Noora, sinulla roikkuu iho! kuusikymppinen ukkoni, Matti, näytti kyntensä muiden vieraiden läsnäollessa. Olin juuri nostamassa tarjolle tuoretta karjalanpaistia, kun hän nipisti minua kyljestä niin että jalat meinasi lähteä alta.
Noora, mikä tossa on? Matti, kolmannen kotitekoisen mustikkaviinan jälkeen, kurottaa kätensä ja ottaa kunnolla otteen lanteestani, suoraan vyötäröltä siitä kohtaa missä mekko vähän kiristää istuessa.
Ja tekee sen niin, että kaikkien muidenkin on pakko huomata. Ilman ainuttakaan häveliäisyyden häivää.
Mites siinä, Matti? sanoin ja yritin hellästi irrottautua, ihan kuin olisin karistanut sitkeän kärpäsen syyskeittiössä, mutta Matti ei hellittänyt otetta.
Sen kämmenet, sellaiset pulleat ja grillimakkaran muotoiset, puristuu uudestaan kiinni vyötärölleni. Ei se sattunut, mutta iso loukkaantuminen otti kiinni sydänalasta.
Katso nyt! Matti käännähtää naapuria, Jukkaa, kohden, joka istuu vastapäätä ja jo suunnittelee haarukan iskemistä silliin punajuuripedillä. Minä Nooraa aina neuvon: Noora, jätäpä illan pullat syömättä. Mutta tämä vastaa, että “se on ikä, hormonit”.
Matti nauraa räkäisesti, ja sen maha hytkyy niin että juhlapaidan napit huutaa armoa.
Mitkä hormonit? Kyllä se on laiskuus, ihan suoraan! hän päättää esityksensä ja silmäilee pöydän pullollisia ylpeänä kuin juhannusyön kuningas.
Matti, nyt riittää, sihahdan hampaitteni välistä, kun punastus kiipeää kaulalle ja poskille asti.
Jukka yrittää hymyillä, nenä hautautuneena lautasen antimiin, kuin perunasalaatista olisi tullut uusi Rembrandt. Hänen vaimonsa, Tarja, katsoo vaivihkaa pois ja alkaa liikutella serviettiä, kuin mitään ei olisi tapahtumassa.
No mikä riittää? Matti vain yltyy. Eikö totuuksia saa sanoa? Sinulla roikkuu iho, Noora!
Hän tökkää taas sormella kylkeeni, ikään kuin kokeillakseen, onko pullataikina kohonnut.
Tuossa, katso ihan selvästi vyöksi menee. Kuin sharpei-koiralla. Eihän se nyt kaunista ole, Noora.
Ilmaan laskeutuu siihen malliin raskas hiljaisuus, että keittiön jääkaapinkin hyrinä kuuluu salin puolelle asti.
Minä vain ajattelen sinun parastasi, Matti vielä yrittää paapoa. Heittää itsensä tuolilla taaksepäin, kädet rinnalla, selkeä barrikadi. Onhan se nyt selvä, nainen pitää itsestään huolta, mies saa siitä iloa, niinhän se luonnossakin menee.
Katson häntä.
Ihan niin kuin katsoisi ihmistä, jonka kanssa on ollut naimisissa kolmekymmentä vuotta ja huomaisi yhtäkkiä, ettei se oikeastaan olekaan tuttu.
Kuusikymmentäkaksi vuotta mittarissa.
Vatsa roikkuu housunkauluksen päällä kuin pilvi ennen ukkosta.
Kaksoisleuka jatkuu kaulan kautta suoraan alas vinoihin hartioihin, ilman mitään muotoja.
Kalju kiiltää lampun alla niin että voisi kuvitella viimeisenkin rasvapalan löytäneen majapaikan päähän. Melkein kuin vastustamaton lettu laskiassunnuntaina.
Silmäniloa, sanoitko? ääneni pysyy ihmeen rauhallisena omasta mielestänikin.
Sisälläni nytkähtää jokin vipu sellainen, jota ei enää siirretä takaisin.
Häpeä ja pyytely jäävät pois. En enää yritä siloitella. Jäljelle jää vain kirkas selkeys.
Totta kai! Matti paukuttaa ylpeänä rintaansa, synnyttäen vaimean pamauksen. Minähän pidän kunnostani huolta!
Millä tavalla? tuijotan suoraan silmiin.
Miesmäisesti! Hän yrittää suoristaa selkänsä, parhaansa mukaan. Joka aamu punnerrukset, viisi minuuttia kahvakuulaa. Olen tikissä!
