Hän joutui auto-onnettomuuteen, jossa hänen molemmat jalkansa murskaantuivat pahoin. Ja kaikki päättyi
Hyvä työ, jossa häntä odotti toimitusjohtajan paikka ja suuri palkka. Matka vaimon kanssa Leville laskettelemaan. Viikonloppuisin ystävien tapaamista. Kaikki
Jalat laitettiin kasaan ja hänet kotiutettiin sairaalasta. Mitäpä muutakaan olisi voinut tehdä? Vain toivoa Jumalan suomaa onnea ja tuuria. Hän toivoikin, mutta öisin hän huusi kivusta. Vain kahdesti päivässä pistokset aamulla ja illalla antoivat hänen nukahtaa hetkeksi.
Pariin kuukauteen hän ei kyennyt nousemaan sängystä, ja joutui käyttämään alusastiaa. Siunatkoon Jumala hänen vaimoaan. Kun hän viimein pääsi varovasti ylös ja yritti kävellä rollaattorin avulla, kipu palasi kymmenkertaisena.
Tiedättekö miltä tuntuu vatsan alueelle pistettävät piikit, ettei tulisi veritulppia tai makuuhaavoja, kun makaa liikkumatta viikkoja? Kerronpa teille, hyvät naiset ja herrat. Sitä ei pysty aivastamaan, yskimään, saatikka käymään vessassa kuten ennen. Siinä punnitaan hermot.
Ja mitkä hermot, hyvä Jumala, sellaisessa tilanteessa edes voisivat olla? Niitä ei ollut jäljellä. Voimatkin olivat menneet.
Aika kuitenkin kului, ja hän oppi jälleen ottamaan pieniä askelia. Varovasti, kompastellen ja jokaisen askeleen jälkeen melkein kaatuen. Mutta sentään se oli edistystä.
Ystävät katosivat eivät soittaneet, eivätkä kyselleet kuulumisia. Hänen työpaikalleen ja toimitusjohtajan paikalle palkattiin joku toinen. Ja milloin tämä kaikki tuska päättyy, ja miten? Se oli avoin kysymys.
No, fiilikset olivat mitä olivat ei suuremmin positiivisia. Tulevaisuus näytti vammaisen näkökulmasta synkältä. Onneksi vaimo ei jättänyt
Kun hän ensimmäistä kertaa kipsien ja vaimon tuella pääsi ulos, auringonvalo sokaisti hänen silmänsä. Hän melkein haukkoi henkeä ja itki. Hänestä tuntui, että jäljellä oli vain vammainen mies kyynärsauvoineen se mitä jäi jäljelle hänen entisestä elämästään.
Vaimo antoi hänen jäädä hetkeksi yksin. Hän otti pari harhailevaa askelta, irvisti auringolle ja yritti totutella kevättuuleen.
Alhaalla joku miukaisi vaativasti. Mies katsoi alas. Vasemman kyynärsauvan vieressä istui pieni harmaa kissa.
Mitäs sinä? mies kysyi.
Eläimiä ei ollut hänen elämässään vuosiin näkynyt, eikä hän tiennyt miten niitä kuuluu lähestyä. Kissa katsoi häntä silmiin ja pyysi arasti ruokaa.
Käytkö hakemassa sille vaikka lihapullan, hän sanoi vaimolleen.
Kun vaimo palasi, mies otti herkun hänen kädestään ja kyhjöttäen ojensi sen kissalle. Kissa tutki miestä ja alkoi syödä.
Seuraavana päivänä, kun he menivät pihalle ja mies mietti kulkeeko hän tänään muutaman askeleen enemmän, odotti heitä jo kolme kissaa. Ilmeisesti ne olivat olleet siinä koko ajan.
No jopas jotakin! mies naurahti.
Kipu jopa hetkeksi hellitti. Vaimo mutisi närkästyneenä, mutta toi kuitenkin kolme lihapullaa, jotka mies, kivusta irvistäen, ojensi jokaiselle.
Kolmantena päivänä heitä odotti viisi kissaa ja kaksi pientä koiraa. Vaimo jo torui kuuluvasti, mutta mies vaati, että vaimo kävisi lähikaupassa ja toisi kilon nakkeja, jotka hän reilusti jakoi kaikkien karvaisten kesken.
Eläimet söivät kiireesti ja alkoivat leikkiä miehen ympärillä, vetäen hänet mukaan leikkiin. Mies oli yhtä aikaa harmissaan ja nauravainen, mutta sai tehtyä muutaman askeleen lisää. Pienet koirat haukkuivat hilpeästi.
