Järjestelmävirhe
– Lempi, oletko kotona?
– Joonas, olen aina sunnuntaiaamuisin kotona. Sinähän tiedät sen.
– Avaa sitten ovi.
Katselin ovisilmästä muutaman sekunnin ajan. Veljeni Joonas seisoi rappukäytävässä takki auki, jaloissaan kaksi suurta laukkua. Hänen ilmeensä oli kuin hävinneen kisan jälkeen: ristiriitainen ja hieman nolo. Hänen takanaan seisoi kaksi hahmoa, toinen pidempi, toinen lyhyempi. Suljin silmäni hetkeksi, mutta hahmot eivät hävinneet minnekään.
Napsautin lukon auki.
– Hyvää huomenta, sanoi Joonas ja hymyili sillä hymyllä, jonka tunsin lapsuudesta. Sellaisella, jonka hän aina otti esiin ennen kuin pyysi palvelusta.
– Ei, sanoin.
– En ole sanonut vielä mitään.
– Hymyilet noin. Eli ei.
Kaapo tunki ohitseni eteiseen ja katsoi minua alhaalta ylöspäin. Kuusi vuotta, tukassa pyörre ja kengännauha laahasi lattiaa pitkin. Hänen rinnallaan Alli puristi korvatonta pehmopupua käsissään ja katsoi minua uteliaalla rauhallisuudella, jota vain nelivuotiailta löytyy. Ei pelkoa, vain uteliaisuutta.
Käänsin katseeni parketille. Vaalea tammi, “Nordic”-sarja Superiasta, asennettuna kolmisen kuukautta sitten. Olin odottanut asentajaa puolitoista kuukautta. Kaapon nauha oli jossain ruskeassa, mutta en halunnut tietää missä.
– Tulkaa sisään, mutisin. – Kengät pois heti.
Asunto kahdeksannessa kerroksessa uudessa “Pohjolan Kruunu” -talossa oli minun varsinainen saavutukseni. Ei mikään asema seniorimyyjänä Sisustustalo Toivossa, ei auto, eikä eurotili. Vain tämä asunto. 104 neliötä, kolme metriä kattoa, lattiaan asti ulottuvat ikkunat ja näkymä puistoon. Sisustin sitä kaksi vuotta, vaihdoin valaisimet viiteen kertaan ja verhoja niin kauan, että löysin oikean sumunsinisen, joka iltaisin muuttui harmaaksi. Sohvan tilasin Superian kuvastosta: leveä, harmaa ja korkea. Pöytä massiivipuuta, kannessa pieni halkeama, jota näytettiin “puun luonteena”, ensin se harmitti, mutta myöhemmin rakastin sitäkin. Ei koristekrääsää, ei turhia tavaroita. Kylpyhuoneessa Lumene-pullot rivissä koon mukaan, pyyhkeet samanvärisiä, kaapissa puiset henkarit.
Se oli rakennettu elämä, jokainen yksityiskohta mietitty. Hiljaisuus oli oikeaa, kerrostalossa elävää hiljaisuutta: vain keittiön Siemensin surina ja satunnainen sateen ropina.
Joonas laski laukut lattialle. Lapset ottivat kengät pois. Kaapo ehti heti tökätä kädellä valkoista seinää.
– Kaapo, älä.
– Mitä?
– Kädet.
Poika katsoi käsiään, sitten seinää, sitten taas minua.
– Mitä niille on muka?
Hengitin syvään. Kolme sekuntia sisään, kolme ulos stressinhallinnan koulutuksesta opittu.
– Joonas, sano nopeasti, huokaisin.
Hän meni keittiöön, istahti baarituolille ja laski kätensä pöydälle ele antautumisesta.
– Me Marikan kanssa lähdetään kylpylään. Kahdeksaksi päiväksi. Meidän pitää puhua. Siis oikeasti, rauhassa. Ei onnistu lasten kanssa.
– Eikö teillä ole muita vaihtoehtoja?
– Äiti on Saarijärvellä ainakin ensi perjantaihin. Marikan vanhemmat ovat kylmällä mökillä, siellä on jokin virus. Lapsia ei voi viedä. Lempi, pyydän tätä. Kahdeksan päivää.