Yrittää vetää vatsaa sisään, onnistuu surkeasti. Maha värähtää pelästyneesti ja löytää pian taas tutulle paikalleen, rullaamaan vyönsoljen yli.
Mies on mies, ei mikään perunasäkki, Matti päättää esitelmänsä.
Onko orni? nousen kaikessa rauhassa pöydästä.
Joko loukkaannuit? hän huikkaa perääni, kaataen itselleen vielä naukkua. Totuus pitää kestää, Noora! Ei mitään turhia kiukutteluita kunto kohilleen!
Kävelen eteiseen, jossa vanhan villatakin, suksien voiteen ja kenkälankin tuoksu leijuu ilmassa.
Siellä, seinällä, roikkuu meidän vanha, vielä äidin perintönä tullut peili. Iso, painava ovaali, paksu puukehys. Siinä me ollaan nähty nuorina ja laihuina.
Irrotan sen naulasta. Oikeasti painava kamppe, varmaan viitisen kiloa, mutta en tunne mitään painoa, kuin kantaisin sulkaa.
Kävelen suoraan takaisin olohuoneeseen, peili kuin joku keskiaikainen kilpi sylissäni.
Tai kuin tuomio, johon ei enää ole valitusoikeutta.
Vieraat jäävät haarukat käteen, Tarja unohtaa pienen suolakurkun pala suuhunsa, suu jää apposen auki.
Matti, nouse ylös, sanon hiljaa, mutta sillä lailla, ettei kukaan uskalla vastaan väittää.
Miksi? Matti oikeasti ihmettelee, mutta näkee kasvoistani, ettei kannata pelleillä. No nousen sitten, pitääkö tässä tanssia?
Ei, vaan ihaillaan sitä meidän kotkotusta.
Tökin peilin melkein kiinni hänen kasvoihinsa, että pakko ottaa askel taakse.
Ota kiinni.
Hän ottaa kehikosta kiinni, yllättyy sen raskaudesta.
Noora, mikä ihme tämä nyt on? hänen äänensä värähtää ensimmäistä kertaa koko illan.
Katso, sanon samalla äänellä millä komentaisin kissaa pois tiskipöydältä. Katso ihan kunnolla.
Matti tuijottaa peiliin, naama alkaa vähän täristä käsien mukana.
Katson. Minähän olen siinä, niin mitä muka?
Laske katse alas, tökkään sormella torsoa hänen hikisessä juhlapuserossa. Näetkö tuon?
Mitä? Hän yrittää vielä pitää pintansa.
Sinulla roikkuu iho! lausahdan samalla painolla kuin hänkin muutama minuutti aiemmin. Ja ei pelkästään roiku, Matti, se on siinä niin kuin patja.
Noora! Hän yrittää laskea peiliä, mutta en anna.
Pidä siinä vaan, painan kehyksiä alaspäin. Mitäs nämä tässä vyön kohdalla on? Teräspakaratko?
Jukka rykäisee, yrittää olla nauramatta, loppujen lopuksi yskä vähän karkaa nyrkkiin.
Ei, rakas, siinä on kunnon hätäpelastusrenkaat siltä varalta että joskus hukutaan läskiin.
Matti punastuu niin että näyttää kypsältä tomaatilta.
Entäs nämä täällä kyljissä? osoitan kohtaa, jossa “siivet” pursuavat housunreunasta. Onko siinä kotka vai joulupossun korvat?
Lopeta jo! sihisee Matti, yrittää kääntää katseen pois. Kaikki tuijottavat, älä nolaa nyt näin!
Antaa tuijottaa! äänestä lähtee uusi voima. Eikö se ollut sinusta tärkeintä puhua totta? Olitpa sinä kotona kauneuden vahtikoira!
Astun taakse jotta näen koko kuvan.
Puretaanpa sinun estetiikka sitten, jatkan. Käännypä valoon päin.
En kyllä käänny yrittää vielä uikuttaa, mutta hiljenee heti, kun näkee että en anna armoa.
Käänny! karjaisen niin kovaa, että haarukat tärähtää pöydällä.
Hän tottelee, haparoiden kuin hypnotisoituna.
Peilissä näkyy sivuprofiili, kaukana antiikin veistoksista.
Ja niska. Oikeammin useampi niska, kasassa kuin sharpeilla.
Näetkö nämä kolme poimua siinä niskassa? totean ihan arkisesti kuin lääkäri työssään. Se on sharpei, Matti, eikä mikään muunnos.