Seuraavana päivänä harmaa sade vihmoi. Vaimo uhkasi viedä kyynärsauvat häneltä pois, mutta mies piti päänsä ja lähti alakertaan ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Ne odottavat minua, hän perusteli. En minä voi jättää tulematta. Minun on pakko.
Hän meni. Ja viisi kissaa sekä kaksi koiraa hyörivät hänen ympärillään, ja mies oli onnellinen. Lämmin kevätsade ropisi, ja mies kyynärsauvoineen juoksi koirien perässä, jotka haukkuivat iloisesti, viiden kissan pinkoessa mukana.
Nurkassa, talon oven vieressä, seisoi vaimo sateenvarjon kanssa ja hymyili miehelle, joka juoksi pihan poikki sateessa.
Aika kului. Pian tarvittiin enää vain yksi kyynärsauva, ja lopulta sekään ei ollut tarpeen. Sauvat tuntuivat olevan vain tiellä, kun piti juosta karvaisten ystävien perässä. Silloin mies huomasi yksi päivä, että jalkoihin ei sattunut enää ollenkaan.
Työpaikka ei odottanut häntä takaisin. Vammaiselle, joka ontuu molemmilla jaloilla, ei ollut sijaa. Hänelle maksettiin huomattava korvaus ja hän erosi itse. Hänellä oli nyt aikaa vaikka kuinka, ja niinpä hän päätti kirjoittaa kaiken, mitä oli tapahtunut.
Kummallista kyllä, siitä syntyi näytelmä, aika laaja sellainen. Kun viimeinen sivu kääntyi, mies lähti Helsingin teattereihin, joita kaupungissa riitti, mutta
Joka paikasta hänelle sanottiin ei. Kukaan ei vastannut, ei osoittanut mielenkiintoa, paitsi yksi pieni harrastajateatteri, joka toimi puolitaisessa kellaritilassa.
Viikon päästä ohjaaja soitti ja sanoi:
Laitetaan se lavalle. Mutta siitä pitää vähän lyhentää, muokata ja kirjoittaa uudelleen.
Kuukauden mies ja ohjaaja istuivat kasvoillaan punaisina väittelivät joka sanasta. Ja kuukauden kuluttua ensi-ilta koitti.
Pikkuisessa salissa, jossa oli pieni näyttämö, oli vain viisitoista katsojaa. Yhtä vähän kuin puolillaan oleva sali, mutta miehelle he olivat ne tärkeimmät ihmiset elämässä.
Mies oli hermostunut, ei uskaltanut katsoa katsomoon. Kun viimeinen sana näytelmästä lausuttiin ja esirippu laskeutui, salissa laskeutui apea hiljaisuus, kaikki miehestä tuntui romahtavan. Sielu, sydän ja toivo. Tuntui kuin hiljaisuutta olisi jatkunut puoli tuntia, vaikka todellisuudessa kyse oli vain muutamasta sekunnista ja
Myrskyisät aplodit rikkoivat hiljaisuuden! Taputukset rävähtivät raikuvina. Iloiset, hymyilevät näyttelijät kumarsivat ja palasivat uudestaan lavalle.
Toisella esityskerralla oli jo loppuunmyytyä. Ihmiset seisoivat ja istuivat käytävillä. Ja suosionosoitukset olivat sellaiset, että esirippukin melkein tipahti paikaltaan.
Pian ryhmä vuokrasi kaupungin keskustasta salin, ja sinne kokoontuivat nyt teatteriväki keskustelemaan tämän nousevan tähden seuraavasta näytelmästä.
Mies osti itselleen arvokkaan puvun ja kumarsi yleisölle aina vaimonsa kanssa. Kuinka muuten? Eihän muuten olisi mitään.
Saatatte kysyä, hyvät naiset ja herrat mitä tapahtui niille kahdelle koiralle ja viidelle pihakatille? Kerron.
Kaksi koiraa ja kaksi kissaa he ottivat kotiinsa. Ja loput kolme kissaa päätyivät miehen taiteen ystävien hellään hoitoon.
Mistä tämä tarina kertoo? Eipä juuri mistään.
Tai ehkä siitä, kuinka tärkeää on, että omien jalkojen juuressa näkee silmät, jotka ovat täynnä toivoa silloin ei enää voi kaatua. Silloin on pakko pysyä pystyssä.
