Ei ole enää Kaijaakaan keskuudessamme Pojat matkasivat kaupungista maalle äitinsä muistotilaisuuteen. Onpahan nyt sentään vaivautuneet paikalle, kuiskivat naapurit. Saattoivat äitinsä viimeiselle matkalle.
Kun muistotilaisuus oli ohi, pojat perheineen alkoivat jo laittautua kotimatkalle. Yhtäkkiä tupaan asteli täti Leena, Kaijan sisko.
Täti Leena, meidän olisi jo mentävä, aloitti vanhempi poika. Talo pitää laittaa kiinni. Sinunkin olisi ehkä syytä lähteä.
Lähteä? Leena kummasteli. Tämähän on minun kotini! Miksi lähtisin mihinkään! Kaikki katsoivat hämmentyneinä Leenaa.
Ritva ja Mikko menivät yhdessä naimisiin ja muuttivat Mikon äidin luokse asumaan.
Häät olivat pienet ja vaatimattomat. Säästöt päätettiin käyttää johonkin muuhun kuin omaan asuntoon.
Sitä ennen he olivat asuneet erillään Mikko äitinsä kanssa ja Ritva opiskelija-asuntolassa. Kotona Ritva ei enää asunut, äitinsä retkeili vähän liiankin railakkaasti
Isästään ei ollut oikeastaan muistoakaan.
Mikon äiti päätti antaa nuorille tilaa. Hän otti lomaa ja suuntasi Kaijan, siskonsa, luokse maalle.
Siellä hän vietti usein kesää ja lomia. Kaija asui yksin; mies oli poissa, ja pojat kaksi kappaletta harvoin kävivät äitiään katsomassa. Puheluitakin kuului harvakseltaan.
Olisivat soittaneet, jos vaikka apua olisi ollut tarpeen. Mutta pojilla oli aina niin kiire omien asioidensa kanssa
Kaija tunsi siitä surua. Olisihan sitä nyt edes äidille voinut soitella?
Apua hän ei arvannut pyytää. Missä pystyi, hoiti asiat itse, joskus naapuria pyysi apuun, ja toisinaan siskonpoika Mikko tuli auttelemaan.
Mikko osasi kaikenlaista. Ennen naimisiinmenoa hän kävi usein siskonsa kanssa kylässä, mutta nyt kun oli vaimo rinnalla, tuntuisi unohtuvan tätikin aivan kuten Kaijan omilta pojilta. Eivät edes vaimojaan tuoneet koskaan näytille. Vain kerran, häissä, näki heidät oikein kaupunkilaisnaiset. Eikä lastenlapsiakaan koskaan tullut. Kuulemma oli liian aikaista.
Leenukka, sinä tulit! Minun rakas siskoni! Kaija ilostui.
Heillä kahdella oli ollut aina hyvä olla yhdessä. Lapsuus vietettiin yhtä matkaa, mutta Leena muutti myöhemmin Helsinkiin ja meni siellä naimisiin. Kaija jäi lapsuudenkotiin maalle, he molemmat menettivät miehensä samana vuonna, eivätkä koskaan uutta puolisoa löytäneet.
Hoidat taloa sillä aikaa. Minulla on lomaani vielä viikko jäljellä. Miksei Mikko tullut? Olisivatpa nuori parikin tulleet mummolaan. Vai lähtivätkö häämatkalle Saaristomerelle?
Eivät menneet. Säästävät rahojaan, häät olivat vaatimattomat, vain maistraatissa kävivät. Ritvalla ei ole paljon sukua, äiti ainoastaan hänkin omaa tietään menossa, eikä ole Ritvaa kasvattanut vuosiin. Ritva joutui jo nuorena siihen, että piti itse pärjätä. Hyvä tyttö kuitenkin.
Miksi et tuonut heitä mukaasi?
Ajattelin, että nuoret saavat rauhassa tutustua toisiinsa. Päätin olla vähän aikaa pois jaloista. Ehkäpä saavat levähtää kuukauden kahdestaan. Olin jo ehtinyt pelätä, ettei Mikko koskaan menisi naimisiin. Kolmekymppinen jo. No, nyt meni, kiitos Luojan.
Eivät he enää äitinsä seuraa kaipaa, kyllä ovat jo tottuneet toisiinsa. Mitä niillä häämatkallakaan kaupungissa, tuokoon nyt edes vaimonsa tädilleen näytille. Soita! Talo on iso, tilaa riittää. Eikä takaisin kaupunkiin ole kuin lyhyt matka, jos ei viihdy.
Mikko ja Ritva saapuivat parin päivän päästä. Täti ilostui kovin. Omia poikiaan Kaija ei saanutkaan odotella.
Kylläpä olen iloinen, kun tulitte. Omat pojat ei kulje, kutsui tai ei, aina on kiire, Kaija huokaisi.
