Kauan sitten, kun vielä asuin vanhassa kerrostalossa Helsingin Kalliossa, sattui eräs tapaus, joka on jäänyt erityisesti mieleeni. Siinä asunnossa minulla oli naapuri, joka opetti minulle kantapään kautta, mitä tarkoittaa suomalainen sananparsi “liiallinen hyväuskoisuus kostautuu”.
Tuolloin, puolisen vuotta siihen aikaan, taloomme muutti uusi asukas nainen, jotakuinkin neljänkymmenen tienoilla, siisti ja aina hymyssä suin. Tervehdimme toisiamme rappukäytävässä, ehkä kerran kahdessa, kolmessakin. Tavanomaista, asiallista kanssakäymistä.
Ensimmäistä kertaa hän koputti oveeni parin viikon jälkeen muutostaan. Oli jo ilta, ehkä yhdeksän, kun Katri seisoi oveni takana hieman anteeksipyytävä ilme kasvoillaan ja tyhjä kahvikuppi kädessä.
Anteeksi kun vaivaan, hän aloitti. Ajattele, olin juuri tekemässä lettuja ja huomasin, että suola on loppu! Saisinko sinulta vähän? Lupaan tuoda huomenna takaisin!
Eihän tuollaista pyyntöä voi sydämestään kieltää. Kaadoin hänelle melkein puolet suolapurkistani, hän kiitti ja palasi kotiinsa.
Vaan eipä mennyt montakaan päivää, kun uusi kolkutus kuului. Tällä kertaa Katrilla oli sokeri lopussa.
Tekisi mieli kupillista teetä, mutta ulkona sataa ja on jo myöhä, hän valitteli lämpimään aamutakkiinsa kääriytyneenä. Olisiko sinulla antaa lasillinen sokeria? Voin ostaa ison paketin ja tuoda tilalle!
Tietenkin annoin, vaikka mieleen hiipi pieni arvelu: onko tavallista, että lähes kuukauden asunut ei ole kertaakaan käynyt ostoksilla perustuotteiden parissa? Suola, sokeri, voi, tulitikut jokaisen suomalaisen kodin perusvarasto. Päätin kuitenkin katsoa läpi sormien.
Viikon päästä Katrilta loppuivat kananmunat. Pian lainattiin rypsiöljyä, sitten sipulia, puolikas sitruuna, teepussi, burana, jopa vessapaperirulla.
Kuvio toistui lähes pelottavan säännöllisesti: iltamyöhä, arka katse, kertomus unohtuneista ostoksista ja uusi lupaus “tuoda heti takaisin”. Kuitenkaan yksikään lainattu tavara ei milloinkaan palannut minulle. Katrin muisti oli hämmentävän valikoiva: hän tiesi aina, milloin olen kotona, mutta unohti kokonaan velkansa, kun ovi hänen jäljiltään sulkeutui.
Sitten yhtenä päivänä minulta itseltäni puuttui porkkana keittoon. Tiesin, että Katrilla usein oli kaikkea. Koputin hänen ovelleen, ja hän kuunteli pyyntöni, myhäili:
No juu, porkkanaa kyllä löytyy, mutta valitettavasti tarvitsen sen itse tänään. En voi antaa.
Ja sulki oven perässäni.
Siinä hetkessä kyllästyin. Näytti siltä, että minun ruokani olivat “kaikkien yhteistä omaisuutta”, mutta hänen varastonsa koskematon pyhäinjäännös. Päätin, että en enää jousta.
Kaivoin esiin vanhan muistikirjan ja kirjasin sinne kaiken, mitä Katri oli pyytänyt: sokeria, kananmunia, kahvia, öljyä, sipulia, lääkettä, sitruunaa, pesuainetta. Laskin arvioidun hinnan noin 100 euroa.
Laitoin paperin eteisen lipaston päälle, tiedostaen, että pian sille tulee käyttöä. Eipä mennytkään kuin muutama päivä.
Oli lauantai ja tarkoitukseni oli leipoa pullaa. Silloin ovikello soi. Luukusta näin Katrin seisovan oveni takana, kulhonsa kanssa.
Hengitin syvään, panin kasvoilleni viileän hymyn ja avasin oven.
Hei! hän kivahti reippaasti. Tänään päätin tehdä lättyjä, mutta hupsista, vehnäjauho on loppu! Voisitko mitata minulle kolmesataa grammaa? Tietenkin palautan kaiken myöhemmin!
Vehnäjauhoa? toistin. On kyllä.
Mahtavaa! Tiedäthän että palautan kaiken!
Katri, totta kai. Mutta sitä ennen katsotaanko hieman meidän “ruokakooperatiivin” tilannetta?
Annoin hänelle etukäteen kirjoittamani listan. Katri räpytteli silmiään hetken, ymmärtämättä, mitä tapahtuu. Yleensä vein kaiken keittiöön mukisematta, nyt kyhäsin laskelman.
Tässä on kaikki, mitä olet viimeisten kahden kuukauden aikana lainannut, näytin rivejä. Esimerkiksi munia viisitoista. Pitääkö paikkaansa?
En ole laskenut… hän mutisi, naama vakavana.
Minä kyllä, jatkoin. Sokeria neljä kuppia, kahvia, öljyä, pesuainetta, sitruunaa, sipulia Kaikki täällä.
Katrin kasvot muuttuivat, ensin hämmennys, sitten ärtymys. Kuinka kehtasinkaan? Olethan naapuri!
Laskin keskihinnoilla, sanoin. Tein sinulle vielä alennuksen. Yhteissummaksi tuli 95 euroa.
Ojensin käteni.
Heti kun maksu on hoidettu, saat jauhot vaikka siivilöitynä.
Ootko ihan tosissasi? Katri ähkäisi. Laskutatko ihan suolasta ja tulitikuistakin? Mikä sua vaivaa?!
En voisi olla enempää tosissani, vastasin. Jos vie, pitää palauttaa. Jos ei palauta, se on ostamista. Edellytän vain tavaroiden hinnan maksua.
Onko mahdollista olla näin pikkumainen! hän huudahti. Luulin, että olemme ihmisinä naapureita, mutta sinä Nipo!
Minusta pikkumaisuus on sitä, että ostaa susheja kotiin, mutta pyytää vessapaperirullan naapurilta, sanoin rauhallisesti.
Katrin kasvot punastuivat.
Pidä jauhosi! hän sähähti ja paiskasi oven kiinni.
Jäin seisomaan lappu kädessäni tuntematta enää turhautumista, lähinnä helpotusta.
Kaksi viikkoa kului. Katri ei tervehdi, kääntää hississä selkänsä ja näprää muka puhelintaan. Kuulin hänen valittelevan talon vahtimestarille, että rakennuksessa asuu “kitupiikkejä ja kummallisia ihmisiä”.
Mitä sinä olisit tehnyt minun paikallani? Jatkanutko kiltteyttä loputtomiin vai olisiko sinullakin mitta tullut täyteen?
