikui auki jätetyn ikkunan kautta keittiöön.
Veto… ajattelin ja suljin hanan, pyyhin kädet esiliinaan ja kurkistin ovelta. Kaikki kuten aina aurinko tulvi eteiseen ja olohuoneeseen, seinällä valokuvat, tapetit vaaleansinisin raidoin, Liisan takki naulassa. Ja…
Katsahdin sinnepäin vähän huolestuneena.
Käärö! Eero unohti eväät, juuri ne karjalanpiirakat, jotka olin aamulla varhain täyttänyt munalla ja voilla, ihan erityisesti Eeroa varten, kun tänään oli työmatka Turkuun, eikä siellä mitään kunnon ruokapaikkaa. Kotiherkkuja parempaa ei ole!
Nappasin pikaisesti keittiöliinan pois ja pöyhennin tukkaani, sitten kun kotimekko ylläni, yksinkertainen vaaleansininen, kahvitahra helmassa, painoin lämpimän käärön rintaani vasten kuin vauvaa ja sujahdin ulos onneksi muistin napata avaimet! Juoksin portaat alas, neljännestä kerroksesta, kolme, kaksi…
Moni muu nainen vain huutaisi miehelleen ikkunasta, mutta minulle se ei tuntunut oikealta. Halusin viedä karjalanpiirakat itse, hyvästellä ja antaa poskisuukon.
Pulssi hakkasi juostessa pihalle, kolautin oven avautuessa seinään vaikka olen jo neljäkymmentäyhdeksän, näköjään pystyn vielä juoksemaan.
Katseeni etsi Eeron hahmoa harmaassa takissa ja vaaleassa hatussa.
Eero piti pitkistä takeista ja lierihatuista, joita tuuli leikitti kuin siipiä. Hattuja oli useampaa sorttia, minä pesin ja huolsin niitä, hankin uusia tarpeen mukaan.
Hattu on osa tyyliä! Eero väitti aina, kun poikamme Mikko, nimetty papan mukaan, nauroi isälleen. Te nuoret ette tajua, kaikki on vaan fleeceä ja tekonahkaa!
Missä Eero nyt… Ah, siellä! Hän oli juuri astumassa portista kohti aurinkoista kadun vilinää. Jos en kiirehdi, Eero ehtii bussiin…
Hipsin asfaltilla niin että vanhat naapurit, Maija ja Elvi, vilkuttivat minulle penkeiltään, ottivat aurinkoa. He hymyilivät nähdessään minun säntäilevän mieheni perään kuin iloiten meidän rakkaudesta.
Mitä nyt, Liisa? kysyi Elvi, katsoen vilttihameen alta.
Ruokatuliaiset, Eero unohti piirakat! huikkasin takaisin.
Elvi nyökkäsi hyväksyvästi, piirakat ja rakkaus olivat molemmat hyviä asioita hänen mielestään.
Kiirehdin portille, pysähdyin, ja… jäin tuijottamaan. Laskin kääröni alas, koko maailma hämärtyi. Horjahdin ja nojasin ränniin.
Eero seisoi pysäkillä sivuttain minuun päin, piteli toista vaaleatukkaista, nuorta naista, jonka mekko oli syvänsininen valkoisin pilkuin. Naurua ja keikistelyä. Eero nauroi mukana, kumartui, tarttui toista kädestä, melkein suuteli. Nainen veti kätensä pois, heilautti jopa poskelle, nauroi ja avasi suunsa pyytäen karkkia.
Oksennus nousi kurkkuun. Eero, aikuinen mies, mutta matelee nuoren naisen edessä! Häpeä!
Naisen sininen polkadot-mekko, kampaus ja sirot sandaalit jäivät mieleeni. Mitä järkeä koko tässä elämässä on, jos tätä varten leivoin piirakoita…
Bussi tuli, nuori nainen nousi kyytiin, Eero auttoi. Oveen sulkeutuessa Eero vilkaisi ainakin kuvittelin niin minuun. Tunsin äkkiä häpeää kotimekostani, kuluneista tossuista ja piirakoista.
Käännähdin ympäri, kävelin takaisin, ohi naapurien, ohi kukkaistutusten. Melkein törmäsin Elviin.
Et ehtinyt antaa, Liisa? kysyi Elvi. Tiesin, että hän piti piirakoiden venäyttämistä miehen hemmotteluksi liiallisena.
En ehtinyt. Kohautin olkiani.