Tarja yrittää peittää kasvonsa servietiin, nauru tärisyttää koko kroppaa.
Ja täällä leuan alla? jatkan säälimättä. Onko tuo pelikaaanin pussi, vai säästätkö siellä jotain särkeä eväiksi?
Minä olen mies! Matti päästää surkean piippauksen, joka ei vakuuta ketään. Minä saan!
Ai jaa, saat vai? Naurahdan kylmästi. Eli jos minä, kahden lapsen jälkeen ja kolmenkymmenen vuoden uunipellin vieressä, saan yhden vekin, olen laiska häpeäksi sukuun.
Mutta sinulla, joka et ole nostanut muuta kuin kanavasoittimen viimeiseen kymmeneen vuoteen, onkin ihan ok olla kuin hyytelö?
Nappaan peilin hänen käsistään, punaiset posket käyvät hetken vielä kirkkaammiksi kun ylin paidan nappi antautuu ja singahtaa johonkin pöydän alle.
Siinä seisoo: tavallinen, vähän pyylevä ukko, eikä enää mikään kotka ja tajuaa yhtäkkiä itsekin olevansa ihan alasti.
Istu, sanon peilin laskien komodin eteen. Syö.
Istuutuu, tuoli narisee. Nyt ollaan totuuden äärellä.
Ja seuraavasta kommentista minun vartalosta, en halua kuulla sanaakaan, sanon haroen hiukseni peilin edessä.
Hiljaa käännyn hänen puoleensa:
Tai ripustan tämän peilin suoraan sinun istumapaikkaasi vastapäätä ruokapöydässä, saat katsoa kun se sun pelikaani mättää perunaa.
Jukka ei enää estä itseään, nauraa niin että kädet tärisevät. Tarja nauraa hiljaa serviettiinsä.
Matti tökkää hiljaa suolakurkkuviipaleen suuhunsa, vältellen katsekontaktia, yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton.
Ilmassa ei enää ole sitä kireyttä, mikä tavallisesti jää ilmaan perheriitojen jälkeen.
Päinvastoin.
Tunnelma on kevyt, ihan kuin ovi olisi viimein avattu tunkkaisessa tuvassa, ja raikas ilma löytänyt tiensä sisään.
Menin takaisin emännän paikalleni.
Otin kaapasta jättimäisen siivun kinuskikakkua. Sen saman, jota olin eilisen illan leiponut ja päättänyt olla itse syömättä “ettei läskisty”.
Kermat pursuivat reunoille, pohja rasahti haarukan alla.
Noora, anna minullekin iso pala, Tarja ojensi lautasensa, Hitot siitä dieetistä, eletään kerran!
Ja minulle kanssa, Jukka iski silmää, kaataen lisää puolukkamehua. Kohta täällä kasvaa siivet, pitää ruokkia orasta kotkaa.
Matti vilkaisi minuun. Tällä kertaa silmissä jo jonkinlainen kunnioitus.
Katsoi sitten kakkuun. Kurkisti nopeasti peiliin, joka seisoi yhä seinää vasten, mykkänä muistutuksena siitä hetkestä.
Peilin alalaidassa vilahti hänen eripariväriset sukat pöydän alla: toinen musta, toinen tummansininen.
No huh huh, kotkako muka.
Anteeksi, Noora, hän mutisi kohti pöytäliinaa. tuli sanottua ajattelematta, piru vie.
Syö, Matti, syö vaan, minä haukkasin kermakakkua ja annoin kruunata koko hetken. Tarvit niitä voimia.
Hän kohotti kulmakarvaansa.
Kahvakuulaa varten, virnistin. Olethan sinä perheen urheilija!
Ilta jatkui omalla painollaan, perusinnoissaan hinnoista, mökeistä ja säästä.
Silti jotakin muuttui pysyvästi niiden seinien sisällä.
Se kotona aina irvailija muuttui ihan tavalliseksi. Ihmisen kokoiseksi.
Kaikkine vekkeineen ja pelkoineen.
Ja tiedätkö se kakku maistui ihan taivaalliselta.
Paremmalta kuin vuosikausiin.
Siitä päivästä lähtien peili jäi meidän tupaan. En siirtänyt sitä enää pois.
Matti sen koommin aina vähän vetää vatsaa sisään ja nostaa hartioita jos kulkee sen ohi.
Mutta minun “roikkuvasta ihosta” se ei ole ikinä sanonut enää mitään.
Ehkä pelkää herättävänsä sen pelikaani.
