Pitkä kaiku rakkaudesta
31.12.
En tiedä, mistä aloittaisin tänään. Ehkä siitä hetkestä, kun istuin kovalla muovituolilla Meilahden sairaalan puolihämärässä huoneessa. Huoneessa leijaili voimakas lääkkeiden ja kloorin tuoksu, ikkunoiden takana ilta alkoi hämärtyä. Yöpöydän pieni lamppu heijasti lämpimiä värejä Lauriin kalpeille kasvoille. Vedin polvet tiukasti rintaani vasten ikään kuin voisin puristaa itseeni kaiken sen pelon, jota olin kantanut koko päivän.
Lauri makasi kevyesti kohoavilla tyynyillä, jalassa valkoinen kipsi, jonka alla jalka lepäsi pienellä korokkeella. Hän oli jo puoli tuntia vakuutellut minulle, että kaikki oli hyvin. “Murtuma paranee kyllä HUS:ssa kahden kuukauden päästä kävelen taas kuin ennenkin! Ei kannata murehtia, Tarja, kaikkeni palaan ennalleen.” Hän jopa yritti hymyillä ja naljailla, vaikka näin kyllä kivun hänen silmäkulmissaan, sen väsymyksen, jota ei voinut teeskennellä pois. Ja tiesin, että se ei ollut pelkkää ruumiillista kipua oli jotain syvempää, jota hän ei uskaltanut sanoa ääneen.
Kuuntelin hiljaa. Katselin häntä, tuota tuttua miestä, otsaryppyjä, silmien pieniä harmaita kirkkauksia. Sisälläni sykähti ajatus, jota ei saanut enää pidettyä piilossa: en voinut enää piiloutua arjen keskusteluihin, teeskennellä että kaikki on hyvin. Minun oli sanottava jotakin tärkeää nyt, täällä.
Hengitin syvään, oikaisin selkäni ja katsoin Lauria suoraan silmiin. Ääneni oli hento, matala mutta vakaa.
Arvaatko minä rakastan sinua, Lauri.
Sanan viimeinen tavu haihtui nyyhkytykseen, ja kyyneleet nousivat silmiini vaikka kuinka puristin tuolin reunaa. En edes yrittänyt pidätellä niitä enää. Katseeni oli varmaan rikki mutta avoin siinä oli kaikki se hellyys, ahdistus ja rakkaus, joka minua puristi.
Laurin kaikki korjailevat ja reippailevat sanat jäivät ilmaan. Hetki pysähtyi. Näin hänen silmissään välkähtävän toivon, mutta mukana oli myös epäilys tuntuiko minusta tältä vain koska hän oli heikoimmillaan? Olinko vain säikähtänyt sairaalasta tulleesta soitosta? Hän oli hetken vaiti, mutta kuiskasi sitten:
Et kai vain yritä minua hiljentää? Että en enää voisi teeskennellä, että kaikki on hyvin?
Katsoin häntä jälleen. Yritin rauhoittaa ääntäni, kurottaa kädellä hänen käteensä.
Minä todella rakastan sinua.
Niin siinä sitten kävi en voinut enää pidätellä itkua. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, lämpiminä ja helpottavina. Lauri ylsi mahdollisimman pitkälle ja otti käteni omiinsa. Annoin itselleni luvan itkeä kunnolla hautasin pääni hänen olkapäätään vasten ja nyyhkytin. Hän piti minua vain hiljaa kädestä ja antoi minun itkeä. Siinä yhdessä hiljaa, tässä pehmeässä kosketuksessa oli enemmän totuutta kuin missään sanoissa.
Lauri ei koskaan ollut oikein uskonut omaan onneensa. Vaikka menimme naimisiin viisi vuotta sitten, hän tiesi, ettei sydämeni silloin kokonaan kuulunut hänelle. Olin sanonut “kyllä” enemmän kiitollisuudesta, ehkä myös hätäännyksestä asiat olivat menneet solmuun, eikä muuta tietä tuntunut olevan. Silti Lauri ei koskaan kyynistynyt, vaan otti minut vastaan sellaisena kuin olin.
Olemme tunteneet lapsuudesta asuimme samassa kerrostalossa, kävimme Peruskallion koulua Oulunkylässä. Muistan Laurin hyvänä kaverina; hän toi joskus minulle Kismetin, kun törmäsimme rappukäytävässä ja suojeli pihaleikeissä poikien kiusoittelulta. Hän naurahti minulle, sanoi leikkisästi “Tarjuska” ja jatkoi omia menojaan ajatellen, etteivät elämämme tiet enää kohtaisi.
Vuodet vierivät. Lauri opiskeli Aallossa, teki töitä, säästi, osti asunnon Kallioon. Palattuaan Helsinkiin hän päätti viimein kertoa tunteistaan. Hän osti valtavan nipun punaisia ruusuja, hieman epävarmana, mutta kuitenkin toiveikkaana. Kun avasin oven, olin juuri esitellyt uuden miesystäväni Arton, joka seisoi rauhallisena vierelläni. Sanoin Laurille nauraen: “Tässä on Arto. Me olemme menossa naimisiin.”
Näen sen kuvan Laurista edelleen. Hän seisoi kukkien kanssa, hymyili väkinäisesti, toivotti onnea ja lähti hiljaa pois. Siihen jäi meidän vanha ystävyytemme ja ehkä jotain enemmän.
****
Lauri olisi voinut stiristä, sanoa jotain ikävää. Hän tiesi Arton heikot kohdat, hän olisi voinut pilailla meidän kustannuksellamme. Mutta hän ei koskaan tehnyt niin. Hän ei suostunut ottamaan pois valoani vaikka se valo ehkä joskus tuntui hänestä ohueltakin.