– Kahdeksan päivää.
– Tai yhdeksän. Tulen ensi sunnuntaina takaisin.
Olohuoneesta kuului romahdus. Ei kovaa, mutta selvä.
– Alli, älä koske mihinkään! Joonas huusi vähän liiankin tottuneella äänellä olohuoneeseen.
– Joonas, sanoin hiljaa hiljainen puhe toimii parhaiten, koulutus opetti senkin. Teen töitä kotona. Keskiviikkona on iso verkkopresentaatio kolmelle kaupungille. En osaa olla lasten kanssa, en tiedä mitä ne syövät, mitä niille sanotaan, miten ne laitetaan nukkumaan.
– Syövät mitä vaan, paitsi sipulia. Kaapo ei syö tomaatteja. Voi puhua mitä vaan, eivät valita. Alli nukahtaa pupun kanssa, Kaapolle pitää lukea. Kirja on laukussa.
– Joonas.
– Lempi… Katse pysähtyi ja näin jotain, mikä puristi rintaa. Ei sääliä vaan jotain muuta. Sellaista väsymystä, jota vastaan ei kannata tapella. Jos emme lähde nyt, en tiedä miten käy. Ymmärrätkö? En oikeasti tiedä.
Olin hiljaa. Ulkona pilvi leijui hitaasti puiston yllä. Se oli kirkkaanvalkoinen, rauhallinen.
– Kahdeksan päivää, sanoin vihdoin.
– Kiitos.
– Älä kiitä etukäteen. En lupaa olla soittamatta kolmen tunnin päästä.
– Olemme puhelimessa. Marika myös.
Joonas lähti nopeasti ehkä liian nopeasti, jotta en ehtisi muuttaa mieltäni. Hän suukotti lasten päät, sanoi että täti Lempi on maailman paras, ja jätti keittiötasolle ison muistilapun, hänen vinolla käsialallaan. Viidentoista minuutin jälkeen ovi naksahti kiinni.
Seisoin eteisessä.
Kaapo ja Alli katsoivat minua.
Katsoin heitä.
– No, sanoin.
– No, Kaapo myötäili.
– Onko teillä nälkä?
– Haluun mehua, Alli sanoi.
– Minkälaista?
– Oranssia.
– Appelsiinia?
– Ei, oranssia. Sitä oranssia.
Avasin jääkaapin. Siellä oli kahta mineraalivettä, rasiallinen pilkottuja vihanneksia, maustamatonta jogurttia ja viinipullo. Lastenmehua ei ollut koskaan ollut eikä tullut mieleen ostaakaan.
– Mennään kauppaan, päätin.
– JEE! Kaapo kailotti niin että ääni kaikui korkean huoneiston katossa.
Irvistin.
Kauppa oli naapuritalossa. Viidessä minuutissa Alli pudotti pupun neljä kertaa, Kaapo kokeili kaikkia hissin nappeja, myös hätäkutsua, ja kertoi koko matkan tarinan Leo-nimisestä pojasta, joka osaa sylkäistä hampaiden välistä kahden metrin päähän. Kuulin Leo-tarinan monta kertaa.
Ostin neljää mehua, maitoa, leipää, mansikkajogurtteja, makaronia, valmiita broilerpyöryköitä, omenoita, banaaneja, sekä värikkään keksipaketin jonka Kaapo livahti ostoskoriin. En jaksanut laittaa keksejä takaisin. Sitä en olisi anteeksiantanut itse itselleni viime viikolla.
Ensimmäinen päivä meni yllättävän rauhallisesti; Alli kaatoi oranssimehun olohuoneen pöydälle ja Kaapo törmäsi olkapäällä ovenkarmin ja itki aikansa. En osannut lohduttaa lasta. Tarjosin vesilasin ja sanoin kyllä se menee ohi. Neuvo, jota käytän aikuisille ja se toimi yllättäen myös lapselle. Kaapo joi ja palasi katsomaan animaatiota tabletista, jonka Joonas oli pakannut laukkuun.