Ritva viihtyi maalla hyvin, muisteli kun nuoruudessaan oli ollut kesäisin mummolassa. Kun mummo kuoli, Ritva oli vasta viisitoista. Silloin hän joutui elättämään itseään ja jatkamaan koulua
Kaija teki töitä, Leena lepäili ja kokkasi kaikille. Mikko korjasi saunan aitaa ja uuden katon navetan vanhaan päähän. Ritva työskenteli puutarhassa aamusta iltaan.
Jätä nyt vähän, Ritva, onhan minunkin loma pian. Annahan meidänkin tehdä jotakin. Ota rennosti.
Ei se ole vaivaa, tykkään tehdä pihahommia, olinhan ennenkin mummon maalla. Parasta, mitä tiedän. Kyllä te saatte huilata lomalla.
Kesä vilahti ohi nopeasti. Kaupungin väki matkasi takaisin, Kaija jäi yksin. Kaikki oli laitettu kuntoon. Tuli hiljaista, iltaisin jopa surullista. Soitti sitten vanhimmalle pojalle.
Mitä nyt on sattunut?
Ei mitään. Ihan vain soitin, että mitä kuuluu. Ettekö voisi tulla kylään välillä?
Ei ehditä. Soita nuoremmalle, jos vaikka hän peruu sen rantalomansa.
Soitti sitten nuoremmallekin, sama tarina. Rantareissu voitti, äidin luokse muutamaksi päiväksi ei kiinnostanut. Hyvä niin, Mikko oli luvannut käydä silti
Vuodet vaihtuivat. Mikko ja Ritva ostivat oman asunnon Helsinkiin. Eivät unohtaneet tätiä, kävivät usein maalla ja auttoivat monessa. Lapsetkin kulkivat mukana. Välillä heidän lapsensa viettivät koko kesänsä mummojen hoivissa. Kaksi mummoa: Kaija ja Leena, olivat jo eläkkeellä.
Omia lastenlapsia Kaija ei koskaan saanut. Nuoremmalla pojalla oli poikapuoli vaimon aiemmasta, mutta oma lapsi ei ollut koskaan syntynyt. Vanhimmalla pojalla taas oli ura kiireinen eikä perhe-elämää ehtinyt miettiä lopulta oli jo myöhäistä. Sellaisia olivat nämäkin lapset. Äitiä ei ehditty katsomaan, omia lapsiakaan ei tullut. Parinkolmen vuoden välein poikkesivat ja ole siinä nyt äiti onnellinen, että muistavat ollenkaan!
Onneksi Mikko, Ritva ja sisko Leena pysyivät rinnalla.
Kaija jatkoi elämäänsä, kunnes lopulta sairastui kunnolla. Kalliit hoidot olisi pitänyt maksaa. Soitti pojalleen, sille nuoremmalle. Selosti tilanteen tarkkaan.
No äiti hyvä, et sinä nyt enää niitä hoitoloita tarvitse. Olet elänyt kotona, anna kotiseinien hoitaa. Tervehdy siinä.
Mikko ja Ritva maksoivat hoitojakson kylpylässä. Laitoivat Kaijan ja Leenan yhdessä sinne, saisivatpahan molemmat levätä, ja yhdessä olisi hauskempi
Kaija nukkui pois neljän vuoden kuluttua. Pojat palasivat kylään muistotilaisuuteen.
No, viimeinkin tulivat, naapurit supisivat. Ehtivätpähän saattaa äidin hautaan!
Jo kotiinlähtö alkoi kiirehtiä, kun tuvassa oli enää täti Leena ja Mikon perhe.
Täti Leena, tämä talo pitää lukita, nyt on meidän lähdettävä, vanhempi poika puhui. Sinunkin olisi jo aika lähteä.
Aika lähteä? Leena kummasteli. Mutta mehän olemme kotona! Ei täältä mihinkään lähdetä.
Kaikki katsoivat Leenaa hämmentyneinä.
Tämä on äidin talo, nuorempi poika sanoi. Nyt tämä kuuluu meille. Aiomme myydä sen. Ottakaa muistoksi jotakin, joku maljakko tai kahvikuppi. Muuten kaikki menee pois.
Ottakaa te vain äidistä muistoksi itsellenne tavaroita. Talon siskoni antoi minulle lahjaksi jo kun palasimme kylpylästä. Heti kun sairastui.
Kylpylän jälkeen? Lahjaksi? Mehän olemme äidin pojat!
Niinpä nyt muistitte! Mutta missä olitte silloin kun äiti sairasti oikeasti? Missä olitte silloin, pojat!
Pojat lähtivät. Eivät enää selitelleet. Nyt ei ollut enää paikkaa palata, eikä kenelle soittaa
Leena muutti siskonsa taloon. Kaupunkiasuntonsa laittoi vuokralle. Auttoi Mikon perhettä. Ja tuo perhe, he jäivät auttamaan ja käymään hyvä yhteisö ja lämmin piiri, vain Kaija puuttui siitä
Mutta Kaija elää heidän muistoissaan. Aina lähellä.