No, Mirko tulee sinun luo tänään, hän kyllä syö! sanoi Elvi. Minä en jaksa leipoa.
Elvi huitaisi käsiään moottorimiehen suuntaan ja lähti komentamaan traktoria.
Minä raahauduin rappuun kylmä ja tyhjä tunne askelissani. Ovia kolisi. Kävin peremmälle, istuin eteisen jakkaralle piirakat putosivat kääreestä. Kissa Miska, minun kissani tuli kehräämään, pyytämään ruokaa. En huomannut mitään, en nähnyt mitään jäin vain seisomaan mielessäni rännille, katsellen sinistä polkadot-mekkoa ja sitä nuorta naista. Ja Eeroa. Kyyneleet valuivat, polttavina. Yhtäkkiä tuntui hyvältä antaa niiden tulla, istua, surra ja olla heikko.
En tiedä, kuinka kauan istuin, kun ovi rusahti auki. Kissa juoksi piiloon, ovelta kurkisti Elvin mies Mirko suuri, kömpelö, punakka.
No terve, Liisa! Ellu sanoi, että sulla on piirakoita yli. Mulla kun on keittiöremontti, Ellu vaan huutaa, että syö jossain muualla…
Mirko hymyili, asettui keskelle eteistä, aurinko suorana nelikulmaisena laikkuna ympärillään.
Otanpa kengät pois. Varpaille kylmää, hölmöili Mirko, äänessä maalaiskorostus. Vilkaisin hänen jalkojaan, sukkia, joissa oli reikä isovarpaassa.
Vein märät kengät parvekkeelle. Mirko moitti, että ne saa kuivata missä haluaa, mutta minä en suostunut vieras ei saa lähteä kengät märkinä.
Keittiössä Mirko jo kolisteli, hörppi vettä, avasi jääkaappia.
Liisa! Keitäpä teetä, kunnollista mustaa, sitruunalla, kiitos! En ole saanut kunnon teetä moneen viikkoon! Mirko jalat ojossa, tukkii käytävän.
Heti, odotappa. Vaikka päässäni pyöri kylmänä sumuna.
Eero… Mies, joka jo rapun jälkeen huijaa. Mitä hän siellä pysäkillä oikein hakee? Valitettavasti mieleni laukkasi kauas.
Mirko mutristi suunsa.
Et kai vanhaa teetä keitä! Uusi vesipannu, Liisa! hän avasi kannun, nuuhkaisi siihen. Kaada pois!
Vaikka olin juuri hauduttanut, käännyin keittämään uutta. Pieni vaiva, isompi oli, että Eero…
Teen tuoksu levisi keittiöön. Mirko nuuski ilmaa.
Se on parasta teetä! Mutta Liisa, se servisi, missä on kultaa ja kobolttia, tuo se kuppi sieltä. Muuten en juo. Ja piirakat kanssa. Laita kauniille lautaselle. Sillä aikaa ompelehan nämä sukkani, täällä on reikä, Ellu ei halua ommella kun hänellä on keittiön kaapit meneillään. Minä kärsin!
En voinut olla nyrpistämättä nenääni täällä sitä kiltisti paikkaan Mirkon sukkia. Mutta automaattisesti otin ne käteeni.
Yhtäkkiä Mirko löi nyrkkiä pöytään.
Liisa! Ota nyt vähän itseäs niskasta kiinni! Sinusta on tullut tällainen huomaamaton harmaa varjo! Sinä olit aikoinaan ylpeä, vahva nainen, nyt laahaat perässä. Tee, piirakat, sukat. Minä kyllä muistan ajan, kun kaikki puistossa hiljenivät kun kävelit ohi, nyt voi sinulla lattioita pyyhkeä eikä valitat. Herää jo!
Hän huitoi käsillään niin, että teekuppeja helisi ja piirakat pyörähtivät lautasella.
Miksi tulit? itkuni ryöpsähti.
Kaikki hiljeni. Mirko vain huokaisi.
Siksi Eero hakee seuraa. Sinä käytit kaiken huolenpitosi häneen, kuin äiti, ei vaimo. Eero, lakki! Eero, eväät! Eero, minä! Mies haluaa metsästää, ei paistatella äidin helmoissa! Poikakin on muuttanut pois, sinä jäit pyörimään Eeron ympärille.
En ensin ymmärtänyt, sitten ehkä. Olinko menettänyt itseni yrittäessäni pitää kaiken kasassa? Olin lopettanut opettamisen Eeron sairauden takia, oppilaat hävisivät. Maalaaminen jäi, kun öljyn tuoksusta tuli valitus. Korkokengät ja juhlaa mitä turhaan, Eero ei pitänyt, ja itselleni en jaksanut.
