Kuule, mun on pakko kertoa sulle yks juttu, mistä en meinaa päästä yli vieläkään. Säästin rahaa kolme kuukautta, että voisin ostaa mun pojalle, Eerolle, koko maailman. Mutta sitten löysin hänen lasipurkkinsa ja se särki mut sellaisella tavalla, mihin edes ne 80-tuntiset työviikot ei koskaan ole pystynyt.
Mä oon Marjaana, 38-vuotias. Koko mun elämä pyörii kymmenvuotiaan Eeron ympärillä.
Mun arki pyörii kahden asian varassa: jääkahvin ja rääkin.
Aamuyhdeksästä viiteen oon toimistosihteerinä. Sitten, kuudesta puoleenyöhön, tarjoilen Kuuvalo-Ravintolassa tuolla Aleksanterinkadulla. Viikonloput menee vähän missä sattuu, aina töitä pursuten.
Niissä vartin väleissä kahden duunin välissä naputtelen Eerolle viestiä. Miten meni koulussa? Ihan okei. Onko läksyt tehty? Jep. Rakastan sua, kulta. Ole nätisti. Käteistä pitsaa varten on pöydällä.
Sellaista meillä, koko ajan liikkeessä.
Yh-äitinä mä oon pomo, siivooja ja pankki samalla kun tuo pankki alkaa olla tyhjä.
Kuukauden päästä Eero täyttää yksitoista. Tänä vuonna halusin tehdä kaiken erityisesti hienosti. Eronnut isä ei ole vastannut puoleen vuoteen yhteenkään viestiin, niin oon säästänyt jokaisen ylimääräisen euron sitä uutta Orion X -pelikonsolia ja nelipäiväistä reissua Linnanmäelle varten.
Halusin antaa Eerolle muiston, joka olisi niin kirkas, että se peittäisi kaikki ne pettymykset, mitä tähän mennessä on ollut. Että edes kerran sillä olisi samaa kuin muilla lapsilla. Ajattelin, että yks työvuoro vielä ja saan sen kaiken kasaan.
Viime aikoina Eero oli ollut tosi hiljainen, liiankin hiljainen, aina sen kolme vuotta sitten saadun tabletin äärellä. Ajattelin, että kai se on normaalia tuon ikäiselle. Toistin itelleni, että hiljaisuus on ihan hyvä tietääpähän ainakin pojan olevan turvassa ja mulle jää aikaa tehdä töitä. Joskus kyllä kaipasin niitä aikoja, kun se oli viisivuotias. Ei meillä ollut mitään, mutta meillä oli Lauantain Peittolinnoja. Kannettiin kaikki tyynyt ja pyyhkeet olkkariin, rakennettiin hajanainen linnake, sammutettiin valot ja ryömittiin sisään taskulampun kanssa ja syötiin muroja suoraan laatikosta. Luettiin niitä samoja seikkailuja ääneen, niin kauan kunnes ääni käheytyi. Se oli ilmaista. Ja se oli taikaa.
Sitten Lauantain Peittolinna vaihtui Lauantain Tuplavuoroon. Työ voitti. Linna katosi. Taika sammui.
Kunnes tuli viime tiistai.
Tulppasin kotiin joskus puoli kaksitoista yöllä. Jalat särkivät, vaatteet haisivat kahvilta. Kotona oli pimeää, keittiön pöydälle jäi vain pieni lamppu päälle. Eero nukkui pää käsien päällä pöydän ääressä, vieressä koulusta reväisty vihkonlehti ja lyijykynä.
Sydän ihan rutistui rakkaudesta ja siitä loputtomasta syyllisyydestä.
Menin suukottamaan Eeroa päähän ja vilkaisin sitten paperia.
Se oli läksyihin kuuluva tehtävä: Kirjoita kappale sankaristasi.
Odottelin jotain supersankaria tai pelihahmoa. Mutta siinä olikin Eeron kiero, lapsen käsiala:
Mun sankari on mun äiti. Se tekee hirveästi töitä ja säästää synttärilahjaa varten. Mäkin säästän. Toivottavasti se riittää.
Hymy hävisi huulilta.
Säästää? Mihin?
Sen repun viereen oli nostettu vanha suolakurkkupurkki.
Nappasin sen käsiini sisällä oli ryppyinen viisisenttinen, kasa kolmosia ja kymmenensenttisiä, muutama euron kolikko ja yksi kiiltävä yksisenttinen.
Katsoin uudelleen paperia.
Viimeinen lause, ihan alakulmassa, pienellä:
Haluan vaan ostaa yhden lauantain takaisin.
Mun oli istuttava alas. Purkki kolahti pöytään.
Luettuani vielä kerran, tajusin: Eero ei säästänyt peliin eikä mihinkään leluun. Se säästi muhun. Se oli huomannut, että mä vaihdan aikaa rahaan ja ajatteli, että ehkä hän voi vaihtaa omat rahansa äidin aikaan.
Siinä se purkki, 14,50 euroa.
Sitten katsoin sitä 900 euroa, jonka olin säästänyt konsolia ja Lintsi-reissua varten.
Yritin ostaa sille poikkeuksellisen maailman, mutta Eero halusi vaan yhden lauantain äidin kanssa.
Silleen mä siinä pimeydessä vaan itkin en mitenkään hiljaa, vaan sydän auki, koko keho täristen.
En siksi, että olin väsynyt.
Vaan koska olin sokea.
Mä paiskin töitä antaakseni sille kaiken… paitsi sen, mitä se oikeasti tarvitsi.
Aamulla soitin töihin.
Hei, Taina, tässä Marjaana. Mulla on… perhetilanne. En pysty tulemaan lauantaina.
Valehtelin mutta samalla puhuin rehellisimmin pitkään aikaan.
Kun Eero tuli koulusta ja jäi oviaukkoon seisomaan, telkkari oli kiinni, tabletti latauksessa ja olohuone täynnä peittoja, tyynyjä ja lakanoita. Jättimäinen, vähän vino peittolinna peitti koko lattian.
Kurkkasin oviaukolta.
Meidän linna tarvitsisi katon, sanoin, ääni täristen, ja murot on ihan lopussa. Autatko?
Ei Eero sanonut mitään, tiputti vaan reppunsa lattialle.
Sen silmiin nousi kyyneleet.
Äiti? se kuiskasi.
Sä oot oikeesti kotona.
Oon, vastasin ja ojensin sille sen purkin.
Ja ehkä tää onkin ihan tarpeeksi. Mennään ostamaan muroja.
Se kapsahti kaulaan ja puristi niin tiukasti, etten saanut henkeä.
Orion X-konsoli saisi nyt odottaa. Linnanmäkikin. Rääkki pysähtyi. Taika palasi.
Kuule, opetus tässä kaikessa kai on se, että me rehkitään hulluna, jotta lapset sais maailmat, joista me kuvitellaan niiden haaveilevan lomat, uudet vempaimet, joku täydellinen joskus. Mutta lapset ne haluaa meidät. Peittolinnoja, ei huvipuistoja. Muroja suoraan rasiasta, ei mitään hienoja ravintoloita. Me aikuiset siirretään elämää sinne joku päivä, ja meidän lapset vaan yrittää ostaa yhden yhteisen lauantain.
Älä odota. Sun aika on oikeesti se lahja, jota ne ei ikinä unohda.