Nukkua eivät halunneet yhdeksältä, ei kymmeneltä eikä puoli yhdeltätoista. Puoli yhdeltätoista luin Kaapolle karhusta, joka etsi vadelmia kaksi kertaa. Alli nukahti sohvalle pupu kainalossaan; tuijotin häntä pitkään, sitten nostin syliin ja vein vierashuoneen levitetylle sohvalle. Lämmin ja kevyt, pieni aurinko käsivarsilla. Ei herännyt.
Palasin keittiöön, kaadoin yrttejä termosmukiin, avasin tietokoneen. Kolme päivää esitykseen. Kaksi diaa viimeistelyssä, johdanto harjoittelematta.
Keittiön hiljaisuudessa join teetä, mutta en saanut keskityttyä.
Toinen aamu alkoi kello 6.37. Muistan tismalleen, katsoin juuri silloin Siemensin puhelimesta ajan, kun olohuoneesta kuului rytinä.
Kaapo oli rakentanut sohvasta majan ja söi keksipaketista suoraan, murut pitkin lattiaa.
– Hyvää huomenta, hän tokaisi.
– Samoin, huokaisin.
– Osaako täti tehdä pannukakkuja?
– Lettuja?
– Sellaisia pyöreitä, vaahterasiirapilla.
– Ei ole vaahterasiirappia.
– Höh.
Keitin tattaripuuroa. Kaapo söi mukisematta, Alli heräsi kahdeksalta, tuli pupunsa kanssa keittiöön ja kiipesi tuolille.
– Haluan samaa puuroa.
Ajattelin, että ehkä tämä sujuu sittenkin.
Pahimman seikkailun aiheutti vesivahinko tiistaina kello kahdelta.
Olin työpöydän ääressä, lapset leikkivät kylpyammeessa paperiveneillä, jotka oli tehty vanhoista laskuista. Se kuulosti turvalliselta: vesi ammeessa, lapset hiljaa.
Hiljaisuus päättyi kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
Lopetettuani dian, hain vettä, ja huomasin että kylpyhuoneen oven alta kiemurteli vesivanat eteisen laatoilla.
– Voi ei, sanoin ääneen. Oli jo myöhäistä.
Kylpyhuoneen hana lauloi täysillä. Lapset olivat unohtaneet kaiken muun, ja Kaapon raportin mukaan tultiin katsomaan telkkaria. Viemärin oli tukkinut lippulaiva, ja vesi oli valunut lattialle yli kymmenen minuuttia.
Suljin hanan. Katsoin lattiaa. Suljin silmät.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin joku soitti ovikelloa. Olin kerännyt vettä ja mietin, onko villatohvillani enää mitään tehtävissä.
– Kuka siellä?
– Alakerran naapuri. Seitsemäs kerros.
Avasin oven. Oikeasti, näin vain rauhallisen miehen, ehkä neljääkymmentä. Kotifarkut, tummansininen villapaita, kädessä puhelin, jonka ruudulla kuva vesitahrasta hänen katossaan.
– Olen Antti. Asunto 72.
– Lempi. Kahdeksankymmentäneljä.
Huokaisin. Tiedän, mitä tapahtui. Lapset.
– Selvä, hän laittoi puhelimen taskuun. Tarvitsetteko apua?
Katsoin häntä. Odotin, että jossain vaiheessa alkaisi moraalisaarna, uhkailu taloyhtiöllä ja vahingonkorvausvaatimuksella. Olin valmis.
– Sanoitte siis, että haluatte auttaa? varmistin.
– Lattialla taitaa olla vielä reilusti vettä. Minulla olisi rakennuskuivain ja hyvä moppi. Sellainen, missä on oikeasti toimiva puristin.
Kaapo kurkkasi takaani.
– Oletko se alakerran setä? Onko sulla märkää meidän takia?
– Teidän takia, totesi Antti, eikä lisännyt moitetta. Uivatko laivat hyvin?
– Huippuhyvin! Mun paras oli lentotukialus!
– Sepä on jotakin.
