LIISIKKI
Seppo Väinölä tarkasteli kriittisesti housujaan ja paitaa, nakkasi ne ärtyneenä takaisin nojatuolille. No mitä näillä vaatteilla oikein voi tehdä?! Housut näyttivät kuin joku olisi pureskellut ne, prässit kadonneet aikaa sitten, takamus kiiltää ja kaiken huipuksi hän oli laihtunut viisi kiloa housut roikkuivat kuin säkki. Paitakin siitä ei viitsi edes aloittaa. Taivaansininen oli vuosien myötä muuttunut vedenvihertäväksi, hihansuut repsottivat ja kauluskin oli aivan lörpsähtänyt häpeällistä! Liisikki ei olisi päästänyt Seppoa tällaisessa paidassa edes S-marketin pullonpalautukseen, ja nyt hän pitäisi tässä luentoa yliopistolla professorien kurssilla.
Vaatetus ei ollut ollut Sepon sydäntä lähellä, mutta silti hän oli ennen aina näyttänyt vähintään kelvolliselta, suorastaan viileältä tyyliniekalta. Enää ei siltä tuntunut. Aiemmin hän ei edes huomannut, kuinka paidat vaihtuivat, uudet puvut ja takit sekä solmiot, lippikset ja nilkkapituiset kengät ilmaantuivat kuin tyhjästä riitti, että työnsi kätensä vaatekaappiin tai mainitsi Liisikille, että huomenna pitäisi edustaa
Voi Liisikki, Liisikki, mitä sinä menit tekemään, miten sinä noin menitkin järjestämään asiat?! Seppo ei olisi ikinä uskonut Liisikkiä sellaisesta petos tuntui liki henkilökohtaiselta. Olihan hän kymmenen vuotta Seppoa nuorempi, ei koskaan varsinaisesti sairaana, eikä tälläkään kertaa mikään varoittanut etukäteen. Kolme päivää lämpöä ja typerä sitkeä yskä. Lääkärille ei varmasti olisi mennyt ellei ennen kouluvuoden alkua olisi tarvinnut päivittää hygieniapassia. Lähti sitten muiden opettajien kanssa terveysasemalle.
Piti olla yksinkertainen rutiini, ja terveyskeskuskin sellainen perus betonilaatikko. Sieltä Liisikki kuitenkin passitettiin suoraan sairaalaan, ja sitten kaikki meni järkyttävällä vauhdilla kuten huonossa unessa ja ennen uutta vuotta oli kaikki jo ohi. Seppo ymmärsi järjellä, että niin kävi, mutta silti hän vihasi sitä terveyskeskusta, aivan kuin juuri se olisi syönyt Liisikin, vaikka siellä sentään huolestuivat ajoissa! Mutta Sepon mielestä, kun kaikki lähti siitä, niin ne olivat tietysti syyllisiä.
Seppo tapasi Liisikin, kun oli toisen vuoden jatko-opiskelijana vetämässä seminaareja ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Pikkuruinen Liisikki, vadelmanpunaisine poskineen, nenän päällä tammikuustakin tummat pisamat ja pienet pyöreät sormet, joissa oli aina purtujen kynsien lisäksi mustekynän jälkiä. Niihin sormiin Seppo lopulta hurahti. Ihastui niihin niin, ettei edes huomannut, miten kiintyi alkoi saattaa kotimatkalla, poikkesi kahvilla heidän luonaan ja teki mummon kanssa karjalanpiirakoita, eikä sen jälkeen enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä naimisiin.
Seuraavien neljänkymmenen yhteisen vuoden aikana Liisikki tuplaantui mitoissaan, leikkasi letit, poltti kaksi askia päivässä ja yleni matematiikkakoulun apulaisrehtoriksi, mutta Seppo näki hänessä yhä lapsen pyöreät kädet ja pikkuruiset purtuneet kynnet; sydän muljahti eikä ketään muuta tarvittu.