Ystävät harvenivat. Mikko poika kävi kerran kuussa, söi, lähti. Kaikki oli siihen. Oliko tämä nyt loppu?
Älä nyt vaivu epätoivoon, Liisa! Olet vielä nuori! Ota itsesi takaisin! Muuten Eero matkustaa muiden kanssa busseissa jatkossakin! Mirko paukutti pöytää ja nauroi: Ja piirakat, Liisa, ovat täydellisiä! Jos minä olisin nuori, kilpailisin sinusta varmasti!
Mirko lähti, minä jäin.
Eero palasi myöhään yöllä, hajuvedeltä ja viiniltä haisten.
Konferenssi venyi, heilautti laukkuani. Keitä teetä ja keitä perunaa, viinan kanssa. Liisa mitä tuijotat?
En ottanut laukkua, vaan siirsin oman matkalaukkuni viereen.
Minä lähden Tampereelle seminaariin. Pärjäile täällä. Itse syöt, itket, siivoat, sanoin.
Entä perunat? Entä paita?
Hetken horjuin, mutta päätin:
Hoida itse. Tai kutsu hänet paikalle. Jos kerran on parempi niin, siitä vain. Hyvästi Eero, nyt minä menen!
Suljin oven. Salkun kahva sattui käteen, mutta korkokengät kopisivat kivasti, hiekka rahisi, kadulle tuli taksi. Ovi sulkeutui lopullisesti.
Eero ryntäsi katsomaan, oli huutamassa perään, mutta selässä vihlaisi, silmiin tulvahti kipu ja kyyneleet.
Liiiisa sai hän sanottua.
Missä sinä olet, Liisa? Tulisit hieromaan, laittaisit illalla lämpimän villahuivin, hakisit lääkkeen Hän tarttui puhelimeen.
Saara? Sinäkö siellä? Anna anteeksi, mutta minulla on selkä Ehkä voisit tulla, voisit keittää teetä… Minä en pääse keittiöön! Mutta me emme ole aivan vieraita, Saara Mikä?
Puhelu katkesi. Saara ei tullut, ei hieronut, ei keittänyt, ei silittänyt paitaa. Hän ei ollut Liisa.
Eero raahautui keittiöön, näki piirakat jäähtyneenä lautasella ja voihkaisi. Kaikki meni itse pilaten. Voi surkeus!
***
Palasin seuraavana päivänä lääkärin kanssa ja ruusuja kainalossa olin ostanut ne ihan itse. Tuoksuin hivenen hajuvedelle ja ehkä tupakalle toisinaan poltin, jos elämä tuntui raskaalta.
Odottakaa, lääkäri, ei vielä! Pyysin.
Eero ähki ja käänsi päätä.
Mitä? lääkäri kysyi.
Eero, mitä sinä lupasit hänelle? Hänhän on sinulle aivan liian nuori.
En mitään… Tai siis virka. Ja tohtorintutkinto. Mutta hän ei saa mitään! Vain sinä, Liisa, vain sinä merkitset! Anna anteeksi! änkytti Eero.
Hän saa kaiken, mitä lupasit. Sinä olet mies, pidä sanasi. Itse et kuitenkaan enää jatka samassa työpaikassa. Ja minä palaan töihin. Silitysrauta on hyllyllä, paidat odottavat pesua. Jos et pidä, hae avioero, sanoin.
Eero nyökkäsi, nielaisi ja antoi lääkärin viimein auttaa.
Saara sai tutkinnon ja työpaikan. Eero erosi, järkytti kaikki. Kerran piti juhlapäivällisen, toi minut, vaimonsa, paikalle, pujotti timantit korviini ja tanssi kanssani tangoa. Sellaisella katseella, jota ei koskaan Saaralle.
Minä olen hänelle kaikki se tukka, ilman jota hän ei voinut elää, vaikka ei koskaan huomannut. Ja kun kaikki hävisi, tajusi mitä oli menettänyt. Eikä se ole kipeä selkä tai lämmin syli minä olen hänelle kirja, jota hän ei koskaan lukenut loppuun.
Saara? Ei ole vielä lukenut ketään. Ehkä löytää joskus oman lukijansa. Mutta elämä opettaa.
Koskaan ei tiedä, mikä seuraavan luvun sivulla odottaa.