– Käykää peremmälle, sanoin, koska olisi ollut hölmöä jättää hänet eteiseen.
Seuraava tunti meni osittain sumussa. Antti auttoi keräämään vettä rauhallisesti, ohjeisti Kaapolle, antoi hänen osallistua kuivaamiseen Kaapo suhtautui tehtävään hyvin vakavasti. Alli tarkkaili syliinsä tiukasti pupua puristaen ja osoitteli märkiä kohtia, aina oikealla täsmällisyydellä.
– Tuliko paljon vahinkoa? kysyin.
– Kattomaali vähän rapisi. Ei haittaa, kuivuu kyllä.
– Maksa mielelläni korjauksen.
– Katsotaan, hän kohautti olkiaan kuulosti enemmän realistilta kuin uhkaajalta. Kauan olet ollut lasten kanssa?
– Toinen päivä.
– Omatko?
– Sisaren lapset. Ei omia.
Hän nyökkäsi. Katsoi Kaapoa, joka oli jo unohtanut vahingon ja tutki taas television kaukosäädintä.
– Ymmärrän. Kannattaa laittaa viemärin päälle stoppari ja hanat minimiin.
– Otan neuvosta vaarin.
– Onnea. Jos tarvitsee apua, olen seitsemännellä. Soita.
– Miten voit olla noin rauhallinen? kysyin yllättäen.
Antti mietti hetken.
– Mitä hyötyä olisi huutaa? Ei se katto siitä kuivu.
Hän lähti, ja jäin huokaisten nojaamaan oveen. Aurinko laski ikkunoiden taakse. Alli ja Kaapo kinastelivat kekseistä keittiössä. Jaoimme ne puoliksi. Kumpikin katsoi minua kunnioittavasti.
Keskiviikkona valmistauduin esitykseen. Lapset katsoivat animaatioita, keksit ja omenat tarjolla, kaikki hallinnassa.
Presentaatio alkoi yhdeltätoista. Istuin työpöydän ääressä, kuulokkeet päässä, jakku päällä mutta t-paita alla. Seitsemän osallistujaa kolmesta kaupungista: Oulu, Turku, Helsinki.
Ensimmäiset 15 minuuttia menivät hyvin. Kävin läpi uuden Superia-kokoelman, hinnat, vastasin kysymyksiin.
Kuudennellatoista minuutilla Alli avasi oven.
– Lempitäti! Kaapo varasti mun pupun!
– Alli, teen töitä.
– Se sanoo että pupu on ruma!
– On ruma! Kaapo huusi olohuoneesta.
– Anteeksi hetki, sanoin kameralle, hymyillen kuin hallitsin kaiken.
Pysäytin mikin, kävelin olohuoneeseen. Kaapo piteli pupua korvasta, Alli vartalosta kumpikin veti omaan suuntaan.
– Irti nyt molemmat.
He irroittivat ja pupu tipahti. Alli nappasi sen ja halasi.
– Kaapo, voisitko katsoa ohjelman hiljaa?
– Ohjelma loppui.
– Laita uusi.
– Mainos tulee.
Nostin kaukosäätimen, laitoin lastenkanavan ja kävelin takaisin työhuoneeseen.
Seuraavat kahdeksan minuuttia olivat rauhallisia, kunnes Kaapo tuli sisään ja jäi viereeni tuijottamaan.
Katsahtaessani sivusilmällä hän ilmoitti selvästi:
– Pitää käydä pissalla.
Yksi johtajista nauroi ekana, ja perässä muut. Minua alkoi hieman punottaa sellaista en ollut tuntenut aikoihin.
– Tiedäthän missä vessa on?
– Tiedän. Halusin vain sanoa.
– Mene.
Kaapo lähti, minä jatkoin. Esitys tuhoutui virallisen tunnelman osalta, mutta yllättäen syntyi aito keskustelu. Helsingin partneri kertoi omista lapsistaan, Turun edustaja sanoi olevansa kiinnostunut kokoelmasta. Uusi palaveri sovittiin.
Suljin läppärin. Istuin hetken.