Elämä ei ollut silti mikään maalaisidylli. Neljässäkymmenessä vuodessa ehtii vaikka mitä. Sepolla oli liuta, toistakymmentä pikkusyntiä ja muutama tosi iso mukaan lukien pari kertaa oven paukauttaen pois kotoa. Liisikki ei jäänyt pekkaa pahemmaksi, vaan vietti itsekin useamman vuoden tapaillen opettajien koulua kehittävän tehdasjohtajan kanssa. Mutta heidän laivanaan toimi kaksi tytärtä, jotka pitivät arjen laiturissa, vaikka välillä tuuli missä suunnassa tahansa.
Elämä oli epäreilua: ensin köyhyyttä ja asuttiin toistensa niskassa. Sitten lapset tulivat, ja koko arki oli vain sukkulointia pianotuntien, kuvistuntien ja yleisen koulun sekä taitoluistelun, vatsatautien ja vesirokkojen välillä. Ja nyt, kun kaksiossa oli tilaa vaikka pienelle sirkukselle, tytöt asuivat jo omillaan, lastenlapset näkyivät lähinnä jouluna, ja vihdoin olisi saanut elää kuten huvittaa silloin Liisikki kaiken päätti
Elämisen ohjeet jäivät antamatta.
Seppo oli niin tyrmistynyt, ettei aluksi edes tajunnut, mitä oli tapahtunut. Myös muistotilaisuudessa hän käyttäytyi pikemminkin kuin olisi joku juhlapäivä, ei kuten hautajaisissa, mistä tietysti sukulaiset ja naapurit tekivät johtopäätöksen, että surua ei kauheasti tuntenut ja se oli vääryys! Tosiasiassa hänen tajuntansa kohtalon julmuus iski vasta kuukausia myöhemmin, kevätauringon myötä. Hän kuihtui kasaan, masentui, laihtui lisää ja ei sietänyt olla yksin kotona.
Tyttärien seura ei tullut kyseeseen: toinen kiersi maailmaa pelastamassa norppia ja laskevia hanhia Ekotuulen kanssa, toinen asui miehensä suvussa ja rakensi kaikkea niin, ettei isälle löytynyt edes pienintä kolosta. Seppo alkoi juosta kyläilemässä ystävien luona.
Kylässäolo tarkoitti: saapui luvattoman aikaisin, söi kuin viimeistä päivää, torkkui nojatuolissa, joi teehensä pipareita murustellen kaikkien päälle ja istui hiljaa odottaen, koska olisi epäsopivaa enää jäädä ja palasi taas seuraavina päivinä. Kotona hän ei juuri syönyt, vaikka neljäkymmentä vuotta kokkasi Liisikille, nyt ei huvittanut laittaa ruokaa yksin itselleen. Ulkoisesti Seppo rapistui silmissä, harmaantui, vanheni hetkessä kuin repaleinen villasukka, ja ystävät päättivät, että hänen täytyy kiireesti löytää uusi vaimo.
Niinpä tänään piti mennä teatteriin jonkun Anneli Kontion kanssa. Siitä ei tulisi mitään. Liisikin kanssa välillä pääsi teatteriin, mutta vain hänen vuoksi. Sepon mielestä näytelmät olivat lähinnä pakkopullaa teennäisiä, puuduttavia ja yleensä huonoja. Mutta Liisikki tapitti näyttämölle haltioituneena, keräsi ohjelmalehtisiä ja esitti näytelmät myöhemmin Sepolle monta kertaa miten siitä olisi voinut kieltäytyä?
Nyt ystävät ovat ottaneet elämäntehtäväkseen lippujen tunkemisen käteen, ja Seppo laahustaa taas vieraiden rouvien kanssa loskaisessa Helsingissä noihin hulluihin näytelmiin, istuu selkä vääränä liian pienissä sunnuntaikengissä, tukehduksissa vieraiden naisten hajusteissa, tarraa väliajalla kupilliseen mehua ja kuivaa torttua, ja haaveilee, että saisi painua kotisohvalle, joka vielä ehkä tuoksuu Liisikiltä tai ainakin niin kuvittelee. Mutta ystäviä ei tohdi loukata ja täytyyhän sitä jotain elämää olla vaikka välillä ihmettelee, miksi.