Arton ja minun liittoni ei kuitenkaan kantanut. Vuosien saatossa etäännyin perheestä, ystävistä, opiskelusta kaikesta, mikä olin ollut. En ensin huomannut, miten Arto ohjasi elämääni yhä enemmän ja sysäsi ystäväni ja vanhempani syrjään. Tai ehkä halusin uskoa, että näin minulle oli parasta. Vanhempieni epäilyksistä tuli minulle vain lisää moitittavaa, ja ystäväni alkoivat kadota ympäriltäni.
Huomasin muuttuvani. En mennyt enää töihin. Opiskelu tuntui turhalta Kotiin jääminen on ihastuttavaa, kun toinen elättää, selitin kolmelle entiselle ystävälleni. “Arto sanoi, ettei hän halua vaimon, jolla on oma ura. Minähän olen hänen vaimonsa, hänen ilonsa.” Lopulta yhteydenpito jäi, vanhemmatkin muuttivat Turkuun eivätkä jättäneet edes osoitettaan jälkeensä.
Kaikki mureni, kun Arto eräänä iltana ilmoitti: “Lähde. Otat mitä ehdit, kissa mukaan. En halua tätä vastuuta, sorry vaan.” Olin ollut kolme kuukautta raskaana. En ollut enää kukaan, minulla ei ollut kotia, ystäviä, työtä, minkäänlaista omaa elämää. Rahaa oli vain muutama kymppi. En edes tiennyt, minne mennä. Istuin Laurin kerrostalon rappukäytävässä, hiutaleet leijuivat hennosti ovenraosta kasvoilleni.
Kun Lauri löysi minut sieltä, en ollut enää itsekään varma, kuka olin.
Tarja? Miksi olet täällä?
Minulla ei ole paikkaa, minne mennä, vastasin värittömällä äänellä, tuskin häntä katsoen.
Lauri vei minut sisään, laittoi lipan teetä käteeni ja istui vastapäätä. Hän kuunteli hiljaa, kun kerroin kuinka olin menettänyt kaiken, kuinka Arto sysäsi minut pois, kuinka raskaana ja väsyneenä en enää tiennyt, mitä seuraavaksi tekisin. Sanoin, etten kaipaa sääliä, mutta hän puristi vain kättäni.
Hetken päästä kuulin hänen äänestään jotain, mitä en ollut uskonut enää koskaan kuulevani.
Tarja Mennään naimisiin. Tiedät, että rakastan sinua. Haluan huolehtia sinusta ja lapsesta. Työasioista ei tarvitse huolehtia autan kyllä. Saat opiskella myöhemmin, jos haluat. Rakennan vaikka uuden kodin, mutta älä katoa enää.
Katselin häntä pitkään. En osannut vastata. Olin katkera aikaisemmasta, pelkäsin uutta pettymystä, mutta Laurissa oli jotakin sellaista, mitä ei ollut kenessäkään muussa. Päätin kokeilla mitä muuta minulla oli jäljellä?
****
Nyt tästä on kulunut useampi vuosi. Hiljaisesta alusta huolimatta meidän avioliitostamme tuli hyvä, lämmin ja kestävä. Ei siellä ollut Hollywoodin intohimoa, mutta toisenlainen, totinen ja lempeä keskinäinen tuki. Lauri rakastaa poikaamme palavasti; vaihtoi vaipat yöllä, opetti ensimmäiset sanat, ja nyt viikonloppuisin vie poikaa Linnanmäelle ja Korkeasaaren eläimiä katsomaan. Minua hän kohteli kuin tasa-arvoista kumppania kannusti avaamaan uuden tilin, jatkamaan opintoja; yhdessä järjestimme minulle opiskelupaikan Aaltoon iltaisin ja sain töitä helpolla.
Päivät olivat rauhallisia. Olin kiitollinen pienistä asioista siitä että joku keitti aamukahvin, että oli viikonloppuisin rauhallista, että pystyin halaamaan poikaani ilman pelkoa.
Kun Laurille sattui liikenneonnettomuus, kaikki muuttui hetkessä. Hän soitti, että oli joutunut tutkittavaksi, että kaikki on “ihan hyvin”, mutta kuulin äänestä hänen olevan peloissaan. Juoksin sairaalaan. Siellä istuessani koin syvää hätää: jos menettäisin Laurin, en selviäisi. Nimenomaan hänen rauhallinen rakkautensa kantoi minut vaikeimmista hetkistä läpi. Koko sydämeni halusi, että hän paranisi, että kaikki jatkuisi.
Tänään uskalsin sitten sanoa ääneen sen, minkä olin jo kauan tuntenut.
Minä rakastan sinua, Lauri.
Tämä yksinkertainen lause muutti kaiken. Laurin silmissä näin kiitollisuuden ja helpotuksen. Hän ei kysynyt mitään, hymyili vain ja puristi kädestäni tiukemmin.
Ehkä elämä on juuri tätä ettei mitään tarvitse olla valmista tai täydellistä, että rakkaus kasvaa vähitellen, siitä että pysytään toisen rinnalla silloin kun elämässä on kaikuja ja hiljaa vaimenevaa hälyä. Ja tänään, vuoden viimeisenä iltana, tiedän: olen vihdoin kotona, sellaisena kuin olen, kipeänä, haavoittuvaisena ja vanhoja virheitäni pelkäämättä.
Meistä tuli perhe. Tätä on suomalainen sitkeys ja suomalainen rakkaus, hiljainen ja vahva.