Sitten tajusin etten ollut vihainen. Outoa.
Tein lapsille välipalaa: juustoleivät. Kaapo tykkäsi, Alli söi puolikkaan leikki puput pehmollaan.
Neljältä ovikello soi taas.
– Toin viemärin stopparin, sanoi Antti.
– Olitko varta vasten kaupassa?
– Leipääkin tarvitsin.
Hän riisui kengät, Kaapo ryntäsi olohuoneesta.
– Se auttamiesetä!
– Sama mies, vastasi Antti.
– Onko katto kuiva jo?
– Melkein. Pari päivää vielä.
Kaapo oli selvästi tyytyväinen. – Osaatko pelata jengaa?
– Osaan.
– Tule sit!
Näin Antti istahti olohuoneen pöydän ääreen pelaamaan jengaa Kaapon ja Allin kanssa. Alli ei osannut, mutta halusi olla mukana pupu kannusti. Antti pelasi vakavissaan ja kunnioitti hetkeä juuri se, jonka lapset aina huomaavat.
Seisoin keittiössä ja muka laitoin ruokaa, oikeasti vain katsoin.
– Varovasti reunapalikka… Antti neuvoi Kaapoa.
– Tiedätkö aina mikä on löysä?
– Tornissa on aina heikko kohta. Samoin elämässä, joskus, mieti vaan mistä vetää.
Kaapo mietti hetken hiljaa.
– Onko elämässä niin?
– On siinä samaa logiikkaa, Antti myönsi.
Söimme yhdessä, vaikka en ollut aikonut pyytää häntä. Hän auttoi jauhelihojen paistossa ja leipäleikkuu oli, myönnettäköön, tasaisempaa kuin minun käsialallani.
– Oletko asunut täällä kauan? kysyin.
– Kolme vuotta. Näin kun muutit vuosi sitten, kun huonekalut tuotiin.
– Kiinnität huomiota yksityiskohtiin?
– Jäi vain mieleen, olin lähdössä töihin.
– Missä teet töitä?
– Arkkitehtitoimistossa, suunnittelen rakenteita. Tylsä homma.
– Miksi tylsä?
– Kukaan ei kysy, onko kaunista, vain kestääkö.
– Se on oikeastaan tärkeämpää, totesin.
Hän katsoi minua yllättyneen helpottuneena.
– Niin, kai se on.
Lapset nukahtivat yhdeksältä, ilman vääntöjä. Antti joi teen, sanoi kiitos ja lähti.
– Hyvää yötä, Lempi.
– Yötä. Ja kiitos.
– Pikkujuttu.
– Ei ole. Kiitos tiistaista, kun et suuttunut.
Hän katsoi hetken pidempään kuin yleensä.
– Hyvin pärjäät varsinkin ekaa kertaa varten.
– Mistä tiedät että eka?
– Sinusta näkee että kannat kristallivaasia käsissäsi.
Nauroin aidosti.
Hän lähti. Jäin eteiseen. Allin lasten takki ja Kaapon ulkoilupuku roikkuivat naulakossa, minun takkini vähän erillään.
Torstai ja perjantai menivät toisin. Jokin oli muuttunut. En enää säpsähtänyt joka kolahdusta. Aamupuuron ja mehun tarjoilu muuttui tutuksi. Alli halusi istua vieressäni ja piirsi luonnosvihkooni pupuperhettä, jokaisella nimi.
– Tämä on äiti-pupu. Tämä isä. Ja pikku-Papu.
– Miksi Papu?
– Koska se on pieni ja pyöreä.
Perjantaina Antti poikkesi taas, toi pelin nimeltä “Maailman kaupungit”, vanha suomalainen peli. Lapset eivät tunteneet paikkakuntia, mutta pelistä tuli hitti.
– Mistä sinä tämän sait?
– Lapsuudesta, muutossa otin mukaan.
– Onneksi otit.
Istuttiin lattialla, parketti tuntui viileältä ja sileältä. Alli nukahti kiinni minuun keinossa jonka huomasin vasta kun pidin häntä käsivarsiltaan.
Antti huomasi muttei sanonut mitään.