Tänään Anneli Kontio osoittautui ihan viehättäväksi naiseksi. Seppo tuumi mielessään, että kymmenen vuotta aiemmin hän olisi ollut juuri sitä tyyppiä, joita hän olisi mielellään hurmannut. Anneli oli viitisentoista vuotta nuorempi, pikkuinen, huoliteltu, älykäs ja sosiaalisesti sujuva.
Sepon rinnalla hän näyttää itsestään vielä harmaantuneemmalta ja rapistuneemmalta. Mutta Anneli antoi selvästi ymmärtää, että olisi mielellään tavannut uudestaankin ja ehdotteli kaikenlaista tekemistä viikonlopuksi.
Esityskin oli siedettävä lyhyt, ei edes väliaikaa! Ongelmana oli, että teatterin jälkeen kuuluisi kutsua Anneli kahville, ellei onnistunut välttämään koko kahvilaa. Mutta elämä osasi joskus hymyillä.
Anneli ehdotti, että menisivät hänen luokseen asui ihan siinä Teatterin ja Rautatientorin vieressä. Tänään oli kuulemma padassa erityisen hyvä hirvipata ja piirakkaa jälkkäriksi, mielellään tarjoaisi. Tämä spontaanius tuntui olevan hyvin harjoiteltu, mutta Seppo kaipasi niin paljon kotikutoista tunnelmaa, ettei edes teeskennellyt kieltäytyvänsä, vaan lähti innolla perässä.
Annelin koti oli kuin karamellirasia, puhdasta, tuoksui kanelilta ja vaniljalta. Emäntä katosi hetkeksi ja palasi yllään urheiluasu, joka sai hänet näyttämään vieläkin nuoremmalta ja sirommalta. Hän puuhaili keittiössä, tarjosi Sepon suuhun mitä ihmeellisempiä kotikokkailuja, jutteli rennosti, ja Seppo huomasi haaveilevansa, ettei koskaan lähtisi pois tästä piparkakkutalosta, jossa menneisyys ei kiristäisi rinnasta ja jossa voisi alkaa uusi elämä.
Seppo malttamattomana lähti kotiin vasta myöhään yöllä; seuraavaksi päiväksi oli jo sovittu retki Taidekotiin, sitten piti mennä ostamaan Sepolle uutta vaatetta ettei nyt häpäisisi hienoa naista ja lauantaina tiedossa olisi kotilounas Annelilla. Anneli olisi mieluiten lähtenyt mökille esittelemään Seppo hänen kesäparatiisiaan, mutta pojan tytär tarvitsi hoitopaikan lauantaiksi, niinpä he söivät lounasta kotona, ja mökkireissu jäi sunnuntaille.
Lauantaina Seppo kävi heti aamulla parturissa ja nuortui tunneiksi kymmenen vuotta, pukee uuden ruudullisen paidan ja pehmeät samettihousut, ostaa kimpun tulppaaneja ja suklaalevyn lapsenlapselle ja suuntaa jalkaa keveästi Anneli Kontion ovelle.
Jo porraskäytävässä leijuu paistetun ankan ja jotain leipoa tuoksu, ja Seppo huomaa hyräilevänsä ja virnuilevansa omalle kuvajaiselleen antiikkisen hissin peilissä.
Anneli ottaa avosylin vastaan, kuin hän olisi palannut Lapin sodasta, ja ohjaa samantien keittiöön.
No, missä lapsenlapsi? kysyy Seppo.
“Tulee kohta, on sellainen mörökölli, istuu vaan makuuhuoneessa eikä meinannut suostua tulemaan ollenkaan.”
Seppo ehtii asetella tulppaanit maljakkoon, avata viinipullon ja kaataa tytön lasiin mehua, leikkaa leivän ja istahtaa pöytään.
Seppo, tässä onkin minun lapsenlapseni, Liisikki!
Seppo näkee suuret kirkkaat silmät, posket kuin villimarjat ja hilseilevän nenänvarren harvoine pisamineen. Liisikki tuijottaa epäluuloisena ja jännityksestä pureskelee peukalonsa kynttä.
Olipas nyt, ettei pyörtyisi paikkaan, ajattelee Seppo ja hakeutuu nopeasti eteiseen.