Lauantaina mentiin puistoon. Se oli Antin idea, en vastustanut. Kaapo löysi lätäkön ja kulki suoraa reittiä sen yli. Kengät kastui, samoin sukat, mutta poikaa ei haitannut.
– Miksi et harmistu?
– Mistä? Kengät kuivuu.
– Kuulostat Antilta.
– Antti on hyvä tyyppi. Onko se sun kaveri?
– Hän on naapuri.
– Sama asia?
– Ei ihan.
– Miksi ei?
En tiennyt mitä vastata. Antti kantoi Allin olallaan ja selitti puista, Alli kuunteli totisena.
Sunnuntai-iltana Joonas soitti. Ääni oli erilainen, kevyempi.
– Miten menee?
– Hengissä ollaan. Kaapo uitti kengät, Alli piirsi 47 pupua.
Joonas nauroi.
– Hyvin pärjäät.
– Sano, miten teillä?
Pieni tauko.
– Paljon paremmin. Kiitos.
– Hyvä… hyvä että parempi.
Viikko vaihtui kevyempään. Tiesin jo Kaapon inhot tomaatit, mutta tomaattiliemi livahti alas jos ei maininnut. Tiesin että Alli halusi ennen unta pienesti ikkunan auki. 19.30 alkoi väsymys silloin vain suosiolla peitot ja sänky. Nämäkin opit tulivat arkisen tekemisen kautta.
Antti tuli yhtä iltaa lukuun ottamatta joka ilta. Joskus toi jotain, usein ei. Puhuimme töistä, kaupungista ja kirjoista. Hän luki paljon. Minäkin luin, mutta ajanpuute vaivasi.
– Mitä luet nyt?
– En mitään. Viime aikoina vain työmateriaalia.
– Ei lasketa. Tuon sulle jotain.
Hän toi japanilaisen romaanin naisesta, joka lajittelee äitinsä jäämistöä ja huomaa tuntevansa tätä huonosti. Aloin lukea, vartti kerrallaan iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Se rauhoitti eniten.
Toisella viikolla Kaapo halusi nähdä työhuoneeni.
– Missä teet töitä?
– Täällä, kabinetissa.
– Tiedän, näytä.
Esittelin työpisteeni, koneen, Superia-pinkat ja kaktuksen ikkunalaudalla.
– Oletko onnellinen?
– Millä tavalla?
– Työssä.
– Luulen niin. Tykkään tästä.
– Isä sanoi että töitä pitää tehdä, jotta olisi onnellinen. Muuten miksi tekisi.
– Viisas isä.
– Niin. Lempi-täti, miksi asut yksin?
– Niin vain on käynyt.
– Eikö joku voisi asua kanssasi?
– Totuin olemaan yksin. Se oli hyvä niin.
– Oli?
Olin hiljaa.
– Oli, sanoin uudelleen.
Viimeinen päivä tuli nopeasti. Joonas ja Marika tulivat sunnuntaina iltapäivällä, ja Marika näytti levänneemmältä kuin vuoteen. Hän halasi lapsia, Alli ei irroittanut pitkään aikaan.
– Lempi … miten voisin kiittää?
– Ei tarvitse. Ne käyttäytyivät kuin lapset.
Marika tuijotti, kuin odottaen muuta vastausta.
Tuntiin pakattiin ja Allia itketti vähän hyvästellessä; halasin ja vakuutin että tulevat taas. Kaapo kätteli juhlallisesti, mikä nauratti. Sitten hän ryntäsi ja rutisti oikein kunnolla ennen kuin meni isänsä luo.
Ovi sulkeutui.
Seisoin eteisessä.
Lasten takit pois, oma takkini yksin.
Asunto oli hiljainen.
Menin olohuoneeseen. Sohvatyyny painui, missä Kaapo oli aamulla tabletin kanssa. Lattialla, pöydän vieressä, lapsen unohtama piirros: pupuperhe, äiti, isä, pieni Papu. Sivussa yksi keltatukkainen hahmo. Kirjoitettu: täti Lempi.
Otin piirroksen ja pidin sitä käsissäni.
Menin keittiöön, laitoin vedenkeittimen päälle, lasista Livingtonin kannusta, lempimuki. Kaikki paikoillaan. Kaikki siistiä ja oikein, kuten olin rakentanut.
Odotin helpotuksen tunnetta, sellaista minkä tunsin kun palasin kaikesta hälinästä. Mutta sitä ei tullut.
Jäljellä oli vain piirros ja erilainen hiljaisuus selkeä mutta odottava. Kuin olisi musiikin jälkeen hetki, jolloin et tiedä mitä tunnet jotain on muuttunut.
Jäin istumaan keittiöön, katselin ulos puistoon, join teetä. Ajattelin Kaapoa ja hänen kysymystään onnellisesta työstä. Allia, joka nukahti kainalooni parketilla perjantaina. Miten kabinetti näytti erilaiselta ja miten minä sitä nyt katselin.
Ajattelin Anttia.
Miten hän leikkasi leipää tasaisesti. Hänen tyyneyttään, joka ei ollut välinpitämättömyyttä vaan vakautta. Että hän tuli arki-iltaisin, odottamatta mitään takaisin.
Ajattelin sitä, etten kertaakaan viikon aikana herännyt yöllä työhuoleen. Se oli uutta.
Kuudelta iltapäivällä nousin, pesin kasvot, puin tummansiniset lempivillapuseron. Otin puhelimen, laskin pois, otin uudelleen.
En sitten soittanut. Laskeuduin hissillä seitsemänteen ja painoin asunto 72:n ovikelloa.
Antti avasi pian. Katsoi minua. Katse sellainen, jossa on valmius kuunnella.
– Lapset menivät, sanoin.
– Kuulin kun ovi kävi.
– Tuli hiljaista.
– Ehkä niin.
– Haluaisitko tulla teelle? Keitin juuri mutta voin laittaa uudestaan.
Pieni tauko.
– Haluaisin.
Kuljimme hissillä ylös. Laitoin vedenkeittimen päälle. Antti istui korkealle baarituolille, samalla paikalla kuin Joonas alussa.
– Tänään ei ole velvollisuuksia ensimmäistä kertaa yhdeksään päivään. En tiedä, miten olla.
– Hyvä vai huono asia?
– En tiedä. Uutta.
– Uuteenkin tottuu.
– Mitä tarkoittaa?
– Ensin oli uutta olla yksin, siihen tottui. Nyt taas uutta, mutta eri tavalla.
– Oletko kokenut saman?
Hän katsoi minua.
– Olin naimisissa. Kuusi vuotta. Enää en ole, kolme vuotta jo.
– Olen pahoillani.
– Ei tarvitse. Se meni niin kuin piti. Vaikeinta oli hiljaisuus kun tajuaa, että hiljaisuus kanssaihmisettä ja ilman on eri asia.
Katsoin mukiini.
– Olen aina ajatellut, että hiljaisuus on vapautta, yksinäisyys oma valinta.
– Ehkä se onkin. Mutta joskus valintoja muuttaa.
– Oletko muuttanut?
– Muuttumassa. Lapset naapurin, jotka aiheuttavat vesivahinkoja, auttavat siinä.
Nauroin aidosti.
– Antti…
Pysähdyin. Mahdollisuus perääntyä, vaihtaa aihetta, olisi ollut helppoa. Mutta en vaihtanut.
– Pidän sinusta. Haluan sinun tietävän sen.
Hän nyökkäsi hitaasti, hymyili lämmintä.
– Hyvä. Koska pidän myös sinusta. Mietin sitä jo.
– Koska aloit miettiä?
– Siitä asti kun kysyit, miksi olen rauhallinen. Sitä ei kukaan muu ennen kysynyt.
– Outo syy.
– Minulla on outoja syitä.
Jatkoimme teellä ja juttelimme pitkään, yhdentoista jälkeen. Työstä, kaupungista, kahdeksannen ja seitsemännen kerroksen näkymistä, lapsista ja piirroksesta pupuperheestä, joka jäi muistoksi. Antti ei kiirehtinyt kotiin, enkä minä hoputtanut.
Lopuksi hän otti käteni hetkeksi omaansa.
– Hyvää yötä, Lempi.
– Yötä.
Jäin eteiseen seisomaan. Nyt hiljaisuus oli lämmin, ei tyhjä.
Laitoin Allin piirroksen olohuoneen hyllylle, nojalleen maljakkoa vasten. Pupujen silmät katsoivat. Ja täti Lempi keltaisine tukkapilvineen.
Vuosi kului.
Asunto ei muuttunut paljoa, mutta kuitenkin. Lastenkirjat alahyllyllä, kolme uutta kasvia ikkunalla, yksi vinossa koska Alli oli auttanut kastelussa liikaa. Kaksi takkia eteisessä: omani sininen ja Antin harmaa.
Olohuonepöydällä avoin Antin työpiirustesalkku, vieressä kahvimuki ja keskeneräinen kirja.
Seison ikkunassa. Puisto jo oranssi ja ruska. Rakastan sitä juuri tänä vuodenaikana.
Vatsani on jo näkyvissä, vaikkei suuri. Viisi kuukautta. Totuttelen siihen vähän kerrallaan, päivä päivältä.
Ovi käy.
– Lähtevät jo, sanoo Antti keittiöstä. Joonas laittoi viestiä: ovat autossa.
– Puolen tunnin päästä täällä.
– Kaapo soitti sulle?
– Kolme kertaa. Halusi tietää, voiko katsoa tabletista piirrettyjä vai mennäänkö puistoon.
– Mikä ettei molempia.
– Sanoin hänelle niin.
Antti laittoi teekannun päälle. Katsoi minua.
– Miten voit?
– Hyvin. Jalat vähän turvonneet, mutta muuten hyvin.
– Istu.
– Seison.
– Lempi.
– Hyvä on, istun.
Kurottauduin sohvalla. Ajattelin tänään: vuosi sitten tähän aikaan lähdin keittiöön ja odotin, että helpottaa kun hiljenee.
– Ja helpottiko?
– Ei. Silloin tulin sun luo.
– Odotitko?
– En tiedä. Toivoin ehkä.
Ovella soi. Lujasti kuten lapset aina soittavat: se on Kaapo.
– Se on Kaapo.
– On.
– Voitko avata? Vaikea nousta.
Antti meni ovelle.
– Lempitäti! Kaapo hihkaisi eteisestä ennen kuin ovi kunnolla aukesi. Me tultiin! Mennäänkö puistoon? Onko nyt jo lehtiä? Onko vatsasi kasvanut?
– Kaapo, päästetään muutkin sisään, Joonas toppuutteli.
– Minä oon jo sisällä!
Alli tuli hiljaisesti, katse kulki huoneen halki, löysi minut ja halasi tiukkaan. Sitten vetäytyi ja katsoi vakavasti.
– Lempi-täti. Onko pupuni täällä?
– On, vierashuoneen hyllyllä.
– Tiesin!
Eteisessä oli hälyä, Joonas halasi Anttia, Marika höpisi tiestä, Kaapo katosi asuntoon. Jossain kilahti, mutta hiljaa. Palasi karhukirjan kanssa.
– Olet säästänyt meidän kirjan!
– Tietenkin.
– Luetko sitä vauvalle?
– Luetaan yhdessä.
– Hyvä! Antti, mennäänkö puistoon? Onko siellä lehtiä?
– On.
– Sitten mennään!
– Ensin teetä, Lempi muistutti. Sitten puistoon.
– Sanot aina noin.
– Ja sanon jatkossakin.
– Selvä, Kaapo myhäili, vakavana niin kuin vain hän osaa. Lempi-täti, oletko nyt onnellinen?
Asunnossa vilinä, naurava Marika, Alli vierashuoneesta, teevesi kiehuu keittiössä, kaupunki ikkunan takana, syksy puistossa, ja vatsassa joku hiljaa ja ihmeellisesti ilmoittaa olemassaolostaan.
Katsoin Kaapoa.
– Olen, sanoin.
